Leimaamisen pelko hiljentää yksilöitä vähemmistöyhteisöissä – Kenellä olisi pokkaa väittää, etteivät valtaväestön naiset koe väkivaltaa?
Hiljentäminen on ihmisoikeuksia jarruttava tekijä, jonka takia monen kaltaiseni kokemus jää yhteiskunnassamme kuulematta, kirjoittaa Ujuni Ahmed.
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä sai syyskuussa ensi-iltansa Satu Linnapuomin ohjaama ja dramatisoima Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Näytelmä pohjautuu minun ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan. Astuessani ensi-iltana Kansallisteatterin juhlavista pääovista sisään, tunsin pyörtyväni jännityksestä. En kuitenkaan jännittänyt varsinaisesti oman tarinani kertomista tai näytelmän mahdollista menestystä, vaan tarinani kertomiseen liittyvää taakkaa.
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä esitettiin ensimmäistä kertaa somalialaisen tarina. Ensimmäistä kertaa suurella näyttämöllä nähdään myös ruskeita ihmisiä. Julkisuuteen nousevalla vähemmistöön kuuluvalla on aina valtava taakka, sillä suomalaisessa yhteiskunnassa vähemmistöt tavataan nähdä massoina, ei yksilöinä.
Leimautumisen pelolla onkin jo pitkään perusteltu tietyistä ongelmista, kuten maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista vaikenemista.
Jo pelkästään olemalla julkisuudessa oma itsesi saatat muuttaa koko yhteiskunnan suhtautumista vähemmistöyhteisöäsi kohtaan. Tämä taakka estää monia toteuttamasta itselleen tärkeitä asioita, sillä vähemmistöyhteisön ja yhteiskunnan silmissä vähemmistöön kuuluvilla ei ole varaa virheisiin, jotka useimmiten ovat vain osa inhimillistä ihmisyyttä. Leimautumisen pelolla onkin jo pitkään perusteltu tietyistä ongelmista, kuten maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista vaikenemista.
Leimautumisen pelko johtaa vähemmistöissä usein yhteisölliseen kontrolliin, jossa ulostulot pyritään hiljentämään ”yhteisön edun nimissä”. Yhteisön toisella laidalla ”yhteisön edustajat” yrittävät kieltää asioiden olemassaoloa yhteisön yhteistä hyvää suojellakseen. Toisella laidalla taas yhteisöjen etuoikeutetut — he jotka eivät ole onnekseen koskaan kokeneet yhteisössään kaltoinkohtelua — keskittyvät muutoksen sijaan vaatimaan jatkuvaa muistutusta siitä, etteivät kaikki maahanmuuttajamiehet ole väkivaltaisia eikä kaikkia huivia käyttäviä musliminaisia ole esimerkiksi pakotettu pitämään huivia. Jälkimmäiset ovat tietenkin oikeassa, mutta oman etuoikeutetun elämän jatkuva julistaminen voi jättää uhrien hauraat avunpyynnöt alleen ja hiljentää heidät.
Hiljentäminen on ihmisoikeuksia jarruttava tekijä, jonka takia monen kaltaiseni kokemus jää yhteiskunnassamme kuulematta.
Vaatiessamme toisiamme tekemään valintoja sen mukaan, mitä muut ajattelevat, hiljennämme toisiamme. Samalla ylläpidämme kuvaa itsestämme massana yksilöiden sijaan — mikä vain edesauttaa stereotypioiden ja ennakkoluulojen olemassaoloa. Asetelman hullunkurisuus on ehkä helpompi ymmärtää, jos ajattelee esimerkiksi keskustelua kantaväestössä esiintyvästä naisiin kohdistuvasta väkivallasta: Kenellä olisi pokkaa kieltää naisiin kohdistuvan väkivallan olemassa olo ja toisaalta kärsivällisyyttä toistella julkisessa keskustelussa, ettei tapaus koske kaikkia naisia eivätkä kaikki miehet ole väkivaltaisia.
Hiljentäminen on ihmisoikeuksia jarruttava tekijä, jonka takia monen kaltaiseni kokemus jää yhteiskunnassamme kuulematta. Astuessani aikanaan julkisuuteen olin nuori ja sinisilmäinen — uskoin saavani ääneni kuuluviin. Uskoin tuolloin, että sanottuani asiani ääneen koko yhteiskunta asettuisi väkivaltaa ja tyttöjen sukuelinten silpomista vastaan. Mutta lopulta kesti toista vuosikymmentä, että kukaan edes huomasi minun puhuvan.
Lavalle kirjoitettu tarinamme ei suostunut alistumaan sensitiivisyyteen eikä pyytelemään anteeksi. Se ei suostunut hiljentymään kieltämisen ja etuoikeutettujen vaatimuksista.
Naisiin kohdistuva väkivalta on useimmiten rakenteellista ja patriarkaatin tulosta. Siitä on puhuttava sellaisenaan riippumatta sen harjoittajasta. Kansallisteatterin myötä viimein myös kaltaisteni tyttöjen ja naisten kokemuksilla ja ajatuksilla oli oma tilansa, aikansa ja paikkansa juuri sellaisena kuin ne ovat. Ilman vähättelyä, irtisanoutumista tai hiljentymistä.
Lavalle kirjoitettu tarinamme ei suostunut alistumaan sensitiivisyyteen eikä pyytelemään anteeksi. Se ei suostunut hiljentymään kieltämisen ja etuoikeutettujen vaatimuksista. Lavalla tarinamme kerrottiin samalla voimalla kuin kenen tahansa valkoisen naisen tarina. Ja se anteeksipyytelemättömyys yhdessä vähemmistöön kuuluvan yhteisöllisen vastuun kanssa oli jotain sellaista, jollaista en ollut koskaan aiemmin kokenut.
Haluan haastaa kaikki näytelmän nähneet pohtimaan omaa etuoikeutettua elämäänsä kaukana niistä olosuhteista, joita jotkut tytöt edelleen tänäkin päivänä Suomessa kohtaavat. Haastan teitä näkemään ja nousemaan näiden tyttöjen rinnalle äänellänne. On korkea aika tuoda maahanmuuttajatyttöjen ja -naisten tarinoita näkyväksi sellaisena kuin ne ovat.
