Tikku nenään, tikku ulos. Tikku suojaliuoksella täytettyyn putkeen, korkki päälle. Putki minigrip-pussiin, minigrip-pussi toiseen minigrip-pussiin. Kuljetus laboratorioon, paketin purku. Tippa suojaliuosta laitteeseen. Pian laite piippaa ja kertoo, onko näytteessä SARS-CoV-2-virusta.

Sama toistetaan Suomessa jopa 15 000 kertaa päivässä, päivästä toiseen. Eikä se riitä, sillä enemmänkin toistoja tarvittaisiin.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n terveysturvallisuusosaston johtajasta, professori Mika Salmisesta koronavirustestien tekeminen on ”hemmetinmoista käsityötä, suoraan sanoen”.

Siitä taas seuraa kaikenlaisia muita ongelmia. Tai ehkä on hyväksyttävää puhua haasteista, sillä olennaisinta näissä ongelmissa on niiden ratkaiseminen.

Hemmetinmoinen käsityö on erikoisosaamista. Erikoisosaaminen vaatii erikoisosaajia. Heitä saadaan koulutetuksi maksimissaan kymmeniä per viikko.

Samaan aikaan kaikki oireiset pitäisi testata, samoin riskimaina pidetyistä ulkomaista palaavat. Kesäflunssat olivat tänä vuonna aikaisessa. Elokuun alussa muutaman päivän korkeammat tartuntaluvut veivät kriisitietoisuuden muutamaa pykälää lähemmäs hysteriaa ja saivat tolkuissaankin olevat ihmiset pohtimaan: entä jos minulla on korona, edes sellainen oireeton. Yhtäkkiä testikapasiteetti oli täynnä.

Mika Salminen oli se, jolta kysyttiin, miksette tee enempää.

Varsinkin ulkomailta palaavat huolestuttivat. Vaikka syyskuun alussa Suomeen saapui viitisen prosenttia vanhan normaalin ulkomaan-lentoliikenteestä, lentokentällä ei kyetä testaamaan kaikkia. Lentoja tulee myös riskimaista, joita ovat tämän hetken luvuilla lähes kaikki. Ihmisiä ei voi kieltää matkustamasta. Sen sanoo jo perustuslaki. Liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakan mukaan valmistelussa on laki, jossa Suomeen lentävät yhtiöt velvoitettaisiin vaatimaan matkustajiltaan negatiivinen koronatestitulos.

Salmisellakin on mielessä malli, jolla voitaisiin kontrolloida liikematkustamisen vuoksi syntyvää viruksen leviämisriskiä. Suomi elää ulkomaankaupasta, eikä se voi olla jäissä koko ajan.

Salmisen malli on Tanskan malli. Siellä homma hänen mukaansa hoituu. Ympäri maan on 17 telttoihin rakennettua testauspistettä oireettomia varten. Kuka tahansa voi kävellä sisään. Testit ovat ilmaisia ja vapaaehtoisia. Kaikkien henkilötiedot odottavat valmiina. Testin saa sikäläisellä Kela-kortilla. Kuin influenssarokotuksen hakisi.

Henkilökunta ottaa telttatesteihin saapuvilta näytteitä, jotka laitetaan 96-paikkaiseen laatikkoon. Sen sivussa on viivakoodi, putkessa QR-koodi. Laatikko kuljetetaan keskuslaboratorioon. Robotti käy näytteet läpi ja löytää positiiviset, jos niitä on. Työmäärä: noin sadasosa Suomen vastaavasta.

”Tämä mahdollistaa sen, että tulos olisi valmis seuraavana päivänä”, Salminen sanoo.

Tanskassa maan valmiusviranomaiset operoivat testauspisteitä. Salmisen mielestä Suomessa tehtävän voisi sälyttää vaikkapa Punaiselle ristille.

Malli tarvitaan, sillä suurin koronaviruksen mukanaan tuoma yllätys oli, ettei epidemia loppunutkaan niin nopeasti kuin epidemiat yleensä.

Se jatkuu vielä kauan. Epävarmuuden kanssa pitää oppia elämään.

