Apu

Unto Hämäläisen kolumni: Ensimmäinen päiväni Helsingissä

Unto Hämäläisen kolumni: Ensimmäinen päiväni Helsingissä
Kun Unto Hämäläinen muutti Helsinkiin, kaupunki oli ankea ja helsinkiläisten katse tyhjä.

Tammikuun alussa 1980 nousimme Tampereella junaan kolmistaan, kaksi tyhjätaskua opiskelijaa ja puolitoistavuotias Jarmo, joka jätti hellät hyvästit päivähoitokavereilleen Meriläisen Rosalle sekä Kandolinin Sannille ja Emmille.

Matka Tampereelta Helsinkiin kesti lähes kolme tuntia. Emme tienneet, löytyykö pääkaupungista meille pysyvää työtä ja kotia. Muutimme tilapäisen työn perässä niin kuin kymmenettuhannet muutkin nuoret. Meitä junantuomia pääkaupunkiseutulaisia on paljon. Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten yhteinen väkimäärä on kasvanut kaksinkertaiseksi kuudenkymmenen vuoden aikana.

Vaikka muutosta on neljäkymmentä vuotta, muistan ensimmäisen päivän Helsingissä kuin eilisen. Tuntoaistit olivat herkkinä.

Asemalaituri oli luminen ja liukas. Laituri oli joskus katettu, mutta katto oli palanut jo 1950-luvulla.

Viereiselle raiteelle pysähtyi pitkä, tummanvihreä juna. Vaunujen kyljissä loistivat sirppi ja vasara, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tunnukset. Juna tuli Moskovasta Leningradin ja Viipurin kautta ja purki turkishattuisia ihmisiä. Neukkuturistit, kuten heitä kutsuimme, liikkuivat ryhmissä, joita tiukan näköiset kaitsijat valvoivat.

Neukut puhuivat keskenään venäjää. Vieras kieli kuulosti oudolta. Tampereen yliopiston käytävillä oli toki tottunut moniin murteisiin, mutta ei siellä vieraita kieliä puhuttu juuri muualla kuin kielistudioissa.

Asemahallissa oli tupakansavua. Kaikkialla oli tapana panna tupakaksi, niin myös aseman pitkässä puhelinjonossa.

Kun vuoro vihdoin tuli, työnsin pääni muoviseen puhelinkupuun, nostin luurin ylös, pudotin kolikon lokeroon ja väänsin sormella reikälevyltä numeroita. Puhelimen vieressä oli paksu luettelo täynnä nimiä, osoitteita ja numeroita. Soitin kahdelle muuttomiehiksi lupautuneelle kaverille. 

Huomasimme, miten tyhjä helsinkiläisen katse oli. Tampere oli iso kaupunki, mutta siellä vilkaistiin vastaantulijaa, josko olisi tuttu. Helsingissä katsottiin ohi. Kesti aikansa ennen kuin opimme tavoille.

Jatkoimme matkaa M-lähijunalla. Katselimme junasta eduskuntataloa. Aseman ja eduskunnan välissä oli suuri aukio, jonka keskellä seisoi matala punatiilirakennus ja laidoilla näkyi muutamia puisia vaunuja. 

En osannut kuvitella, että aukiolle rakennettaisiin arvorakennuksia, kuten Oodi, Kiasma, Musiikkitalo ja Sanomatalo, jossa olisin töissä parikymmentä vuotta.

Tältä näytti vuonna 1980 Helsingin  Kolmen sepän aukiolla, kun kirjoittaja saapui perheineen Helsinkiin.

Jäimme lähijunasta Pohjois-Haagan asemalle. Suunnistimme kartan avulla Lassilan lähiössä. Lassilassa purettiin omakotitaloja ja rakennettiin kerrostaloja, joiden seinäelementtejä nostokurjet hilasivat paikoilleen.

Aseman tuntumassa olivat KOP:n, SYP:n ja Säästöpankin konttorit sekä ruokakauppa Valintatalo. Pian kaupalle tuli kilpailija Alepa, joka oli lyhennys sanoista Ale ja Pajunen. Halpaketjun perustaja, nuori kauppias Jussi Pajunen jakoi avajaisissa karkkeja.

Löysimme asuntomme ja rupesimme odottamaan muuttokuorman tuloa. Istuimme tyhjän huoneen lattialla. Nurkassa oli lankapuhelin ja lapulla sen numero 5623831. Soitimme numeron vanhemmille ja muistutimme heitä, että meille soitettaessa eteen piti panna 09, Helsingin suunta.

Julkaistu: 7.1.2020
1 kommentti