Jos yläkoulukaverillasi on mielenterveyden häiriö, on riski, että sinäkin saat sen – Tuore tutkimus antaa uutta tietoa leviämisestä

Julkaisitte juuri huippulehti JAMA Psychiatryssa tutkimuksen, jonka mukaan mielenterveyden häiriöt leviävät sosiaalisissa verkostoissa. Mikä tuloksenne täsmälleen oli?

Yläkoulun luokkatovereiden mielenterveyden häiriöt lisäävät henkilön riskiä sairastua itsekin mielenterveyden häiriöön verrattuna niihin, joilla tällaisia luokkatovereita ei ollut. Keskimäärin yhdentoista vuoden seuranta-ajalla kohonnut riski oli pieni, vain viisi prosenttia. Mutta jos useammalla kuin yhdellä luokkatoverilla oli diagnosoitu mielenterveyden häiriö, riski sairastumiseen oli seuranta-ajan ensimmäisenä vuonna 18 prosenttia korkeampi. Yhteys oli selvin mieliala-, ahdistuneisuus- ja syömishäiriöissä.

Miten leviäminen tapahtuu?

Emme tarkastelleet tätä tutkimuksessamme, mutta tietenkin luokissa on erilaisia ajatusmalleja. Ihmiset seuraavat toisiaan ja toistensa tunneilmaisua ja virittävät itseään sen mukaan. Samoin voi löytyä riskikäyttäytymistä, kuten alkoholin käyttöä ja tupakointia. Lisäksi kynnys hakea apua mielenterveyden ongelmiin saattaa madaltua, kun muut ovat jo hakeneet apua ongelmiinsa. Todennäköisesti se on yhdistelmä näistä kaikista.

Mitä mielenterveyshäiriöiden sosiaalisesta leviämisestä tiedettiin aiemmin?

Tiedetään kyllä, kuinka tunteet ja käytös leviävät ihmisten kanssakäymisessä, mutta laajojen aineistojen kerääminen on hankalampaa, varsinkin kun mielenterveyden häiriöön sairastuneet voivat lakata vastaamasta kyselyihin. Meillä oli käytössämme kullanarvoinen rekisteriaineisto yli 700 000 yhdeksäsluokkalaisesta. Tutkimusasetelmia sotkee usein valikoituvuus. Tiedetään esimerkiksi, että masennusoireisten henkilöiden kavereillakin on usein masennusoireita. Koululuokat perustuvat alueisiin, eivätkä ihmiset yleensä valitse luokkakavereitaan, joten valikoituvuus on vähäisempää. Tutkimuksemme oli siis aika uniikki.

Mitä muita johtopäätöksiä uudesta tuloksestanne voi vetää?

Ehkä tämä avaa ymmärrystä siitä, mikä kaikki on relevanttia mielenterveyden kehityksen kannalta ja miten moninaisia mielenterveyshäiriöiden taustat ovat. Ei ole yksittäistä kuningasgeeniä, vaan yksittäinen geeni vaikuttaa todella vähän. Samoin ei ole yhtä ympäristötekijää, joka selittäisi häiriöitä. Tuloksemme lisää yhden ympäristötekijän siihen palapeliin.

Tuntuu, että sairastumisen syihin suhtaudutaan julkisuudessa aika kapeasti.

Vaikea sanoa. Jonkinlainen virhepäätelmä kuitenkin on, että mielenterveyden häiriöt mielletään aika absoluuttisiksi tiloiksi. Se tulee kerran, ja se on siinä. Näinkin voi toki olla, mutta vakavatkin häiriöt ovat usein aika ailahtelevia. Toinen on vakavuusaste. On aika eri asia rinnastaa hyvin toimeentulevan keski-ikäisen työuupumus nuoriin ihmisiin, jotka sairastuvat ja vetäytyvät kotiinsa tai kehittävät vakavan päihdehäiriön.

Länsimaiden mielenterveyskriisistä on tullut yhteiskunnallisen keskustelun kestoaihe. Voisi siis ajatella, että tutkimuskin on edennyt vauhdilla?

Läpimurtoja, joista 1990-luvulla visioitiin, ei ole nähty. Ei vaikuta todennäköiseltä, että löytyisi kultainen avain, jolla mielenterveys voitaisiin ”ratkaista”. Tämä liittyy siihen, että mielenterveyden häiriöt ovat huomattavasti yleisempiä kuin aiemmin ajateltiin.

Uudesta-Seelannista on hyvä tutkimusesimerkki, jossa seurattiin tuhatta lasta ja nuorta noin viisikymppisiksi asti ja tehtiin säännöllisin aikavälein diagnostisia haastatteluja. Sen mukaan yli 80 prosenttia väestöstä täyttää mielenterveyshäiriön kriteerit jossakin välissä elämäänsä. Tanskalaisista rekistereistä tehdyssä tutkimuksessa noin kolmannes saa erikoissairaanhoitoa mielenterveyden häiriöstä johtuen elämänsä aikana.

Toistettu syy mielenterveysdiagnoosien yleistymiselle on ollut stigmojen väheneminen. Onko näin?

