”Ford Escort on auto, joka on rakennettu miellyttämään mahdollisimman monia. Tekniikan pelaaminen on pyritty varmistamaan pysymällä perinteissä ja tutussa tekniikassa.” Näillä sanoilla alkoi Ford Escort 1,3 L:n 30 000 kilometrin kestotestin loppuraportti joulukuun 1975 Tuulilasissa.

1970-luvulla autojen kestotesteille oli aitoa tarvetta – sen verran teknisesti huonoja tuon ajan autot olivat. Nykyään puhutaan käyttötesteistä, sillä pitkienkään testien aikana autoissa ei juuri ole vikoja – enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ominaisuuksia kylläkin. Escortin testitaival 50 vuotta sitten oli oman aikansa mittapuulla kuitenkin harvinaisen vähävikainen, lukuun ottamatta 7795 kilometrin kohdalla tapahtunutta moottoririkkoa: ”Moottori sammui kerralla 120 km/h nopeudesta moottoritiellä. Auto rullattiin sivuun ja tutkittiin sammumisen syytä. Todettu, että virranjakajassa runsaasti harmaata metallipölyä. Auto hinattu Espoon Autotaloon. Ilmeni, että virranjakajan laakeri oli vahingoittunut, akseli oli hirttänyt kiinni, hammasratas rikkoutunut ja nokka-akseli katkennut. Osat uusittiin takuuna.”

Myös 25 096 kilometrin kohdalla edessä oli pientä moottoriremonttia: ”Moottori nyki voimakkaasti ja sammui. Ei käynnistynyt uudelleen. Saatu hinausapua yksityiseltä autoilijalta, joka hinasi auton Suomenojan Shell-huoltamolle. Todettu myöhemmin itse, että puolan johto (hiilijohto) poikki. Vaihdettu tilapäisesti vanha Anglian puolan johto. Moottori käynnistyi ja kävi moitteettomasti.”

Ajo-ominaisuuksien puolesta Escort todettiin varsin hyväksi autoksi. Nopea ja tarkka ohjaus miellyttivät sinänsä, mutta liukkaissa talviolosuhteissa kevytperäinen auto arvioitiin vikuriksi luonteeltaan. Suurta innostusta ei loppusanoista löydä: ”Escortin mukavuus on parantunut edellismallista runsaasti, mutta jousituksen rakenne on sellainen, ettei huonommilla tienpinnoilla ajettaessa pidä odotella pehmeätä menoa.”

Rattijuopot ojennukseen

Tuulilasissa esiteltiin poliisin uusi ihmelaite rattijuoppouden suitsimiseksi. Tähän asti ratsioissa oli seulottu promilleja puhallusputkilla, jotka kertoivat vain sen, oliko kuljettajalla alkoholia veressään vai ei.

Tarkempi promillemäärä selvisi sitten vasta myöhemmän tutkimuksen yhteydessä. Harmillista oli sekin, että esimerkiksi suuvesi saattoi johtaa positiiviseen tulokseen ja turhaan lääkärikäyntiin verikokeineen. Mutta nyt oli saatu Englannista kokeiluun Alcometer-nimisiä laitteita, joilla voitiin suoraan puhalluksesta määrittää veren alkoholipitoisuus.

Laite oli nopeasti todettu sangen toimintavarmaksi ja luotettavaksi. Toisaalta tarkkoja promillerajoja rattijuoppouden kriteereistä ei vielä ollut: ne kirjattiin lakiin vasta 1977. Rangaistavuus määriteltiin siihen asti muilla keinoilla, kuten kliinisillä kokeilla.