Kun Mika Salminen ilmaantui keväällä tiedotustilaisuuksiin ja uutislähetyksiin kerta toisensa jälkeen, saattoi pian huomata, että hän on pitkä ja harteikas, iso mies.

Oikein muuta hänestä ei selvinnytkään. Virkamies edustaa järjestelmää eikä itseään. Tutkijat taas puhuvat tyypillisesti erityisosaamisestaan mieluummin kuin itsestään.

”Oon luonnontieteilijä, biologiaa opiskellut”, Salminen esittäytyy THL:n kahvilassa Helsingin Ruskeasuolla elokuun lopussa.

Täältä Helsingistä vai?

”Joo, Helsingistä kotoisin.”

Mistä täältä?

”Pitäjänmäellä asunut lapsuuteni ja sen jälkeen ympäri Helsinkiä ja Espoota.”

Loput esittäytymisestä on kuin minimalistinen cv.

”Mikrobiologian pääaineena lukenut. Sit kiinnostuin virologiasta. Tein väitöskirjan virologiasta KTL:ssä, joka oli THL:n edeltäjä. Olin pari vuotta USA:ssa väitöskirjan jälkeen tutkimustöissä. Perustutkimusta tein. Vähitellen alkoi kiinnostaa kansanterveystyö ja vaikuttaminen enemmän”, Salminen latelee.

Hän ei ensin ole millään muistaa, että väitteli vuonna 1994. Sen jälkeen on vaikeuksia saada lasketuksi, että hän oli silloin 29-vuotias.

”Olin 2000-luvun loppupuolella, 2009–2012, Euroopan tautikeskuksessa ECDC:ssä töissä. Tulin sinne kaksi viikkoa ennen kuin influenssapandemia alkoi. Sitä tuli sitten tehtyä.”

Jo 2000-luvun alkupuolella Salminen oli näkynyt silloin tällöin mediassa kovin tutunkuuloisissa merkeissä. Hän sai kertoa huonoja uutisia tartuntamääristä. Esimerkiksi 2006 todettiin 138 uutta tartuntaa, lehdet kirjoittivat, ja Salminen kommentoi. Tauti vain oli eri.

Silloin Salminen oli THL:n edeltäjän Kansanterveyslaitoksen (KTL) hiv-yksikön johtaja. Tutkimusuransa hän oli tehnyt nimenomaan HIV:n ja sen muuntelun parissa. Kansanterveystyöhön hänet ajoi keväällä 1998 Helsingin seudulla pistettävien huumeiden käyttäjien keskuudessa puhjennut ”epidemianpoikanen”.

Suomen huumepolitiikka oli muuttumassa. Ensimmäinen neulanvaihtopiste oli perustettu edellisenä syksynä.

Salminen oli mukana kehittämässä HIV:tä vastaan suomalaista mallia, joka pohjasi terveysneuvontaan. Puhtaiden neulojen lisäksi tarjottiin metadonikorvaushoitoa, ruokaa ja pyykinpesumahdollisuuksia.

Pitkään huume- ja terveyspolitiikka lähti siitä, että huumeiden käyttö pitää saada loppumaan kokonaan. Uudessa ajattelussa myönnettiin, että se on mahdoton tavoite. Jotkut niitä käyttävät kuitenkin.

”Yritettiin oppia elämään niiden kanssa niin, että niistä tulisi mahdollisimman vähän vahinkoa. Se on yhteiskunnan etu.”

Se toimi. Vuoteen 2000 mennessä tartuntojen kasvu oli Suomessa pysähtynyt. Epidemia pysähtyi.

HI-viruksen kanssa on opittu elämään. Rokotetta ei ole onnistuttu kehittämään, mutta riittävän ajoissa diagnosoituna tauti ei ole enää kuolemantuomio tai vaikuta elinajanodotteeseen. Lääkkeiden avulla voi elää normaalia elämää.

Virus ei katoa mihinkään, mutta sen aiheuttama tauti on ratkaistu.

