Annukka koki kovia parisuhteessa eikä elämässä ollut tasapainoa – sitten hän muutti Hailuotoon ja alkoi merenneidoksi

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.

Merenneito vilkuttaa purjelaivalta sataman kulkijoille. Kohta hän ilmestyy laiturille kaksijalkaisena, selässä pyrstönmuotoinen reppu ja jaloissa kaksi koiraa.

– Etkö sinä olekaan oikea merenneito? joku kysyy.

– Olen, mutta pyrstöni on vähän erikoinen. Ilkeä merennoita oli kateellinen, kun tulen niin hyvin toimeen Hailuodon kalastajien kanssa. Siksi se vaihtoi pyrstöni tilalle ihmisen jalat ja jäin vangiksi saarelle. Onneksi kalastajat säälivät minua ja lahjoittivat ihmisten tekemän pyrstön, Annukka Loukola selittää.

Noita ei varmasti arvannut tekevänsä palveluksen koko Hailuodolle: kaksijalkaisena Annukka kiitää tehokkaammin tehtävästä toiseen. Osa-aikainen pesti Visit Hailuoto -matkailuyhdistyksen leivissä jättää aikaa sijaistaa opettajia, vetää Pokémon-kerhoa, tarjoilla ja laulaa. Onpa hän tuurannut suntiotakin.

– Pistin firmani nimeksi Jokapaikan Annukka, koska minuun saattaa törmätä saman päivän aikana lauttarannassa, bistrossa, kirjastossa ja koululla.

Annukka löysi muutama vuosi sitten itsestään merenneidon. Hän on esiintynyt merenneitona eri tilaisuuksissa, muun muassa hailuotolaisen äijäkuoron mukana.

Annukka rantautui Hailuotoon marraskuussa 2019. Sitä ennen peräseinäjokelainen ehti asua kahdeksan vuotta opiskelukaupungissaan Oulussa. Pikkuhiljaa luokanopettajassa kyti tarve muutokseen.

– Tein muuttoa edeltävän syksyn pätkäsijaisuuksia eri kouluissa. Minun piti olla jatkuvassa valmiustilassa, koska aamuvarhain saattoi tulla tekstiviesti sijaisuudesta. Totesin, että pidemmän päälle pääni ei kestä tätä menoa. Olen myös herkkäuninen ja kerrostalossa oli levotonta.

Kaiken kukkuraksi Annukalla oli takana hankala ero.

– Tai helppohan se sinänsä oli, kun pääsi väkivaltaisesta ihmisestä eroon. En silti halunnut asua enää paikassa, johon liittyi niin paljon huonoja muistoja. Tarvitsin uuden alun.

Hailuodossa oli tarjolla pitempi opettajan sijaisuus ja Annukka tarttui tilaisuuteen, vaikka kokemus saaresta rajoittui päiväretkeen. Mukana muutti Muru, nyt jo kymmenvuotias lapinkoira.

Annukka oli ryhtynyt katselemaan koiraa eron jälkeisen masennuksen syövereissä.

– Kun näin tulevasta pennustani kuvan, tiesin heti, että siitä tulee Muru – ja se on elänyt todeksi nimeään. Muru on tuonut niin paljon hyvää; voisin sanoa sen pelastaneen minut. Katseet eivät enää ahdistaneet, koska ne kohdistuivat pieneen karvapalleroon. Sen avulla pystyin taas juttelemaan ihmisten kanssa.

Murun kylkeen ilmestyi vastikään Ariel-pentu, jota Annukka kutsuu ennaltaehkäiseväksi toimenpiteeksi.

– Muru on minulle niin tärkeä. Jos minulla ei ole toista koiraa, kun siitä aika jättää, en pääse sängystä ylös.

Annukan kotoa on Hailuodon keskustaan kuutisen kilometriä. – Tarvitsen ympäristön, joka ei kiihdytä ajatusten juoksua.

Punaisen talon pihalla on kahvittelupöytiä ja kukkaruukkuja, sisällä merenneitoteemainen kylpyhuone. Alkukesästä tontin perukoilla majaili kuoviperhe.

– Jos nuo puskat saa pois, olohuoneeseen näkyy meri, Annukka sanoo ja viittoo takapihalle.

Tuttava vinkkasi myynnissä olevasta talosta neljä ja puoli vuotta sitten, jolloin Annukka ja Muru olivat jo asettuneet Hailuotoon.

Kaupat tehtiin samassa kuussa, kun Annukka hyppäsi opettajan sijaisuuden päätyttyä kunnan viestintä- ja markkinointisuunnittelijaksi.