Masennukseen liittyvät stigmat vaikuttavat vähentyneen, mutta muiden häiriöiden kohdalla näyttö on tällä hetkellä ristiriitaista. Tutkimuspaperissamme me spekuloimme normalisaatioprosessilla. Kun ystävillä ja tuttavilla on häiriöitä ja niistä puhutaan, ihmiset alkavat löytää vastaavaa myös itsestään. Silloin myös henkilöt, jotka eivät muuten hakisi apua, hakevat sitä. Sillä voi olla isoakin merkitystä, mutta sitä on hankala tutkia.

Voiko sosiaalinen leviäminen toimia myös toisinpäin, haitalliseen suuntaan? Lehdethän ovat täynnä kaikenlaista psykopuhetta.

Toki tiedetään, että median kautta ilmiöt leviävät väistämättä, mutta en näkisi sitä varsinaisesti haitallisena. Jos mietitään vaikka aikuisten ADHD- ja autismidiagnooseja, kyse on ihmisistä, jotka ovat eläneet vuosia ilman diagnoosia. Sitten he löytävät mediasta neuvoja, mikä on tosi hyvä asia.

Mitä ajattelet autismidiagnoosien räjähtäneestä esiintyvyydestä?

Taustalla olevista tekijöistä olisi tärkeää saada parempaa tietoa. Kyse voi olla autismikirjon piirteiden paremmasta tunnistamisesta, diagnoosikäytäntöjen muutoksesta tai häiriön todellisesta yleistymisestä. Myös autismista puhuminen voi lisätä esiintyvyyttä, koska häiriötä osataan epäillä aiempaa useammin.

Mitä ajattelet nuorten mielenterveysoireiden jyrkästä kasvusta edellisen kymmenen vuoden aikana?

Se on huolestuttavaa. Tuoreen kouluterveyskyselyn mukaan yläasteikäisten nuorten masennus- ja ahdistuneisuusoireet ovat lisääntyneet pandemian jälkeen. Mahdollisia selityksiä on tarjottu aika paljon. On sosiaalista mediaa, vanhempien kasvatuskulttuurin muutosta ja lasten kanssakäymisen muutosta, mutta tarkkoja syitä oireiden lisääntymiseen ei tiedetä, ja yksittäiset tekijät selittävät kasvusta todennäköisesti aika vähän.

Kyselyt pohjautuvat itsearviointiin.

Kyllä. Siinä missä itseraportoidut oireet ovat lisääntyneet, mielenterveyden häiriöiden kohdalla nousu on ollut vähäisempää. Voiko siis olla niin, että uudet sukupolvet ovat keskimääräistä ahdistuneempia kuin vanhemmat, mutta tämä ei näkyisi varsinaisina mielenterveyden häiriöinä? Yhdysvalloista on poikkileikkausaineistoihin pohjautuvaa tutkimusta, kuinka uudet sukupolvet ovat aiempia itsekeskeisempiä. Tavoitteet elämässä ovat muuttuneet, ja raha on priorisoitu tosi korkealle. Mutta näiden ilmiöiden taustamekanismien löytämiseen tarvittaisiin poikkeuksellisen laadukkaita tutkimusasetelmia.

Pitäisikö lisääntyville oireille tehdä jotakin?

Nuorten mielenterveyspalveluiden rahoitus ei ole lisääntynyt viimeisten vuosien tai vuosikymmenten aikana. Samaan aikaan järjestelmästä tuskin on tullut hirveästi aiempaa tehokkaampi. Jos vaihe, jossa hoitoa ei ole saatavilla, venyy, ennuste heikkenee. Nyt meillä on esimerkiksi hyvät resurssit hoitaa työikäisiä ihmisiä työterveyshuollossa, mutta huonommat resurssit hoitaa vaikeastikin sairaita nuoria. Se ei voi olla optimaalinen tilanne.

Miten tämä asettuu suhteessa Suomen pitkiin Kelan korvaamiin terapiajaksoihin?

Kela-järjestelmästä pitää puhua varoen, mutta kyllä se herättää kysymyksen, ketä ja mitä varten se on rakennettu. Tiedossa esimerkiksi on, että hoitoa saavat todennäköisemmin korkeammassa sosioekomisessa asemassa olevat ja ettei hoidon kesto vaihtele lainkaan psykoterapiasuuntauksittain. Se viittaa siihen, että järjestelmä vaikuttaa suuntausta enemmän psykoterapian kestoon. Kansainvälisesti tarkasteltuna Kelan korvaamat terapiat ovat poikkeuksellisen pitkiä. Normaali formaatti monissa maissa on 10–20 käyntiä. Lisäksi Kela-terapiassa on omavastuu, joka voi olla liikaa heikommissa asemissa oleville.

Pitäisikö pitkistä terapioista siis luopua?

Ei, mutta hoidon pitäisi olla mahdollisimman monimuotoista. Pitkiä ja lyhyitä interventioita, itsehoitoa, nettiterapiaa, lääkehoitoa. Kaksiportainen psykoterapiajärjestelmä todennäköisesti parantaisi tilannetta selkeästi. Liikkeelle lähdettäisiin lyhyillä interventioilla ja ihmisiä ohjattaisiin niistä pitkiin, kun se on tarpeellista. Hoitoa tarvitaan niin paljon enemmän kuin on ajateltu, että järjestelmän pitäisi olla joustava ja löytää oikeat ihmiset oikeaan aikaan.