SARS-Cov-2 ei ollut mikään yllätys. Maailman terveysjärjestö WHO oli lisännyt helmikuussa 2018 maailmaa uhkaavien sairausten listaan ”tauti X:n”. Se on todennäköisesti eläimestä peräisin oleva virus, joka on influenssaa tappavampi ja leviää vauhdilla siksi, että ihmiset liikkuvat jatkuvasti ympäri maailmaa.

Aiemmin listalla oli ollut ebola, MERS, SARS ja zikavirus. Nyt listalla on myös SARS-Cov-2:n aiheuttama tauti COVID-19, kansan kielellä koronavirus, jollaisia SARS ja MERSkin toki ovat. Vaikka COVID-19 on kovin samanlainen kuin tauti X:n odotettiin olevan, tauti X jäi listalle pitämään paikkaa seuraavan, toistaiseksi tuntemattoman epidemian varalta.

WHO seuraa tartuntatauteja koko ajan, ja maailman mikasalmiset ovat tietoisia näistä epidemianpoikasista. Tammikuussa alkoi vaikuttaa, että Kiinasta saadussa informaatiossa on jotakin hämminkiä. Viesti oli pitkään ollut, ettei tauti tartu ihmisestä ihmiseen, mutta luvut näyttivät muuta.

”Silloin meilläkin alettiin kirjoittaa muistioita, että tämä ei näytä hyvältä. Me emme tästä selviydy”, Salminen sanoo.

The Washington Post kirjoitti keväällä, että koronapandemiaa pitäisi arvioida Kiinan diktatuurin sivutuotteena. Salmisesta on ”hyvä kysymys”, mutta ”ei taattua”, olisiko Kiina voinut avoimemmalla politiikalla estää taudin muuttumisen pandemiaksi. Kansainvälinen apu olisi voinut auttaa. Ehkä Kiinan vuoksi menetetyt pari viikkoa olivat juuri ne kriittiset viikot.

”Ei siitä pääse mihinkään.”

WHO:lla oli myös lista maista pisteytettynä sen mukaan, miten hyvin niiden saattoi katsoa varautuneen pandemiaan.

”Yhdysvallat taisi olla ykkösenä. Todellisuus on vähän toista”, Salminen sanoo.

”No fairness, täytyy sanoa, että on tiedetty, että tämän tyyppinen epidemia on kaikkein vaikein hallita. Herkästi tarttuva hengitystieinfektio, joka on ihmiskunnalle uusi. Mutta sitä ei ehkä tiedetty, että se menee näin vaikeaksi.”

Se, miten pandemiauhkia oli yleensä hoidettu, kääntyi päälaelleen. WHO:n vuonna 2005 laadittujen kansainvälisten terveyssäädösten laillisesti sitova lähtökohta pandemioiden varalle oli, ettei rajoja suljeta. Nyt suljettiin ja äkkiä.

”Kun nähtiin, miten tämä menee Italiassa, syntyi tenkkapoo. Ajateltiin, että onko ne hulluja, kun alkavat sulkea kyliä. Pian tajuttiin, että johonkin vastaavaan meidän pitää turvautua täälläkin.”

Salmisesta se kertoo siitä, että käytössä oli kovin heppoisia yhteisiä tapoja toimia. Jokainen maa jäi pian enemmän tai vähemmän omilleen. Käyttöön tulivat ”keskiaikaiset keinot”. Sulkemiset ja rajojen kyttääminen, jotta saastuneita muukalaisia ei pääsisi maahan.

Kaikenlaiseen oli tietenkin varauduttu sen verran kuin se oli mahdollista. Vuoden 2010 sikainfluenssaepidemian jälkeen Suomen lakiin oli palautettu karanteeni, joka sieltä oli otettu muka vanhanaikaisena välineenä pois. Se helpotti etäännytysjärjestelyitä, vaikka paljastuikin, että ravintoloiden sulkeminen ilman valmiuslakia on mahdotonta.

