Koripallon menestysvalmentaja Tuomas Iisalo avaa valmentajan ominaisuuksia, joista harvemmin puhutaan: Empatia ja paranoia
Tuoreeltaan koripallon Eurocupin Paris Basketballin päävalmentajana voittanut ja NBA-seura Memphis Grizzliesin ykkösapuvalmentajaksi siirtyvä Tuomas Iisalo valottaa, miksi empatiakyky on paitsi voittavan joukkueen päävalmentajalle elinehto – myös ase.
Kiinnostun helposti erilaisten valmentajien tarinoista. Yksi niistä koskee legendaarista jalkapallovalmentaja Marcelo Bielsaa. Bielsa tiedetään arvostetuksi valmentajaksi, mutta valmentajaksi, jota kaikkein eniten arvostavat hänen kollegansa.
Bielsa on kertonut julkisuudessa itsekin seuranneensa tarkkaan aikanaan Louis van Gaalin valmentamaa Ajaxia. Sitä hän teki niin intensiivisesti, että hän alkoi miettiä jo etukäteen, että missä formaatiossa Ajax pelaa ja missä kohtaa van Gaal vaihtaa jonkun pelaajan kentältä pois. Hänen tarkoituksensa oli päästä van Gaalin pään sisään. Bielsan kerrotaan päässeenkin ennen pitkää jopa niin hyvin, että hän osasi jo etukäteen kirjoittaa paperille hämmästyttävällä tarkkuudella mitä van Gaal tulisi tekemään ennen kuin hän oli edes katsonut ottelun. Sitä voi kutsua jopa äärimmäiseksi uteliaisuudeksi, mutta sitä voi kutsua myös empatiaksi.
Bielsan esimerkki pitääkin sisällään tärkeän oppitunnin: Valmentajana empatiaa voi käyttää myös aseena.
Jos ymmärtää vastustajan päävalmentajan insentiivit, on jo hyvin pitkällä. Mutta jos ymmärtää valmentajan insentiivejä vain omaan maailmankuvaan peilaten, eivät vastaukset voi olla riittäviä. Jos ymmärtää miksi valmentaja valmentaa kuten valmentaa, voi hänen valmentamansa joukkue tulla pysäytetyksi.
Vastustajan tutkiminen – eli skouttaaminen – kuuluu olennaisena osana joukkueurheiluun. Moni valmentaja osaa tehdä arvioinnin siitä millainen pelijärjestelmä vastustajalla on ja mitkä ovat vastustajan pelaajien vahvuudet.
On kuitenkin mentävä syvemmälle. Miksi juuri tämä järjestelmä on valittu? Mitä se kertoo joukkueen identiteetistä? Entä missä kohtaa valmentaja saattaa vaihtaa sen ottelun sisällä toiseen tapaan? Mikä on sen laukaisija? Käytännössä puhutaan vastustajan toimintamallista ja jokaisella joukkueella on sellainen.
Sekään ei riitä. On mietittävä valmentajaa myös henkilönä. Mikä on tämän valmentajan suurin vahvuus? Kysymys on tärkeä, koska siellä missä on henkilön suurin vahvuus, sijaitsee myös suurin heikkous.
”On ehkä ajan kuvakin, että mieluummin tänä päivänä kerrotaan mukavia valheita kuin kohdataan epämiellyttävä totuus.”
Kun nousimme Saksan pääsarjaan 2018, ALBA Berliinin valmentajana toimi yksi Eurokoriksen suurimmista legendoista, Aíto García Reneses. Hänen johdollaan ALBA oli noussut takaisin Saksan koriseliittiin. Tämä vanhempi herrasmies oli myös luonut joukkueelleen todella vahvan pelillisen kulttuurin ja identiteetin.
Hävisimme hänen valmentamalleen joukkueelle ensimmäisellä kaudella Crailsheimin kanssa 30-40 pisteellä molemmissa peleissä.
Alun shokki muuttui hämmennykseksi ja sen jälkeen uteliaisuudeksi. Muissa oloissa toimivat joukkuekonseptimme olivat paperia heidän käsittelyssään ja kaikki mitä teimme, tuntui liian hitaalta. Mitä tarkemmin sitä seurasin, olin varma siitä, että avain tulevaisuuden koripalloon oli piilotettuna ALBAn pelaamiseen.
