Pitkäniemen mielisairaalasta sadat päätyivät unohdettujen hautausmaalle – 120 vuoden synkkä ja loistokas tarina päättyy kriisin keskellä
Nokialla vuodesta 1900 toiminut Pitkäniemen psykiatrinen sairaala lopettaa, kun potilaat muuttavat uuteen sairaalaan Tampereelle vuodenvaihteessa. Samaan aikaan psykiatrisessa hoidossa kärsitään lääkäripulasta ja pitkistä hoitojonoista.
Lehtipuiden varjossa soi Suvivalssi. Orkesteri Oktaavi viihdyttää kuulijoita elokuisena iltapäivänä. Pitkäniemen sairaalan puistojuhlaa on vietetty joka kesä vuodesta 1977 asti. Mukana on entisiä ja nykyisiä työntekijöitä ja potilaita. Tapahtuman järjestää Pitkäniemen sairaalan perinneyhdistys, joka vaalii toiminnassaan Pitkäniemen historiaa.
Juhlaa vietetään sairaalan puistossa viimeisen kerran. Pirkanmaan hyvinvointialue (Pirha) lakkauttaa Pitkäniemen sairaalan toiminnan ensi vuoden alussa ja siirtää aikuisten psykiatrisen hoidon uuteen sairaalarakennukseen Tampereen yliopistollisen sairaalan yhteyteen Tampereelle. Muutto alkaa tammikuussa. Yli 120-vuotiaan mielisairaalan tarina päättyy.
Suurten psykiatristen keskuslaitosten, kuten Pitkäniemen lakkauttaminen, on yhden aikakauden päätös. Jäljelle jää enää Niuvanniemen psykiatrinen sairaala Kuopiossa.
Pitkäniemi on esimerkki siitä, että ensimmäistä kertaa historiassa tavoitteena oli hoitaa potilaita, ei vain säilyttää heitä. Mielisairaaloiden rakentamista siivitti usko suuriin ja “parantaviin” laitoksiin.
– 1900-luvulle tultaessa alkoi kehittyä laitos-Suomi, kun alettiin rakentaa kunnalliskoteja, kunnansairaaloita, tyttö- ja poikakoteja ja vankiloita, sanoo mielisairaanhoidon historiaa tutkinut professori Petteri Pietikäinen.
Mielisairaaloilla oli yhteiskuntapoliittinen tavoite: teollistuva, sivistysvaltioksi pyrkivä Suomi edellytti tietynlaista kansalaisuutta. Tätä kehitystä viranomaiset, tieteilijät, lääkärit ja poliitikot halusivat edistää, Pietikäinen kertoo.
– Ihmisistä muovattiin työkykyisiä ja oppivaisia sekä yhteiskunnalle hyödyllisiä. Mielisairas ihminen ei sopinut ihannekansalaisen muottiin vaan tätä pidettiin taloudellisena ja sosiaalisena rasitteena, joka piti parantaa.
Rakentaminen alkoi silloisessa Pirkkalan pitäjässä vuonna 1896. Paikaksi valikoitui luonnonkaunis niemi Pyhäjärven rannalta. Arkkitehti Magnus Schjerfbeck suunnitteli eurooppalaista paviljonkiarkkitehtuuria noudattavan 29 rakennuksen kokonaisuuden. Siitä tuli Suomen suurin rakennustyömaa, jossa työskenteli noin 700 ihmistä. Sairaala avattiin maaliskuussa 1900. Sairaansijoja oli 450.
Pitkäniemestä muodostui pieni kylä, kun työntekijät asuivat sairaalan rakennuksissa. 1900-luvun alun ihanteeseen kuului sairaaloiden omavaraisuus. Pitkäniemessä viljeltiin peltoja ja hyötypuutarhaa ja kasvatettiin karjaa. Sairaalaa lämmitettiin puulla, jota kaadettiin omasta metsästä. Työntekijöitä ja tavaraa kuljetti Pitkäniemen laituriin oma höyrylaiva.
Sairaala toimi kuin oma kylä
Tapaan puutarhajuhlassa perinneyhdistyksen aktiivit, Jouni Kainukankaan ja Onni Torikan. He ovat kumpikin entisiä pitkäniemeläisiä. Torikka jäi mielisairaanhoitajan työstä eläkkeelle vuonna 2003. Kainukangas siirtyi hoitotyöstä Pirhan muihin tehtäviin 2000-luvun puolivälissä. Hän jäi juuri eläkkeelle.