Lisäksi Suomessa oli huoltovarmuuskeskus, jonka kasvomaskit olivat ehkä vanhentuneita – ”ei olisi pitänyt” – mutta käyttökelpoisia yhtä kaikki. Salmisen mukaan ne eivät koskaan loppuneet terveydenhuollosta tai vanhainkodeista, toisin kuin Ruotsissa tai vaikka Belgiassa, joka oli ajanut oman keskuksensa pari vuotta sitten alas ja heittänyt maskinsa menemään.

EU-tasolla taas oli dataa siitä, miten eri ikäiset ihmiset ovat kontaktissa toisiin ihmisiin ja millaisissa paikoissa. Sulkutoimet osattiin kohdentaa.

Sittemmin on tietenkin selvinnyt paljon kaikkea. Hyvät uutiset ovat, että eristystoimet ja koko Suomen sulkeminen toimivat paljon paremmin kuin kukaan odotti. Kesällä päästiin lähelle nollaa päivittäistä tartuntaa: heinäkuu oli täynnä muutaman tartunnan päiviä. Huonot taas, että COVID-19:n kanssa pitää todennäköisesti elää paljon kauemmin kuin mallinnukset lupasivat.

Yleensä hengitystieinfektiot pyyhkäisevät kerralla läpi maiden. COVID-19 pikemminkin kytee ja roihahtelee siellä sun täällä, kun yksittäinen henkilö tartuttaa toistaiseksi tuntemattomasta syystä suuren joukon altistamiaan ihmisiä.

Koko koronavirustilanne on suuri epävarmuusharjoitus, mutta Salminen ajattelee epävarmuuden olleen aluksi hankalampaa. Vastauksia oli vähemmän, mutta niitä vaadittiin enemmän. Nyt voi jo todeta, ettei vastauksia ole, sori vaan.

”Tänään taas keskusteltiin COVID-ryhmässä, jossa oikeusministeriön puolelta penättiin, kuinka tää menee. Sanoin, että me voidaan kertoa skenaarioita, mutta ei me voida sanoa, mikä niistä on oikea. Sellaista kristallipalloa ei ole.”

Euroopan tautikeskus ECDC sijaitsee Tukholman Solnassa, Karoliinisen instituutin yhteydessä. Mika Salmisen oli tarkoitus olla siellä viisi vuotta. Titteli oli ”senior expert”, ja Salminen toimi esimerkiksi kriisipäällikkönä influenssapandemian aikana. (Vuonna 2017 Salminen oli toinen ECDC:n pääjohtajakisassa. Hän hävisi Andrea Ammonille neljällä äänellä.)

Vuonna 2012 hänet kuitenkin ”haettiin” takaisin THL:ään.

”Ensimmäinen tehtävä oli niin sanotusti siivota yksi yksikkö, leikkaustarvetta oli”, Salminen sanoo.

Kysymys THL:n leikkauksista on niitä harvoja kertoja parituntisen haastattelun aikana, kun hän edes hymähtää.

Tuolloin valtion tutkimuslaitoksia leikattiin rajusti. THL:n budjetista hävisi kolmessa vuodessa 35 prosenttia – ”se ei ollut mikään pieni summa”. Salmisesta uudistustarve oli sinänsä selvä. Laitokset, joissa saa tehdä pitkään töitä häiriöittä, tuppaavat urautumaan.

”Noin iso leikkaus vei aika paljon lapsia pesuveden mukana.”

THL:llä ja sen edeltäjillä on stereotyypitelty maine putiikkina, joka sanoo ei ja kieltää kaiken kivan. Pitkään laitos henkilöityi sen johtajana 13 vuotta vuosituhannen alussa toimineeseen lääkäriin Pekka Puskaan, joka oli profiloitunut rasvaan ja suolaan tiukkapipoisesti suhtautuvana kansanvalistajana.

Salminen sanoo, ettei usko enää terveysvalistukseen, sillä informaatio on internetaikana tasa-arvoistunut. Ihminen ei enää muutu vaikka häntä löisi tiedolla päähän.

”Tai ainakin koko ajan vähemmän muuttuu.”