Löysin YouTubesta espanjalaisia valmennusklinikoita, joita oli kuvattu 90-luvulla ja 2000-luvulla. Käänsin niissä esitettyjä puheita internetin käännösohjelmilla. Halusin ymmärtää hänen koripalloilullista maailmankatsomustaan ja miten se oli muokkautunut sellaiseksi kuin se oli. Sen lisäksi kävin hänen Euroliigan valmentajakoulutuksen sisältöjä uudelleen läpi. Hiljalleen palaset alkoivat loksahtaa kohdilleen.
Yhdessä veljeni Joonaksen kanssa, aloimme hahmottaa, että hänen joukkueensa pelaaminen perustui sisäänrakennettuun joustavuuden ja tehokkuuden yhdistelmään. Joku olisi saattanut nähdä hänen antaneen pelaajilleen vapauksia, mutta todellisuus oli päinvastainen. Hänen joukkueissaan pelaajat olivat äärimmilleen roolitettuja. Kukaan ei vaeltanut vahvuusalueidensa ulkopuolelle. Silti pelaaminen näytti vapaalta, jopa luovalta. Pelaajien liike kentällä oli lähes poikkeuksetta erittäin korkealaatuista: nopeaa ja synkronisoitua, olematta millään tavalla mekaanista.
Sen lisäksi löysin noista YouTube-videoista täysin erilaisen sisäisen tavan organisoida koripallo. Aíto García Renesesin hierarkiset tasot ja kategorisointi olivat hyvin erilaiset kuin mihin olin tottunut yhdysvaltalaisessa tai balkanilaisessa koripallokoulussa. Tietyt asiat kentällä, jotka näyttäytyivät taktisina valintoina, olivatkin pelaajien käytöstä ajavia periaatteita, joita sovellettiin erilaisiin tilanteisiin sen sijaan, että ne olisivat olleet irrallisia ottelutaktiikan osia. Perustavanlaatuinen virheemme oli ollut se, että olimme pyrkinyt tulkitsemaan heidän pelaamistaan oman maailmankatsomuksemme kautta! Tässä suhteessa valmennus ei eroa muusta elämästä.
Jäljelle jäi kysymys, että miten sellaista joukkuetta sitten voisi horjuttaa? Tai tarkemmin: miten sillä tavalla valmennettua joukkuetta voisi horjuttaa?
Lopulta oivalsimme. Ensimmäiseksi oli saatettava hänen pelaajansa alueille ja tilanteisiin, missä he eivät ole vahvimmillaan. Sieltä alkoi paljastua heikkouksia. Koko heidän pelaamisensa perustui iloon ja vapautuneisuuteen, joten oli selvää, mitä joukkueemme tuli tehdä. Meidän piti viedä heiltä ilo pois.
Keinot löytyivät. Pakotimme heidät tilanteisiin, jossa heidän ei ollut miellyttävää olla ja jossa he eivät pääsisi tekemään harjoittelemiaan asioita. Se on yksi tärkeimpiä oppeja konfliktien kääntämisessä omaksi edukseen.
Seuraavilla kausilla pystyimme voittamaan ALBAn useamman kerran, mutta se oli vaativa prosessi. Meidän täytyi vakuuttaa ensin itsemme, sitten vastustajamme ja lopulta myös tuomarit, meidän voittomahdollisuuksistamme. Täytyi vahvistaa kollektiivista itseluottamustamme samalla kun istutimme epäilyksen siemenen ennakkosuosikin ajatuksiin. Monella tapaa ainoa asia, jota oikeasti valmennetaan, onkin ihmisluonto.
Siksi tavoitteeksemme muodostui, että meihin ei voisi iskeä samalla tavalla. Pyrimme harjoituttamaan joukkuetta niin, että se olisi kaikissa tilanteissa teflonia. Joukkueemme tulisi olla kuin tekoäly, jolla ei olisi minkäänlaista tunnetta tai tunnelatausta. Toistaisimme vain voittavia pelitekoja.
