Urheilugaalan peruminen olisi vuoden sykähdyttävin urheiluhetki – "Jos suomalainen huippu-urheilu olisi ihminen, hänet ohjattaisiin hoitoon välittömästi"
Urheilugaalan ehdokaslista vuoden 2024 sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi viimeistelee Suomen huippu-urheilukulttuurin syyntakeettomuuden. Keskinäisiin riippuvuussuhteisiinsa ja erilaisia käenpoikia tuottavaan verkostoonsa sotkeutunut puuhastelukulttuuri on menettänyt otteensa todellisuudesta.
Jos suomalainen huippu-urheilu olisi ihminen, hänet olisi viimeistään tämän vuoden toilailujen jälkeen ohjattu lempeän päättäväisesti hoitolaitokseen. Ulkopuoliset olisivat puuttuneet asiaan. Olisi tehty interventio. Sekavana hortoileva, epämääräisiä kiivaasti huuteleva ja omaa muinoin hankittua kunniakasta mainettaan munaava nolo hahmo olisi viety pois julkiselta paikalta. Siirryttäisiin ammattiavun pariin.
Huippu-urheilu, etenkin sen johtajisto, hoippuroi nykytilassaan kuin sekava pappa sukujuhlilla, eriparikengissä noloja juttuja kertoen – luullen olevansa se mikä joskus oli, kuvitellen että ympärillä katseleva yleisökin ajattelee niin.
Mutta ei, yleisö ei katso urheiluaan kuten urheilu itse urheiluaan katsoo.
Poliittiset päättäjät, yritykset, perheet, harrastuksiin hakeutuvat nuoret – siis koko ympäröivä Suomi – eivät ole irti todellisuudesta. He näkevät missä tilassa huippu-urheilu on.
Ja itse asiassa suurin osa urheilun omasta porukastakin, siis ne aidon arkityön tekijät, näkevät tämän.
”Voi olla, että jossakin urheilueliitin omassa sisäpiirissä tämän tyyppisen happy family -höttöilyn kuvitellaan lisäävän arvostusta, mutta tämän listan esittely juuri nyt ei lisää urheilun arvostusta eikä Urheilugaalan arvokkuutta, vaan pikemminkin molempien irvokkuutta.”
Tämän kaiken kruunaa ja alleviivaa se, minkälaisen listan Urheilugaala läväytti julkisuuteen, kun se ilmoitti ehdokkaistaan sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi. Asiaa on jo eri kanavilla taivasteltu sen verran, että en viitsi toistaa. Halukkaat voivat katsoa tästä linkistä.
Lista on varmasti täydellä vilpittömyydellä laadittu, mutta juuri siksi se saa ajatukset poukkoilemaan. Joku syyhän siihen täytyy olla, että historiallisena kriisisyksynä, juuri kun fokuksen pitäisi olla koko huippu-urheilukulttuurin asenteiden ja toimintamallien päivittämisessä aidon huipputekemisen vaatimustasolle, viedään huomio presidentin halauksiin ja vastaaviin höpsöttelyihin.
Toki urheilukulttuurissa pitää olla muitakin arvoja kuin voittaminen ja mitalit, mutta kun juuri nyt urheilun arkiväki tiedostaa historiallisen kipeästi juuri huippu-urheilun asenteellisen ja kulttuurillisen muutostarpeen, olisi urheiluvuoden arvokkaimman tilaisuuden syytä tunnistaa tämä ajassa oleva tarve ja kunnioittaa sitä.
Urheilugaala ilmoittaa olevansa olemassa urheilun arvostuksen vahvistamiseksi. Jos tätä tavoittelevat ja sinänsä aivan perusfiksut ihmiset päätyvät tekemään historiallisen surkean menestysvuoden 2024 antia yhteen kasaavaan gaalaan tämäntyyppisen listan, on todellisuustaju pettänyt.
Voi olla, että jossakin urheilueliitin omassa sisäpiirissä tämän tyyppisen happy family -höttöilyn kuvitellaan lisäävän arvostusta, mutta tämän listan esittely juuri nyt ei lisää urheilun arvostusta eikä Urheilugaalan arvokkuutta, vaan pikemminkin molempien irvokkuutta.
