Synnyin vuonna 1954, ja samana vuonna Suomessa ryhdyttiin käyttämään sanaa hyvinvointivaltio. Uudissana tarkoitti ”valtiota, jossa valtiovallan toimenpitein taataan sosiaalinen turva ja hyvinvointi kaikille kansalaisille”.  

Sana oli aikaansa edellä, sillä Suomi ei ollut hyvinvointivaltio, vaan köyhä sodasta toipuva maa, jonka voimavarat olivat hyvin vähäiset.

Kesti parikymmentä vuotta ennen kuin ylsimme hyvinvointivaltioiden joukkoon. En päässyt peruskouluun, mutta valtion pitkä käsi tuki ja opasti, kun opiskelin, perustin perheen ja aloitin työuran. Hyvinvointivaltio tuntui minusta hyvältä ja turvalliselta, ja niin se tuntui 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa lähes kaikista muistakin suomalaisista.

Mielialat kääntyivät 1980-luvun puolessavälissä. Turvallisuuden sijasta ryhdyttiin vaatimaan vapautta.

Hyvinvointivaltio ei tuntunutkaan enää niin hyvältä kuin ennen. Verotus vei liikaa markkoja. Sitä piti keventää. Julkiset palvelut olivat huonoja. Niitä oli syytä yksityistää. Virkavalta rupesi tympimään. Byrokratiaa tuli purkaa.

Vapauden opit rantautuivat meille myöhemmin kuin muualle Länsi-Eurooppaan, mutta vaikutusta niillä oli. Valtiosta tuli melkein kirosana. Jopa sosiaalidemokraatit, nuo hyvinvointivaltion päärakentajat, valittivat ”valtionhoitajan” raskasta taakkaansa.

Valtiota huudettiin uudestaan apuun 1990-luvun alussa suuren laman aikana. Oli onni, ettei vanhaa valtion velkaa juuri ollut, joten uutta oli mahdollista saada. ”Olimme täysin riippuvaisia ulkomaisista rahoittajista. Saimme lainaa vain korkealla korolla”, silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen kertoo muistelmissaan.

Velalla pidettiin hyvinvointivaltiota pystyssä, mutta osansa velasta saivat myös yritykset, varsinkin pankit, jotka eivät olisi ilman valtion tukea selvinneet.

Kun pahin lama oli ohi, alkoi ripeä ja pitkään kestänyt talouskasvun vaihe. Nokia oli kasvukauden moottori. Oli mahdollista yhtä aikaa keventää verotusta, parantaa sosiaaliturvaa ja jopa lyhentää valtion velkaa.

Vuodesta 1995 vuoteen 2008 elettiin hyvinvointivaltion parasta aikaa, vaikka me emme sitä silloin tienneet. Marisimme vähän kaikesta, koska erehdyimme uskomaan, että hyvä aika jatkuisi ikuisuisesti.

Ei se jatkunut. Vuoden 2008 jälkeen olemme eläneet kriisistä toiseen: talouskriisi, eurokriisi, pakolaiskriisi ja vielä Ukrainan sota, joka jakoi Euroopan uudelleen. Euroja on ollut vähemmän käytössä kuin ennen.

Hyvinvointivaltiota on leikattu ja parsittu. Kukaan ei ole ollut täysin tyytyväinen. Toisille se on ollut liian pieni, toisille liian suuri ja muutamille aivan vääränkokoinen. Valtiota on kuitenkin pidetty veroilla ja velalla pystyssä, kuin pahan päivän varalta. Tänä keväänä paha päivä tuli.

Vappuna 2020 minä, vanha mies, annan rakkaudentunnustuksen hyvinvointivaltiolle. Olemme kulkeneet yhtä matkaa 66 vuotta. Ilman Sinua en olisi näin pitkälle jaksanut. Nyt minä tarvitsen Sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja niin tarvitsevat muutkin.

Yhtään emme tiedä, miten tässä käy. Toivottavasti Sinä kestät, sillä lujempaa turvaa meillä suomalaisilla ei ole.

Päivitetty 26.9. – Julkaistu 28.4.2020