Vaikka joku asia pelin sisällä ei onnistuisi, siirryimme seuraavaan tilanteeseen ilman että pelaajat alkoivat puuskahtelemaan tai riiputtamaan päätään. Se vaati valtavan määrän energiaa kaikilta joukkueen jäseniltä.
Olin lukenut kiinalaisesta Go-lautapelin mestarista, joka koki hirveän shokin, kun tekoälyyn perustuva AlphaGo-ohjelma voitti tämän.
Shokki aiheutui siitä, että kaikki ne liikkeet, joilla hän oli pystynyt shokeeraamaan ihmispelaajia, olivatkin tälle ohjelmalle vain liikkeitä siinä missä jokin toinenkin liike. Se vain laski matemaattisesti parhaan siirron, jonka tehdä seuraavaksi. Pelaajat eivät tietenkään ole koneita, mutta voittavia asioita toistamalla virhemarginaalia voi kuitenkin minimoida – ja siihen pyrkimällä lopputulos voi olla paras mahdollinen.
Empatia on tärkein väline valmentajalle ymmärtää pelaajia – myös vastustajien pelaajia. Olen Suomessa ja Saksassa törmännyt sellaisiin asenteisiin, että amerikkalaispelaajia kohtaan ollaan kriittisiä, koska heidän koetaan jahtaavan rahaa. Samalla saatetaan taivastella, että nuo mammonan perässä juoksevat palkkasotilaat eivät näekään arvoa olla tässä meidän upeassa seurassamme. Tuo on kuitenkin kyvyttömyyttä asettua niihin kenkiin, mistä pelaaja on kotoisin.
Tullaanko näissä hetkissä ajatelleeksi sitä, että Yhdysvalloissa yhteiskunta on rakennettu sellaiseksi, jossa rahalla saa elämänlaatua. Eikä vain elämänlaatua vaan asioita, jotka meille Suomessa ovat jo lähes itsestäänselvyyksiä – kuten terveydenhuolto.
Jos pelaajalla ei ole varaa ostaa kotimaassaan lapsille esimerkiksi terveysvakuutusta ja rahat siihen pitäisi kääriä pelaamalla, ei siinä paljoa paina se, jos joku ajattelee, että kyllä nyt ensisijaisesti kyläjoukkueemme arvo tässä tulisi nähdä. Onko se ahneutta, että haluaa perheelleen mahdollisimman hyvän elämän?
Urheilujournalismissakin tätä voi havaita. On vaikeaa ymmärtää jonkin valmentajan metodeja, jos ajattelee, että omasta näkökulmasta kaikkein tärkeintä omaa kolumniaan kirjoittavalle toimittajalle on vaikkapa se, että joukkueessa vallitsee omien mielikuvien mukainen kaikkia miellyttävä arki.
On lopulta uskomatonta, kuinka paljon joukkueesta voi oppia katsomalla sitä tarkemmin. Silloin todellisuus näyttäytyy selkeämpänä. Siihen on yksinkertainen syy: Pelaajat kertovat lopulta ilman sanoja useimmat vastaukset.
Arkisena esimerkkinä pelaaja, joka koskettaa takareittään lähes huomaamattomasti harjoituksen alkuvaiheessa – mistä se johtuu? Ehkä siitä, että shortsit kutittavat tai urheilualushousut shortsien alla ovat jotenkin huonosti. Mutta, se voi myös johtua jostain muusta! Ja jos se toistuu vähän ajan päästä, pyydän usein fysioterapeuttiamme käymään pelaajan luona katsomassa mikä hänellä on hätänä.
Pelaaja saattaa joskus ihmetellä kysymystä, mutta toisinaan tällaisissa tilanteissa he kertovat kyseisen lihaksen tuntuvan tavallista kireämmältä. Silloin on tehtävä päätös, millainen riski ollaan valmiita ottamaan? Erittäin vaativassa harjoitusympäristössä useimmiten oikea päätös on laittaa pelaaja siitä harjoituksesta sivuun. Pelaajilla on oltava tunne, että vaikka heiltä vaaditaan paljon, niin heidän terveydestään huolehtiminen on kaikkien etu.