Toki koko ajan paisuvilla uusilla palkintoperusteilla saadaan houkuteltua gaalaan enemmän väkeä ja hetkellistä huomiota, mikä voi olla järjestäjille hyvä bisnesveto. Urheilun arvostusta se ei silti kyllä lisää.
”Siinä missä huippu-urheilun taso on laskenut ja kansakunnan liike vähentynyt, urheilua ja urheilijoita välineellistävien kissanristiäisten määrä on lisääntynyt.”
Koko Urheilugaala -instituutioon konkretisoituu jotakin olennaista. Samoin kuin koko sen innostumana viimeisen 20 vuoden aikana urheilusysteemiimme pesiytyneeseen ilmiöön, jossa kaikki lajit, alueet ja seuratkin ovat päätyneet vastaavia pukujuhlia järjestelemään. Vuodenvaihde on nykyisin urheilussa melkoista gaalaputkea!
Siinä missä huippu-urheilun taso on laskenut ja kansakunnan liike vähentynyt, urheilua ja urheilijoita välineellistävien kissanristiäisten määrä on lisääntynyt. Samalla niihin pukeudutaan yhä komeammin ja käytetään rahaa yhä enemmän.
Kieltämättä näyttävyys on kehittynyt, tv-toteutukset ovat yhä upeampia ja touhun pinta kiiltää hienosti. Vaikka samalla itketään resurssien vähäisyyttä, näiden juhlien järjestämiseen tuntuu paukkuja löytyvän – samoin kuin seurojen ja lajiliittojen kassoista tuntuu löytyvän rahaa illalliskortteihin ja gaalailtojen muihin kuluihin.
Hyvähän se on joskus urheilussakin juhlia, mutta olisiko aidon huippu-urheilukulttuurin yksi merkki se, että juhlitaan vasta sitten kun on saatu aikaan juhlimisen aihetta. Juhlapukua ei pitäisi pukea ennen kuin on hoidettu haalarihommat aidosti maaliin, eikä sinne päin, vai mitä?
Suomi on urheilumaa, joka on oppinut 2000-luvun aikana järjestämään pukujuhlia. Kentillä ja radoilla juhlittavaa on kuitenkin koko ajan vähemmän.
Vanha klisee siitä, että tavoite ohjaa kaikessa toimintaa, on paitsi klisee, myös totta.
”Ei aidoilla urheilun tekijöillä riitä energiaa sellaiseen, keskitytään mieluummin harjoitusten pyörittämiseen, kisojen ja pelien järjestämiseen, vapaaehtoisjoukkojen haalimiseen ja seurojen kassan pelastamiseen.”
Sykähdyttävimpien urheiluhetkien listaan tiivistyy jotakin olennaista Suomen urheilukulttuuriin tavoitemaailmasta. Tai ainakin sen osan urheilun tavoitemaailmasta, johon kuuluu seuratason, ja pitkälti liittotasonkin, yläpuolella puuhaileva urheilusysteemin johtamisen kansallinen eliittiporukka. Siis tämä omassa kuplassaan omien keskinäisten verkostojensa ja niihin liittyvien erilaisten hyötymisketjujen kanssa touhuava joukko, jonka tekemisiin suurin osa aitoa urheilun arkitoimintaa pyörittävistä seuratoimijoista ei jaksa enää katsoakaan.
Ei aidoilla urheilun tekijöillä riitä energiaa sellaiseen, keskitytään mieluummin harjoitusten pyörittämiseen, kisojen ja pelien järjestämiseen, vapaaehtoisjoukkojen haalimiseen ja seurojen kassan pelastamiseen. On muitakin huolia kuin miettiä mitä urheilun eliittiporukka oikein sumplii.
Jopa urheilua seuraava mediakin on kyllästymässä tähän. Vähään aikaan ei ole missään nähty kunnolla ja kokonaisvaltaisesti rakennettua juttua verkostosta, joka pyörii Olympiakomitean, opetus- ja kulttuuriministeriön, urheilua lähellä olevien monien säätiöiden, akatemioiden, urheiluopistojen, manageriverkostojen, Veikkaus Oy:n, muiden isojen sponsoreiden, mediapomojen, keskeisten tapahtumien – ja myös tämän 2000-luvun suomalaisen urheilun näkyvimmän uuden menestystarinan, Urheilugaalan, taustalla.
