Huojentavinta ei aina ole kuulla toipumisesta – joskus helpottaa kuulla, että muillakin menee huonosti
Uupumusta käsittelevät somejulkaisut päätyvät usein lisäämään henkilökohtaista häpeää eikä poistamaan sitä, kirjoittaa Maaret Launis.
Uupumuksen kasvot vuonna 2024: kaunis nainen tilittämässä Instagramissa, mitä kaikkea on terapiassa oppinut. Ensimmäisessä kuvassa nainen nauraa valkoinen hammasrivistö välkkyen illallispöydässä ystävien keskellä, ja ilma on sakeana kiitollisuudesta. Seuraavassa nainen katsoo vakavana kameraan silmät kyynelistä kiiltäen. Kuvissa näkyvät elämän kaikki kaupallisilla yhteistöillä sävytetyt värit.
Instagramin selaaminen tekee selväksi, että vaikeista asioista puhuvat tavallisesti ne, joilla siihen liittyy vähiten riskejä. Siksi elämänkaaren kriiseistä puhumisessa on melkein aina ärsyttävän tarinallinen hopeareunus. Masennuin, mutta nyt luovuuteni on hiljalleen palannut. Erosin, mutta pitkän rämpimisen jälkeen olen taas varovaisen avoin rakkaudelle. Väsähdin, mutta näin vaaran merkit ja hakeuduin äkkiä hyvään hoitosuhteeseen.
Länsimaisen yksilön kuluttavaa elämäntapaa käsittelevä journalismi – jota itse kirjoitan työkseni – on pähkinänkuoressa materiaalisesta yltäkylläisyydessä eläviä ihmisiä tekemässä selkoa omasta neuvokkuudestaan tiukassa paikassa.
Tämä on tavallaan vääjäämätöntä: Asioista puhutaan yleensä silloin kun niitä voidaan hallita. Keskellä pahinta syöveriä ihminen ei usein hahmota olevansa sellaisessa. Uupuneet ihmiset ovat monesti umpimielisiä ja jopa surkuhupaisan negatiivisia, ja sellaisen ihmisen psyyken revittelemiseen esimerkiksi lehtijutussa liittyy eettisiäkin ongelmia. Niinpä näitä ulostuloja nähdään erityisesti somessa.
Vertaistuellisiksi aiotut somepostaukset tuntuvat usein sitä loukkaavammilta, mitä vaikeammassa tilanteessa itse on. Jos ei ole itse tehnyt muuta kuin maannut sohvalla kaksi viikkoa tai kuukautta tai vuotta, voivat puheet itsen rakastamisesta ja hemmottelun tärkeydestä tuntua suorastaan lamaannuttavilta.
”Ensimmäinen ajatukseni oli, että vau. Toinen ajatukseni oli, että kotipalvelu on niille, jotka oikeasti tarvitsevat sitä.”
En sano etteikö hyväosainen voisi olla pinteessä. Keski- ja yläluokkaisessa kurjuudessa on juuri se kipeys, että ihmisellä on paljon odotuksia joihin vastata. Herättää omanlaistaan häpeää olla työelämässä, palvelujen piirissä ja korkeakoulutettu, olla ihminen, jolla on perhe, ystävät ja seuraajia. Ja havaita, ettei silti pärjää. Johtopäätös tästä on usein se, että minussa täytyy olla jotain todella pahasti pielessä, ja ovatkohan muut jo huomanneet sen?
Pärjäämisen paineesta kumpuava häpeä on yksi keskeinen syy esimerkiksi myös sille, että naiset eivät kerro kokemastaan lähisuhdeväkivallasta. Ja vielä keskeisempi syy sille, että miehet eivät kerro. Miten voi olla mahdollista, että olet niin uskottava niin monella elämän julkisella osa-alueella ja niin epäuskottava privaatissa?
Minulle tarjottiin kerran neuvolassa kotipalvelua. Se on kunnallinen palvelu, jossa ulkopuolinen ihminen tulee auttamaan kuormittavassa tilanteessa olevaa perhettä siivoamisessa, ruuanlaitossa ja muussa arjen pyörittämisessä väliaikaisesti.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että vau. Toinen ajatukseni oli, että kotipalvelu on niille, jotka oikeasti tarvitsevat sitä. Kolmas ajatukseni oli, että olenko oikeasti niin surkea, että minun katsotaan kuuluvan tällaisen palvelun piiriin? Päätin purra hampaat yhteen ja olla vielä vähän keskiluokkaisempi, ostaa vaikka jotain Artekin outletistä. Nyt loppuu se keskiluokkaisen ihmisraunion kannattelu, saakeli!
Ihmiselle syntyy yleensä erittäin hyvä käsitys omista resursseistaan silloin, kun ne ovat rajatut. Tuntemani yksinhuoltajat ottavat useimmiten avun iloisina vastaan ja tarjoavat apua myös itse. He romahtelevat suurin piirtein yhtä paljon kuin tuntemani perheelliset. Kun ihminen romahtaa, hän häpeää riippumatta siitä, onko perhekulissi tai muu sivistyksen pintakerros ohut vai paksu. Iso ero on tietysti siinä, että hyväosainen tavallisesti ponnahtaa takaisin kertomaan asiasta.
”Uupuneelle tieto siitä, että jollain muullakin menee juuri nyt aivan päin helvettiä, voi aidosti hälventää häpeän tunnetta”
Tuttuni teki konkurssin, ja on puhunut siitä Instagramissa poikkeuksellisen rehellisesti. Hän on monella mittarilla menestynyt nainen, kauniskin vielä, mutta iso raakarehellisyyden mittari on se, että hän puhuu vaikeudestaan samalla kun se tapahtuu hänelle. Ei vasta sitten, kun on tehnyt seuraavan startupinsa kanssa näyttävän exitin.
Suurin osa ihmisistä hyötyy siitä, että on sen verran suojeluvaistoa, että yrittää päästää pahimman vaiheen yli ja tekee ulostulot sitten kun on tarpeeksi vahva ottamaan vastaan somen väheksyvien tai neuvovien kommenttien kirjon. Mutta masentuneelle tai uupuneelle ihmiselle tieto siitä, että jollain muullakin menee juuri nyt aivan päin helvettiä, voi aidosti hälventää häpeän tunnetta eikä lisätä sitä.
Siksi minunkin olisi pitänyt sanoa neuvolassa, että ilman muuta hyödynnän tämän palvelun, ja sitten myös tehdä niin. Siitä olisi saanut vähän toisenlaisen nettiotsikon: Keskiluokkainen lapsiperheen äiti kokeili julkisrahoitteista sosiaalipalvelua ja yllättyi – Asiantuntija: ”Näitä julkisia hyvinvointipalveluja on lupa käyttää vaikka omistaisikin arvo-osuustilin”.