Minulla on valmentajana päällä jatkuva paranoia. Jos havaitsen pienenkin anomalian, koen, että siihen on heti puututtava. Suhtaudun pieneenkin havaitsemaani häiriöön kuin maailmanlopun alkuun tai ehkä lievemmin ilmaistuna 10 pelin tappioputken alkuun. Minut valtaa painostava tunne, että jos en korjaa tätä välittömästi, se alkaa ruokkia asioiden vyörymistä väärään suuntaan.
Koen, että valmentajana velvollisuuteni on pitää antennit jatkuvasti ylhäällä. Tiedostan pientenkin asioiden voivan muuttua niin suuriksi, että se tuhoaa kautemme. Se, minkä takia tulemme myöhemmin häviämään, on jotain mitä tänään harjoituksissa saattaa tapahtua.
Ajattelen sitä entropian kautta. Jos minä en ohjaa joukkueen toimintaa, ajautuu se hiljalleen kohti kaaosta. Siksi minun on pidettävä yllä tiettyä järjestystä.
En täysin ymmärrä puhetta, että valmentajan tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton tai puhutaan itseohjautuvuudesta yhä korostuneemmin. Pelaajilla on oma roolinsa ja valmentajilla on omansa. Molempien täytyy saada keskittyä omaan työhönsä.
Koko ajan täytyy pitää huoli, että asiat menevät oikeaan suuntaan. Sitä valmentaminen on, vaikka se tekee valmentamisesta myös kuluttavaa.
”Monia ihmisiä voi tässä maailmassa petkuttaa. Urheilua sen sijaan ei edes kannata yrittää petkuttaa.”
Yksi tärkeimmistä asioista, minkä olen joutunut pakottamaan itseni oppimaan, on ollut konfliktien kohtaaminen. Konfliktit joukkueurheilussa ovat lopulta väistämättömiä. Niitä voi tulla lukemattomista asioista.
Tajusin Saksassa valmentaessani, että se ei ole tärkeää millainen tunne minulla on vatsanpohjassa kohdatessani toisen ihmisen ennen epämiellyttävien asioiden läpikäymistä. Sillä sen sijaan on merkitystä, miten tulos tehdään siinä kulloisessakin ympäristössä.
Aloittaessani päävalmentajan urani, olin epävarma mahdollisissa konfliktitilanteissa. Kokemuksen kautta olen oppinut, että se ei ole mikään syy olla korjaamatta joukkueelle haitallista käytöstä, vaikka saattaisin olla epävarma pelaajan reaktiosta. Silti saatoin miettiä, että entä jos tuo pelaaja hyökkää minua vastaan?
Vastaus löytyi, kuten usein, substanssiosaamisesta. Pelimme sisäinen logiikka tuli olla loppuun asti mietitty, jotta siitä ei löytyisi sisäisiä epäjohdonmukaisuuksia. Käänsimmekin tilanteen päälaelleen: pelaajien tehtävä oli löytää pelitavasta epäloogisuuksia, jotka korjaamalla pystyisimme vahvistamaan entisestään joukkueemme pelaamista.
Tietysti on myös ihmisiä, jotka eivät edes halua kuulla totuutta. Eihän kukaan nauti kuulla siitä, että kerron pallonmenetyksesi aiheuttaneen meille tappion.
Totuus ei kuitenkaan muutu, vaikka sen jättäisi kertomatta. Olisi helppoa perustella asia itselleen niin, että suojelin pelaajaa – tai mikä vielä onnettomampaa, suojelisin itseäni. Voisi väittää itselleen, että pelaajalla saattaisi sulaa itseluottamus tuollaisessa tilanteessa.
Pitäisi kuitenkin miettiä mistä itseluottamus koostuu. Kokemukseni on, että toinen ihminen ei sitä pelaajalle voi antaa. Valmentajan tehtävä on luoda päivittäinen toimintaympäristö, jossa kohdatut haasteet ovat suurempia kuin otteluissa. Selättämällä haasteet omassa ympäristössään pelaaja todistaa itselleen – ja muille joukkueen jäsenille – olevansa kyvykäs.