On ymmärrettävää, että eliitin toikkaroinnista ei jakseta kiinnostua, mutta kun ei jakseta, ei tulla pysähtyneeksi näkemään sitä, minkälaisten käenpoikahankkeiden joukko on päästetty urheilun yhteistä henkistä ja aineellista resurssia kuppaamaan.
Urheilugaala on vain yksi esimerkki bisnesideasta, jossa urheilusta on tehty väline omalle liiketoiminnalle. Vastaavia löytyy läjittäin muitakin. Suomesta on tullut 2000-luvulla erilaisten urheilun avulla omaa bisnestään ja järjestelmäänsä pyörittävien käenpoikien urheilumaa. Urheilun ympärillä pyörii melkoinen elinkeinosektori, samalla kun niin monet urheilijat ja valmentajat kärvistelevät alle minimipalkoilla.
Urheilun elinkeino kasvaa, mutta urheilija ja valmentaja ovat ennemminkin maksajan kuin laskuttajan roolissa.
Tavoite on ohjannut toimintaa. On saatu aikaan työpaikkoja, yritystoimintaa, palvelutuotantoa, koulutustarjontaa, konsultaatiota, kehityshankkeita. Fokuksessa on ollut taustarakennelmien luominen, urheilija ei sen sijaan ole ollut keskiössä – sitä väittäneistä mainoslauseista huolimatta.
Urheilugaala on yksi rakennelma. Se syntyi 2000-luvun alkuvuosina Mikko Vannin, siis harkimolaisen, tuolloisen suomalaisen urheilun vahvimman taustaverkoston, tärkeimmän taloudellisen kultasormen aivoissa.
Alkuperäinen idea oli paitsi hyvä bisnesidea, myös aivan aito yritys tuottaa, maailmalla näkyvien esikuvien mukaisesti, suomalainen versio urheiluvuoden kokoavaksi arvokkaaksi juhlahetkeksi. Tuolloin kun suomalaisessa urheilussa oli vielä kosolti aidosti juhlittavaakin.
”Urheilugaalan olisi oikeastaan kannattanut tänä vuonna perua koko gaala.”
Jos tämä urheilukulttuuri aidosti arvostaisi ja ymmärtäisi myös huippu-urheilukulttuurin arvon ja merkityksen, ei sykähdyttävien hetkien ehdokaslista näyttäisi siltä miltä se nyt näyttää. Ei. Lista olisi kovin erilainen, tai ehkä sitä ei olisi tänä syksynä ollenkaan.
Jos huippu-urheilu ja ylipäänsä urheilukulttuurin arvostuksen kehittäminen olisi aidosti merkityksellinen asia, Urheilugaalan olisi oikeastaan kannattanut tänä vuonna perua koko gaala. Olisi kylmästi ilmoitettu, että arvoisa urheiluväki voi tällä kertaa jättää resurssiensa tuhlaamiseen osallistumismaksuihin, vaatehankintoihin ja matkakuluihin – ja käyttää tämänkin aikansa ja rahansa harjoitteluun.
Juhlaan voitaisiin palata sitten kun olisi oikeasti juhlimisen aihetta. Vuoden 2024 kokonaistunnelmassa ei aihetta ole, vaikka Aleksander Barkovia, Lukas Hradeckya, Harri Heliövaaraa, Tuomas Iisaloa ja muutamaa muutakin valopilkkua toki olisikin syytä muistaa.
Sellainen ilmoitus ei laskisi suomalaisen urheilun arvostusta. Pikemminkin päinvastoin.
Eikä se varsinkaan laskisi Urheilugaalan itsensä arvostusta ja uskottavuutta. Ilmoitus siitä, että nyt on työnteon ja resurssien fokusoinnin aika, olisi vuoden sykähdyttävin urheiluteko. Ilmoitus siitä, että urheilussa kannattaa nyt laittaa resurssit ja keskittyminen urheiluun, ei fokusta hajottavaan gaalaan, olisi osoitus siitä, että Urheilugaala on tosiaankin urheilun arvostuksen nostamisen asialla, ei sen resursseja omaksi bisnesedukseen kuppaava käenpoika.
Mutta eihän sellaista ilmoitusta tule, koska gaalan järjestämiseen on muitakin syitä kuin se urheilun arvostuksen lisääminen. Niiden syiden vuoksi on tarpeen tehdä sellaisia ehdokaslistoja kuin nyt on nähty.