Internetajan logiikasta seuraa, että kansanterveystyö pohjautuu aiempaa enemmän tuuppaamiseen, vaivihkaiseen ohjaamiseen järkevämpään suuntaan. Tähän liittyvistä teorioista taloustieteilijä Richard Thaler sai Nobelin muistopalkinnon vuonna 2017.

”Se puhe pitäisi kääntää niin, että miksi tämä kasvisten syönti on kivaa. Miksi se on sun oman tulevaisuuden kannalta hyvä asia”, Salminen sanoo.

Kiitos valistusperinnön, THL on yhä intohimoisen vastustuksen kohde. Keväällä, kun koronatilanne alkoi, Salminen kertoo huomanneensa, että välillä kritiikin sisäinen logiikka pohjautui vain siihen, että THL on väärässä.

”Sellaisia Twitter-aktivisteja oli, että teet niin tai näin, se on aina väärinpäin.”

Miksi niin moni tiukimpia toimia vaatinut oli liberaali, joka muuten vastustaa kaikkea THL:n holhousta?

”Se on jännä ilmiö, oon huomannut sen saman. Luulen, että se oli yksinkertaisesti niin, että eihän me olla totuttu tarttuvaan tautiin, joka uhkaa kaikkia. Silloin mennään helposti pelkoreaktioon, että kaikki pitää tehdä ja heti”, Salminen sanoo.

Media on hänestä syyllistynyt ”ylikorostuneen kriisitietoisuuden” ylläpitämiseen myös tilanteissa, joissa se ei ole tarkoituksenmukaista. Varsinkin nyt syksyllä, jota ei pitäisi verrata kevään tilanteeseen. Salminen kysyy esimerkiksi, miksi Helsingin Sanomien verkkosivulla on altistusuutisia toisensa perään. Suurin osa niistä ei kuitenkaan johda jatkoepidemioihin, ja karanteenit ovat uutisointivaiheessa hoidossa. Järjestelmä siis toimii.

Tai ketä palvelee, että tehdään ”sensaatiojuttu” altistuksesta ravintolassa, minkä jälkeen asiakaskato pahenee entisestään?

”Kyllä, pitää varoittaa kun on tarve, mutta tällaisella sahataan itse omaa oksaa”, Salminen sanoo.

Mediasta mieliala leviää kansalaisiin. Sosiaalisen median käytöskoodiston kannalta pandemia on vaikea tilanne: sen lisäksi, että internetin infrastruktuuri lietsoo olemaan mieltä vaikkei tarvitsisi, pitäisi myös osallistua ja olla vastuullinen. Tehdä jotakin ja näyttää se.

Oman kriisitietoisuutensa esittelyyn liittyy yhtä paljon ja vähän valtaa kuin muuhunkin Instagram-postailuun. Joskus se, ettei tee mitään erityistä tai ainakaan kerro julkisesti tekevänsä, on kaikkein vastuullisinta osallistumista.

”En haluaisi syyttää mediaa liioittelusta, kun se on sille automaatio, melkein. Mutta se voi johtaa siihen, että mennään toimissakin ylilyönteihin”, Salminen sanoo.

”Tulee poliittinen paine ja mennään liian äkkiä toimenpiteeseen, joka ei ole perusteltu. Sellainen huoli on olemassa.”

Kevään keskeinen meeminaihe oli toisenkin pandemian eksponentiaalinen leviäminen: Dunning–Kruger-efektin eli oman tietämyksensä yliarvioinnin ja muunkin yleisen besserwisseröinnin.

Ensimmäisen aallon aikaan moni neuvoi ottamaan mallia Etelä-Koreasta tai Singaporesta. Kumpikaan niistä ei saanut taltutettua tautia lopullisesti. Seuraavat mallisuoritujamaat Uusi-Seelanti ja Islanti taas ovat saaria, joilta virus pysyy rajat sulkematta poissa, koska saari on saari.