Toinen olennainen osa on paineiden tulokulma: Ainoa tapa suoriutua kaikkein haastavimmissa tilanteissa on kokea sisäinen paine tehdä työnsä mahdollisimman hyvin suurempana, kuin ulkoinen menestymispaine. Se auttaa keskittymään siihen mikä on olennaista, eikä ulkopuoliseen kohinaan.
On ehkä ajan kuvakin, että mieluummin tänä päivänä kerrotaan mukavia valheita kuin kohdataan epämiellyttävä totuus.
Siksi olemme pyrkineetkin luomaan joukkueissamme ilmapiirin, jossa asiat voidaan puhua rehellisesti ja kaunistelematta. Vaikka se tekee kipeää, on tärkeää pystyä myöntämään, tai kuulemaan, jos pelisuunnitelmamme oli paska ja se petti meidät.
Samalla odotan, että pelaajankin täytyy ymmärtää palaute, jos tarvitsemme muutosta hänen käytökseensä kentällä tai ulkopuolella. Sillä jos emme anna sitä tietoa, miten voisimme odottaa, että hän muuttaisi sitä intuitiivisesti. Valehtelisin itselleni.
Vaikka se kuulostaa raa’alta, niin pyrkimyksenä on luoda turvallinen ympäristö, jossa on ihan okei näyttää hölmöltä ja epäonnistua yrittäessään tehdä joukkueen kannalta hyödyllisiä tekoja. Jos joku ei toteuttanut rooliaan, voimme sanoa suoraan, että se oli alku sille, että korttitalomme lysähti. Kysymys on siitä, onko valmis uhraamaan tilapäisen mukavuuden tunteen sen eteen mitä on halunnut saavuttaa koko uransa ajan?
Sen olen oppinut, että vaikka pelaaja saisi palautteen kohdatessaan pienen tunteenpurkauksen, se hinta pitää maksaa. Ongelma ei katoa vaikenemalla, päinvastoin, se kehittyy jatkuvasti pahemmaksi.
Samalla tavalla kuin vaikkapa kirjoittamisen aloittaminen voi aiheuttaa viivyttelyä, myös urheilija saattaa pyrkiä välttämään fyysisen harjoittelun tai epäonnistumisen tunteen aiheuttamaa epämukavuutta. Sen tunteen sivuun laittaminen on lopulta taitoa, jolloin voi kysyä itseltään, että mitä haluaa uraltaan. Ja parasta tässä on se, että joka ikisenä päivänä on uusi mahdollisuus muuttaa käytöstään ja reagoida eri tavalla. Sitä vapautta ei kukaan voi viedä toiselta ihmiseltä.
Uskonkin japanilaiseen vanhaan sanontaan, joka kuuluu, että paras aika istuttaa puu on 20 vuotta sitten – ja toiseksi paras on tänään.
”Pelaajat kertovat lopulta ilman sanoja useimmat vastaukset.”
Oleellisinta on kuitenkin ymmärtää, että maailma toimii tietyllä tavalla. Se ei ole aina se tapa, jollaisena toivoisimme, että se toimii. Mutta sillä tavalla se toimii, eikä se toivomalla muuksi muutu.
Siksi välillä tuntuu, että valmennuskeskustelusta puuttuu rehellisyys. Siitä puuttuu ymmärrys siitä ympäristöstä, mikäli kaikkea yrittää sovittaa ajattelussaan omaan maailmankuvaansa.
Monia ihmisiä voi nimittäin tässä maailmassa petkuttaa. Urheilua sen sijaan ei edes kannata yrittää petkuttaa.
Erilaisissa ammateissa voi olla valehenkilöitä – voi olla jopa valevalmentajia. Mutta valekoripalloilijaa ei voi olla, koska se paljastuu raadollisesti heti aivan kuten valekirurgi tai valepuuseppäkin paljastuisi.
Peli antaa meille aina lahjomattoman palautteensa. Ja jos peliä vain tarkemmin katsoo, se palaute on hyvin looginen.
Kirjoittaja toimii päävalmentajana huhtikuussa Eurocupin voittaneessa Paris Basketballissa. Hän on aiemmin työskennellyt päävalmentajana Crailsheim Merlinsissa ja Telekom Baskets Bonnissa, joka voitti keväällä 2023 koripallon Mestarien liigan.
