Apu

Unto Hämäläinen: Koronakesä näytti, että kotikyläni ei ole enää minua varten

Unto Hämäläinen: Koronakesä näytti, että kotikyläni ei ole enää minua varten
Unto Hämäläinen lähti maaseudulta maailmalle vuonna 1974. Tänä kesänä mökkiläisenä hän tajusi, että hänen aikakautensa on ohi.

Ensin lähtivät syrjäkylältä meidän tytöt. Menivät koulun jälkeen kotiapulaisiksi Viitasaaren kirkonkylän herrasväen perheisiin ja jatkoivat Keski-Suomen maakunnan pääpaikkaan Jyväskylään tai Helsinkiin asti. He löysivät töitä kaupunkien palveluista ja tehtaista.

Pojat jäivät vielä pariksi vuodeksi Kymönkoskelle, kotikylälle. Auttoivat vanhempiaan sadon kylvämisessä ja korjaamisessa, kulkivat isänsä kanssa metsätöissä ja istuttivat puuntaimia. Iltaisin pojat kokoontuivat kaupan mäelle tupakalle, joivat keskikaljaa, nujakoivat ja huudattivat mopoja.

Kun lähtökäsky tuli, parturi ajoi poikien tukan sängelle. He lähtivät littera kourassa kohti Oulun, Kajaanin tai Mikkelin varuskuntia. Ne olivat satojen kilometrien päässä. Jorma oli poikkeus. Hän pääsi laivastoon Turkuun ja seilasi pian Suomen Joutsenella. Kaukaisista satamista hän lähetti parin sanan kuvakortteja, jotka saivat punastelemaan.

Armeijan jälkeen poikia ei enää mikään pidätellyt Kymönkoskella. He suunnistivat Etelä-Suomen tai Ruotsin tehtaisiin ja rakennuksille. Kari, paras kaverini, muutti vuonna 1972 Porvooseen töihin Sköldvikin öljynjalostamolle. Kun Kari sai ensimmäisen kuukausipalkan, hän ihmetteli, mitä näin valtavalla rahamäärällä tekisi. Melko pian Kari keksi rahalle käyttöä.

Kävin lukion ja muutin Tampereelle opiskelemaan kesällä 1974. Lähdin kylältä ikäluokkani viimeisenä. 1960- ja 70-luvun muuttoaalto maalta kaupunkeihin huipentui juuri vuonna 1974, jolloin meitä muuttajia oli 276000, peräti kuusi prosenttia Suomen väestöstä.  Valtaosa taisi tehdä niin kuin minä tein. Jäin sille tielleni. Aniharva palasi.

Erikoisimman uran teki Teuvo, joka jäi suoraan koulusta sukunsa sahalle, äänestettiin 51-vuotiaana eduskuntaan ja vaikuttaa nykyisin Brysselissä.

Kesää vietimme Kymönkoskella, tutuilla paikoilla. Usein puhuimme, miten vaikeaa oli suuressa maailmassa pärjätä, kun oli syrjäkylän poika tai tyttö. Ajan mittaan elämä asettui uomiinsa. Saimme lapsia, hautasimme vanhempamme ja harmaannuimme. Meistä tuli entisiä nuoria.

Kohtauspaikkamme oli kyläkauppa, siellä vaihdettiin kuulumisia. Yksi meistä, koulukaveri Kaisa, piti miehensä Maunon kanssa kauppaa.

Kaisa aloitti tiskin takana heti koulun jälkeen ja jatkoi viisikymmentä vuotta: kesät talvet, arjet ja pyhät, aamusta iltaan. Hän tiesi, mitä tarvitsimme. Menin kauppaan, levitin käteni ja sanoin, että nyt pitää saada pala lujaa muoviköyttä. Aha, tukkisaksia varten, Kaisa tokaisi ja leikkasi saksiin sopivan pätkän.

Maaliskuussa menetimme kohtauspaikan, kun Kaisa ja Mauno jäivät täysin palvelleina eläkkeelle. Siinä meni seudun, ehkä maakunnankin, viimeinen ympärivuotinen kyläkauppa. 

Kevät oli meille kesäasukkaille muutenkin ankea. Uudenmaan koronarajan takaa ei päässyt keväällä mökeille, ja 70-vuotiaiden piti pysyä vallan kotona. Ruotsista ei ole tulemista koko kesänä. Lähes kaikki kylän yhteiset tilaisuudet täytyi perua. Kanta-asukkaat kai karttelivat meitä.

Päälle päin kaikki näytti olevan kuin ennen. Kylä eli elämäänsä, mutta oma mieli kertoi, että meidän sukupolvemme, 1960- ja 70-luvun nuorten, aika oli ohi.

Unto Hämäläinen on politiikan toimittaja.

Julkaistu: 28.7.2020
9 kommenttia