Vanhemmat kauhistelivat alkuun syrjäistä osoitetta: miten sinä nyt yksin muutat sinne?

– Asun ehkä yksin, mutta joku tulee tarpeen tullen aina auttamaan, vaikka lykkimään lumet. Sama homma toisinpäin. Naapurissa asuu kahdeksankymppinen mummeli, joille olen ollut apuna ja seurana.

Annukka sanoo olleensa alkuun kummajainen, koska hän ei tullut saarelle kenenkään mukana tai vuoksi. Hän sai kuulla mutkan kautta juttuja esimerkiksi pukeutumisestaan – ja että hän vie kaikkien miehet.

– Kun en vienytkään, alettiin puhua, että olenko lintu vai kala. Löimme löylyä naispuolisen kaverin kanssa postauksilla, että vietetään tässä laatuaikaa vaimon kanssa.

– Positiiviset jutut taas tullaan sanomaan suoraan ja ystäviä oli helppo löytää, koska olen niin avoin ja lähdössä kaikkeen mukaan.

Oppilaatkin haastoivat Annukkaa alkuun olan takaa. Viides- ja kuudesluokkalaisilla oli ollut monta sijaista ja he kokeilivat, kuinka tämänkin saisi itkemään ja häipymään.

– Näin heidän pelkäävän, että tuokin jättää meidät. En jättänyt ja saimme luotua luokkaan mielettömän hyvän hengen. Aloitin sellaisella kurilla, että raukat luulivat minun käyneen armeijaan. Pistin heidät riviin ja karjaisin ’asento’!

Pohjasyy rauhan kaipuuseen selvisi reilu vuosi sitten, jolloin Annukka sai ADHD-diagnoosin.

Kotoa on Hailuodon keskustaan kuutisen kilometriä. Ja mikä parasta: tiluksilla kuuluu vain tuulen huminaa ja lintujen sirkutusta.

– Tarvitsen ympäristön, joka ei kiihdytä ajatusten juoksua. Kaupungissa hälinä sekoittaa päätä lisää enkä pääse koskaan rauhoittumaan.

Pohjasyy rauhan kaipuuseen selvisi reilu vuosi sitten, jolloin Annukka sai ADHD-diagnoosin. Hän arvelee, ettei asia tullut yllätyksenä hailuotolaisille ja tiesi hän itsekin olevansa levoton tyyppi. Annukan kasvuvuosina ADHD liitettiin kuitenkin vain villeihin poikiin, vaikka kyse on pikemmin päänsisäisestä kiireestä.

Sitä paitsi hänSelkeä merkki ADHD:stä on myös se, että olen ääripään ihminen. sai kompensoitua levottomuuttaan loistamalla koulussa. Naisilla on usein myös kyky maskata eli peitellä ADHD-oireita ja mukautua ympäristön odotuksiin. Annukka sanookin olleensa klassinen kiltti tyttö ja miellyttäjätyyppi. Vasta Hailuotoon muutettuaan hän on pohtinut, millainen hän pohjimmiltaan on ja haluaa olla.

– Selkeä merkki ADHD:stä on myös se, että olen ääripään ihminen. Kun aloin täällä kuntoilla, vedin hullun pitkiä lenkkejä yötä myöten. Tietty älykellon aktiivisuustaso oli pakko saavuttaa vaikka ravaamalla olohuoneen lattialla, Annukka sanoo.

– Olen myös aina ihmetellyt, miksi jotkut yksinkertaiset – yleensä tylsät – asiat ovat minulle niin hankalia. Jumitin kolme vuotta soittoa jätehuoltoyhtiöön, että he tulisivat harvemmin käymään.

Annukka pelkäsi eniten, että lääkitys veisi häneltä luovuuden – mutta turhaan.

Virallinen diagnoosi oli käänteentekevä. Se auttaa Annukkaa paitsi hyväksymään itsensä myös muokkaamaan elämänrytmiä itselle sopivaksi ja miettimään jaksamisen rajoja. Hän sai myös lääkityksen, jolla oli radikaali vaikutus.

– Päässäni soi normaalisti kolme radiokanavaa. Yksi voi renkuttaa biisiä, toinen tehdä kauppalistaa ja kolmas huomioida ympäristöä. Kun olin ottanut lääkkeen, tein Spotifyn soittolistaa. Kolme varttia myöhemmin huomasin, että tässä on jotain outoa. Sammutin musiikin ja ihmettelin, miksi täällä on näin hiljaista. Oli uskomaton fiilis, kun ylimääräiset äänet hiljenivät totaalisesti.