”On tavallaan huvittavaa katsoa sitä, että mieli sielläkin muuttuu. Silloin kun me seurattiin WHO:n neuvoja, oltiin hulluja. Silloin, kun me pidettiin WHO:ta hulluna, kun ne sanoivat, että kaikki pitää testata, ne oli sitä mieltä, että miksei me totella WHO:ta”, Salminen sanoo.

WHO on suuri, arvostettu järjestö, joka varmasti osaa asiansa ja saa tarvittavan informaation tehdäkseen suosituksia. Toisaalta se joutuu tekemään suosituksensa niin, että Suomi, Uruguay ja Gabon hyötyvät niistä. Lippalakki sopii omenalle ja appelsiinille. Salmisesta WHO:n suositusten seuraaminen on ”erittäin hyvä kysymys”, mutta hänestä niitä ei pitäisi lukea kuin piru Raamattua.

”ECDC tekee samantyyppistä työtä EU:n näkökulmasta. Ne on enemmän sitä, mitä EU-tasolla voitaisiin tehdä.”

Eri tahojen välillä löytyy eroja. WHO on suosittanut kasvomaskien käyttöä kesäkuun alusta lähtien. Syyskuun alussa ECDC:n ohje on, että maskeista voi olla hyötyä oikeinkäytettyinä tietyissä ahtaissa tilanteissa, mutta niiden rento, varomaton ja pesuohjeita läpi sormien katsova käyttö todennäköisesti vain lisää virusriskiä.

Sen jälkeen, kun THL antoi elokuun alussa maskisuosituksen, Salminen totesi Helsingin Sanomissa, että eipä niitä ole Euroopassa opittu käyttämään. Työterveyslaitoksen johtava asiantuntija Martti Humppila komppasi.

Salminen sanoo, että maskisuosituksen antaminen keväällä olisi johtanut siihen, ettei niitä olisi riittänyt tarvitseville terveydenhuollossa ja muissa laitoksissa. Kesällä taas tartunnat olivat jyrkässä laskussa ilmankin, mikä olisi voinut vaikuttaa maskinkäytön motivaatioon.

Hänestä yksittäisiä päiväkohtaisia tartuntalukuja – jotka mediassa päivittäin uutisoidaan – ei pitäisi tuijottaa lainkaan vaan katsoa positiivisia näytteitä suhteessa testien määrään.

Muita hyviä mittareita ovat menehtyneet ja jätevesistä mitattavat viruspitoisuudet. Loppukesästä, kun puhe ”toisesta aallosta” alkoi, käyrissä ei näkynyt nousua. Testimäärät olivat kasvaneet ja todetut tartunnat sen mukana.

Viikko haastattelun jälkeen elo-syyskuun taitteessa Salminen toteaa Helsingin Sanomille, ettei Suomessa vallitse koronavirusepidemia. Varuillaan tulee silti olla.

Oliko maskisuosituksiin siis poliittinen paine, että jotakin, edes kosmeettista, tarvitsisi tehdä? Ettei näytettäisi toimettomilta?

”Noh, tuota… Kansanterveystyö on aina tasapainoilua sen välillä, mikä on tieteellisesti totta ja mikä on mahdollista ja pragmaattista. Se ei ole painostusta vaan keskustelua siitä, mikä on juuri kussakin tilanteessa viisain reitti”, Salminen sanoo.

”Jos mennään puhtaasti vain, että tästä on evidenssiä ja tästä ei, aika paljon jäisi tekemättä.”

Keväällä maskisuosituksen kanssa jahkailtiin siksi, että evidenssi sen hyödyistä oli rajallista. Onko se parantunut tästä?

”No, sitä on tullut jonkin verran, mutta ei se kovin vahvaa ole”, Salminen sanoo ja hymähtää taas.

”Tää on se dilemma, että sitä eksakt samaa dataa on tulkittu eri maissa lähes päinvastaisesti. WHO:n suositus oli alkuun, että ei, sitten tuli varovainen kyllä. Nyt se on aika selvä. Mutta sielläkin lukee, että suositetaan sellaisissa tilanteissa, kun on laajasti virusta väestössä. Eikä meillä ole niin.”

