Miten hienoa, että tämä aihe pääsee Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, ja vieläpä juuri nyt, tämän hallituksen aikana! Ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmedin tarinan myötä käsitellään tuoreesti ja koskettavasti naisten ja somalivähemmistön oikeuksia, uskonnon nimissä tehtyjä vääryyksiä, rasismia ja rasistileiman pelossa tapahtuvaa vastuun välttelyä.

Se on myös yksilön tarina ihmisen oikeudesta tuntea, kokea ja elää.

Näytelmä pohjautuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen vuonna 2022 julkaistuun teokseen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY). Satu Linnapuomin ohjaama ja dramatisoima näytelmä kulkee edestakaisin lapsuudesta ja nuoruudesta nykyaikaan, mutta esitys ei missään vaiheessa pudota kyydistään eikä sen kulku tunnu poukkoilulta. Kerronta imaisee mukaansa ja aika kuluu kuin siivillä. Väliajan koittaessa ensimmäinen ajatus on, että ei kai jo!

Esitys myös näyttää erilaiselta kuin monet muut. Lavalla nähdään suomalaisen teatterin perustasoon verrattuna runsaasti muita kuin valkoisia näyttelijöitä, ja Tyttöjen talon ylitsevuotava värikkyys ja kukkaloisto eroaa tavanomaisesta. Se on hyvä metafora sille, että siellä Ujuni tavallaan puhkeaa kukkaan, löytää itsensä ja oman tiensä. Siellä hän vapautuu uskonnon ja yhteisön kahleista.

Ujuni Ahmedin lapsuus ja aikuisuus käyvät lavalla vuoropuhelua. Näemme hänen persoonaansa ja elämäänsä määrittäneitä hetkiä ja tapahtumia, muutoksen tottelijasta kyseenalaistajaksi. Vähitellen hän havahtuu naisten epäreiluun kohteluun ja alkaa taistella sitä vastaan.

Ujunin kanssa myös katsojalle selviää, että Suomi on pettänyt niin monet tytöt. Viranomaiset ovat katsoneet toisaalle, kun lapset ja nuoret ovat joutuneet kestämään väkivaltaa tai heidät on jopa viety ulkomaille ympärileikattavaksi. Asiasta puhuminen on ollut laimeaa ja vähäistä ja harvojen rohkeiden, kuten Ujunin, harteilla. Tyttöjen sukuelinten silpomisen kieltämisestä erillislailla tehtiin kansalaisaloite, mutta se tyssäsi hiljattain eduskuntaan.

Esiintyjät ovat välittömän luontevia ja Safiya Abukar nuorena Ujunina on aivan fantastinen. Ujunin kaveriporukan menoa on ihana seurata – lavalta suorastaan virtaa energiaa yleisöön, ja esityksestä poistuu voimaantuneena. Tämä on niitä näytelmiä, jotka aikaansaavat kylmiä väreitä ja kyyneliä. Silti katsomossa saa myös nauraa.

On koskettavaa, miten tärkeä rooli turvallisella paikalla on tiukasti rajoitettua elämää elävälle nuorelle. Tanssitunnilla tai Tyttöjen talossa on mahdollista riisua huivi tai käydä keskustelua vaikkapa siitä, onko ympärileikkaus väkivaltaa. Kyseessä on Ujuni Ahmedin tarina, mutta ei voi olla miettimättä ylipäätään, miten tärkeää työtä Tyttöjen talot ja muut kaupungin rahoittamat tai järjestölähtöiset tahot tekevät. Juuri ne tahot, joiden rahoitus on aina ensimmäisenä liipaisimella.