Annukka pelkäsi eniten, että lääkitys veisi häneltä luovuuden – mutta turhaan. Lääkkeistä ei koitunut myöskään elämää hankaloittavia sivuvaikutuksia.

Varsinkin alussa hänen piti varoa, ettei keskittyminen mene ihan höpöksi. Hän saattoi istua kuusi tuntia koneen ääressä, koska pystyi viimein hoitamaan kaikki tylsät jutut.

Annukka arvelee, että hänellä saattaa olla myös autistisia piirteitä. Hän sekä kaipaa että inhoaa rutiineja. Asioiden täytyy olla tietyssä järjestyksessä ja hän syö aina tiettyjä ruokia. Siirtymät ovat haastavia – vaikka toisaalta hän rakastaa matkustelua.

– Kaiken lisäksi olen erityisherkkä. Huomasin esimerkiksi ääniyliherkkyyden vaikutuksen ja kuormituksen vasta täällä, kun vastassa oli täysi hiljaisuus.

Lapinkoirat Muru ja Ariel ovat Annukan perhettä.

Suurimmaksi valtikseen Annukka nimeää kyvyn innostaa muita mukaan hulluihin juttuihin.

– Muutama vuosi sitten mietimme kirjastonhoitaja Kari Blomsterin kanssa, että nyt tarvitsisi tehdä jotain kivaa. Mitä jos kokeiltaisiin laittaa Muru lainaan?

Lenkki lainakoiran kanssa oli heti menestys etenkin nuorten ja perheiden keskuudessa. Alkuun jotkut ajoivat Hailuotoon varta vasten tavatakseen Murun. Systeemi toimii pienessä yhteisössä. Sitä paitsi laina-aika on strategisesti 20 minuuttia, joka menee ajomatkassa kirjastolta lauttarantaan.

Samaisena keväänä Annukka löysi itsestään merenneidon.

– Se oli näköjään hullujen ideoiden vuosi. Ennen Hailuotoon tuloa olin kokeillut uintia pyrstön kanssa ystävän polttareissa sisäuimalassa. Viime keväänä kävin kansainvälisen merenneitopäivän (29.3.) kunniaksi pulahtamassa Iin talviuimalassa merenneitoystäväni kanssa.

Annukka on esiintynyt merenneitona eri tilaisuuksissa, muun muassa paikallisen Sirkeät Sirkuttajat -äijäkuoron mukana. Hän laulaa myös kaksijalkaisena yksikseen ja eri kokoonpanoissa.

– Viime vuonna osallistuin piruuttani Rukan karaokekarnevaaleihin ja voitin naisten sarjan. Vetäisin finaalissa Whitney Houstonin I will always love you ja AC/DC:n Highway to Hell.

Annukan omin juttu on kuitenkin tarinankerronta. Hailuodon historiaan liittyy loputtomasti tarinoita, joita hän tahtoisi tuoda esiin. Pitemmän tähtäimen projekti on nuorten fantasiatarina Saaren salaisuus.

Luovissa hankkeissa karuillakin kokemuksilla on etunsa.

– Vaikka ei ole kivaa kokea esimerkiksi väkivaltaa, pystyn ammentamaan siitä helvetinmoista voimaa tarinoihini, runoihini ja lauluihini.

Annukka ei usko lähtevänsä Hailuodosta. Hän nauttii sielunmaisemansa avaruudesta ja siitä, että saaressa näkee auringonnousut ja -laskut.

Välillä veri vetää Annukan maailmalle. Toissa vuonna hän kävi Murun kanssa interrailaamassa ja teki kaksi extempore-reissua.

– Ensin yksi tuttu pyysi kaveriksi New Yorkiin. Sitten puhuttiin kampaajani kanssa, että olisipa kiva käydä Japanissa. Lähdimme sinne marraskuussa, koska se oli edullisempaa.

Kokonaan Annukka ei usko lähtevänsä saarelta. Hän nauttii sielunmaisemansa avaruudesta ja siitä, että saaressa näkee auringonnousut ja -laskut.

– Talvella täällä on ihanan pimeää ja hiljaista, jota päänsisäinen liikenteeni kaipaa. Silloin voi palautua ja keksiä kaikkea hassua. Pidän myös siitä, että Hailuodossa on paljon kehitettävää – asioita, joista innostua ja joita viedä eteenpäin.

Murustakin on kehkeytynyt koko saaren koira.

– Yksi ihanimmista hetkistä täällä oli koulun tapahtuma, jossa Muru palloili pihalla ihmisten seassa ja kerjäsi pullaa. Eräs vanhempi esitteli sen sukulaisilleen sanoen, että tässä on meidän Muru. ●