Puoli vuotta on ollut Mika Salmiselle pitkä aika, mutta ilmeisesti THL:ssä palautteeseen tottuu, kun sitä saa aina ja kaikesta.

On median luomaa dramatiikkaa, että asiantuntijuus olisi kriisissä. Kyselytutkimuksissa suuri osa suomalaisista luottaa vaikkapa THL:ään. Luku on hieman laskenut vuosien kuluessa, mutta sitä se internet aiheuttaa.

”Ennen asiantuntijat istui sen tiedon päällä, nyt se on kaikkien käytettävissä. Eri asia on, osaavatko kaikki arvioida sitä. En minä menisi mikrobiologian pohjalta arvioimaan ydinvoimalaitosten turvajärjestelyjä”, Salminen sanoo.

Oliko se viesti kotiepidemiologeille?

”Kyllä se kai vähän oli. En toki tarkoita, ettei ihmisillä saisi olla näkökulmia. Totta kai saa olla. Ei siinä mitään.”

Vain kerran Salmista on ”ketuttanut” kunnolla, niin paljon, että hän piti vapaapäivän. Ilta-Sanomien eläköitynyt vastaava päätoimittaja Tapio Sadeoja kirjoitti toukokuun alussa siitä, miten voi olla, että Suomea ohjaa koronaviruksen kanssa ihminen, jota ei ole valittu demokraattisesti tehtäväänsä. Että ”Ruotsin tie” odottaa ja Sanna Marin lyö omalla toiminnallaan pökköä pesään.

Keväällä pääministeri Marinin keskeinen viesti oli, että asiantuntijoiden suosituksia kuunnellaan, tutkittuun tietoon perehdytään ja katsotaan siltä pohjalta, mitä tehdään. Sen voisi lukea myös yritykseksi pestä kädet (heh) ja heittää vastuu tutkijoille ja virkamiehille, mutta Salmisesta puheet eivät politisoineet asiantuntijoita. Poliitikot päättivät, vaikkakin ”varmasti vähän laskeskelivat”.

”Kun päätöksiä piti tehdä, hallitus teki päätöksiä. Mun mielestä se on vain hyvä asia, jos luotetaan asiantuntijoihin”, hän sanoo.

”Mutta pitää ymmärtää, että kansanterveystyö, public health on parempi sana, on aina politisoitunutta, koska siinä vaikutetaan koko yhteiskuntaan. Se on eri asia, kun puhutaan terveydenhuollosta, joka on yksilökeskeistä.”

Toiset vaativat enemmän tekoja, toisista elämää rajoitetaan jo nyt liikaa. Kansanterveyden lähtökohta on tasapainoilu, toimia parhaan saatavilla olevan tiedon mukaan. Jos ja kun virheitä tulee, kurssia korjataan. Ei esimerkiksi ole selvää vielä, oliko koulujen sulkeminen keväällä järkevää. Joskus se kai selviää, Salminen selittää.

Jotkut päätökset ovat jo tekohetkellään tuomittuja epäonnistumaan. Elokuussa peruspalvelu- ja perheministeri Krista Kiuru (sdp) piti tiedotustilaisuuden, jossa hän esitti sittemmin laittomaksi paljastuneen ”pakkokaranteenin” käyttöönottoa. Taustalla oli Skopjesta Turkuun saapunut lento, josta paljastui useita koronavirustartuntoja.

Salminen sanoo katuvansa sitä, miten tilanteeseen reagoitiin. Tapausten määrä oli šokki, joten tilanne olisi pitänyt arvioida rauhassa, ”ottaa tenkkapoo”, kuten hän usein sanoo.

Salminen kannattaa työnantajansa tapaan rauhallista, itseään korjaavaa linjaa ilman turhaa hätiköintiä. Suomalaisia koronavirusasiantuntijoita, tämän vuoden uusia televisiokasvoja, voi kuitenkin arvioida siinä missä vaikka taloustieteilijöitä, joiden tunteminen auttaa ymmärtämään heidän politiikkasuosituksiaan.

