Vakava sairaus järkyttää aina myös läheisiä – Äitini näytti, että syöpäpotilaskin voi elää ihan tavallista elämää
Äitini ymmärsi, ettei sairaudelle pidä antaa yhtään enempää valtaa kuin on pakko, kirjoittaa vastaava tuottaja Milla Talja.
Se on syöpää. En enää muista tarkasti, miten ja missä sain tietää, mutta muistan, kuinka aika pysähtyi hetkeksi. Äitini kaulalle pullistunut ruma patti oli paljastunut tutkimuksissa lymfoomaksi. Paniikki hiipi ihon alle eikä suostunut lähtemään. Olin vasta 24-vuotias yksineläjä ja työurani alussa. En voinut edes kuvitella elämää ilman äitiä.
Syöpä osoittautui kuitenkin hidaskasvuiseksi, eikä sitä aluksi edes hoidettu. Pikkuhiljaa hengitys tasaantui, syke laski ja elämä palasi lähes normaalille radalleen. Uudelleen sairaus säikäytti parin vuoden päästä, kun se alkoi vaatia hoitoa. Myöhemmin hoitojaksoja tuli lisää, ja ajan mittaan totuin siihen, että ne toistuivat aika ajoin. Silloin normaali joutui osin tauolle, sillä hoidot väsyttivät ja rajoittivat esimerkiksi matkustamista. Kun hoitojakso oli ohi, syöpä siirtyi pääroolista sivuosaan välillä hyvinkin pitkiksi ajoiksi. Äitini oli oppinut elämään sen kanssa, ja myös minä totuin sen varjoon.
”Syöpädiagnoosi on aina järkytys sekä sairastuneelle että läheisille, mutta sen vangiksi ei pidä jäädä.”
Kului yhdeksän vuotta, ennen kuin sairaus paheni lopullisesti. Noiden vuosien aikana äitini jäi leskeksi ja muutti toiselle paikkakunnalle, mutta myös matkusteli ja harrasti kanssani, kokkasi kyläillessäni lapsuuteni herkkuruokia ja vietti jokaisen joulun luonani. Se oli pääosin ihan tavallista elämää. Äitini ymmärsi, ettei sairaudelle pidä antaa yhtään enempää valtaa kuin on pakko.
Syöpädiagnoosi on aina järkytys sekä sairastuneelle että läheisille, mutta sen vangiksi ei pidä jäädä. Apu Terveyden numerossa 5/2025 Maarit ja Karoliina kertovat, miten sairaus on tiivistänyt äidin ja tyttären suhdetta entisestään. Kannattaa lukea samasta lehdestä myös psykologin näkemys siitä, miten vakavan sairauden kanssa voi elää hyvää elämää.