On esimerkiksi selvää, että paljon ruutuaikaa saavat Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin lääkärit Lasse Lehtonen ja Eeva Ruotsalainen edustavat paljon Salmista alarmistisempaa siipeä.

He ovat lääkäreitä, jotka suhtautuvat terveyteen lääkärin tapaan – äärimmäinen turvallisuus edellä mutta yksilön näkökulmasta. Samanlaista politiikkaa on kaipaillut evoluutiobiologi Tuomas Aivelo.

Salminen asettuu keskelle, välttelee riuhtomisia mihinkään suuntiin ja korostaa objektiivisuuttaan kuin sanomalehden päätoimittaja, jolle luotettavuus on oikealta ja vasemmalta tulevaa palautetta. Hän sanoo diplomaattisesti, että THL:n taannoiset leikkaukset näkyvät erityisesti siinä, ettei kansanterveysosaajia ole tarpeeksi. Heidän tulokulmansa on erilainen kuin lääkäreillä: koko kansa.

”Se ei ole ihan sama, että sä olet älyttömän osaava infektiotautilääkäri. Heidän näkökulmansa on aika pitkälle muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta se, miten potilasta hoidetaan, kun potilas on sairas. Meidän pitäisi huolehtia, että kukaan ei sairastu ollenkaan. Tai että sairastuneita on niin vähän kuin mahdollista. Se on toisenlainen lähtökohta ja niistä osaajista on puute siellä kentällä, missä niitä tarvittaisiin.”

Jos keskimääräiseltä suomalaiselta kysyisi edes suunnilleen, missä päin Helsinkiä THL sijaitsee, oikean vastauksen todennäköisyys tuskin olisi kummoinen.

Silti tällaisissa tilanteissa yksi kasvoton laitos on se, joka pitää koko maata pystyssä ja johon kannattaa luottaa, koska muutakaan ei ole.

Ainakin tähän asti sen tulokset ovat olleet olosuhteisiin ja verrokkimaihin nähden kelpoja, niin taloudellisesti kuin ihmishengillä mitattuna. Kenties äärimmäisen hitaan mullistuksen kuten pandemian kohdalla vahvimpia ovat hitaiksi ja byrokraattisiksi mielletyt instituutiot. Valtion suhde ihmiseen on sama kuin ajatuksen suhde vaistoihin, kirjailija Lena Andersson on kirjoittanut, ja erityisen totta se on nyt.

Ruotsissa valta on keskittynyt valtionepidemiologi Andreas Tegnellille, jonka Salminen tuntee vuosien takaa ECDC:n asiantuntijaneuvostosta. Tegnell on tähtivirkamies, ensin hyvässä ja sittemmin pahassa, kun hänen linjaamansa strategia ei välttämättä toiminutkaan.

”Siellä suhtauduttiin ehkä pikkasen optimistisesti siihen, miten äkkiä tää on ohi”, Salminen sanoo.

”Niin meilläkin kyllä, mutta tehtiin eri valintoja.”

Nykyiseen pestiin tullessaan Salminen tiesi, että pandemian tullen valokeila voi kääntyä yllättäen ja pyytämättä häneen, mutta erityisen tyytyväinen hän on siihen, ettei edes THL hoida tilannetta yksin. Hänestä Tegnellillä on Ruotsissa liikaa valtaa. Kokonaisarvio voisi olla parempi, jos strategiaa olisi suunnittelemassa enemmän ihmisiä ja instituutioita.

Kuten Suomessa. Täällä yhteiskunta vastasi kriisiin koko leveydellään. Kokonaisetu on tärkein. Virkamies on harmaa hahmo, joka pysyttelee valokeilaa mieluummin poissa sieltä. Mutta kun tilanne on käsillä, virkamies tekee, mikä virkamiehen täytyy. Siitä syntyy turvallisuudentunne.

”Ei meillä oo valtaa, onneksi. Eikä me todellakaan haluta sitä”, Salminen sanoo.

”Varmaan joku muu olisi voinut tehdä samaa työtä samalla hetkellä yhtä hyvin. Se sattui osumaan mun rastille, tämä kohta.”