Lähdemme yhdessä tutustumaan Pitkäniemen sairaala-alueeseen. Ensin kiipeämme hallintorakennuksena toimivan päärakennuksen yläkertaan, missä sijaitsee kirkko. Ikkunassa on kaunis lasityö, Kristuspuu, jonka on suunnitellut potilas. Psykiatrisista sairaaloista alkunsa saanutta outsider-taidetta on Pitkäniemessäkin syntynyt runsaasti.
Sairaala on ollut pidetty työpaikka, ja moni työntekijä on pitkäniemeläinen useammassa polvessa. Niin myös Onni Torikka, joka asui osan lapsuudestaan Pitkäniemessä. Hänen isänsä työskenteli maatilalla ja äiti sairaalassa.
– Kun asui Pitkäniemessä, oppi ymmärtämään ihmisten erilaisuutta lapsesta asti, hän sanoo.
Myös Jouni Kainukangas on mielisairaanhoitaja toisessa polvessa – tosin Oulusta, missä isä oli töissä lääninsairaalassa. Jouni opiskeli ammattiin Tampereella ja tuli harjoitteluun Pitkäniemeen 1980-luvulla.
– Paikalla oli huikea maine ja minua jännitti. Minut otettiin kivasti vastaan. Olin osastolla, jossa oli vaikeahoitoisia potilaita ja työ oli rankkaa.
Kun hän sai vakituisen pestin, hän asui pitkään sairaalan asuntolassa. Tuolloinkin Pitkäniemi oli kylämäinen: oli sekä Suomen Työväen Säästöpankki että Osuuspankki, posti, vuoropäiväkoti, kahvila ja jätevedenpuhdistuslaitos, miehet muistelevat.
Viime vuosisadan alussa lääkärit ajattelivat, että luonnolla, raittiilla ilmalla ja syrjäisellä sijainnilla maaseudulla oli potilaita rauhoittava vaikutus. Ensimmäinen ylilääkäri Emil Hougberg oli innokas botanisti, ja sairaalalle perustettiin puutarha, jonne istutettiin 500 kasvia.
Pitkäniemestä muodostui terapeuttinen koneisto: sääntöjen ja päiväjärjestyksen ajateltiin luovan järjestystä myös järkkyneisiin mieliin, Petteri Pietikäinen kuvaa. Työntekoa pidettiin reipastavana ja virkistävänä hoitomuotona, ja potilaat osallistuivat sairaalan töihin.
Potilaiden rauhoittaminen korostui ensimmäisinä vuosikymmeninä. Pietikäisen mukaan usko fysiologisiin hoitoihin oli vahva ja psykoterapiaa vielä ylenkatsottiin. Kouristuslääkehoidossa potilaalle aiheutettiin sydän- ja verisuonilääkkeellä epilepsiakohtaus, mikä oli potilaalle kamala kokemus. Insuliinihoidossa potilas vaivutettiin koomaan ja herätettiin antamalla sokeria. Myös sähkösokkeja käytettiin. Hoidot eivät tehonneet toivotusti ja lisäksi osalle potilaista koitui lieviä aivovammoja ja muistihäiriötä ja jotkut kuolivat.
Vuosikymmenten kuluessa hoitomuodot edistyivät samalla, kun psykiatrinen lääketiede kehittyi. Erilaiset luovat terapiamuodot, joissa potilas saattoi ilmaista itseään kuvataiteen, sanataiteen käsitöiden, puutarhanhoidon tai musiikin keinoin lisääntyivät 60-luvulta lähtien. Torikan ja Kainukankaan työvuosina hoito oli potilasta kunnioittavaa. Torikalle tärkeää oli 70-luvulta aloitettu omahoitajajärjestelmä. Sairaalan puistossa saattoi keskustella vapaammin kuin osastoilla.
– Kävelyretket kasvattivat potilaan luottamusta hoitajaan ja toisinpäin. Se oli hoidon kannalta hedelmällistä.
Osastohoidon alasajo
Yli 120-vuotiasta sairaalaa on kunnostettu vuosikymmenten aikana monta kertaa. 1980-luvulla hunningolle jäänyt puutarhakin on sittemmin pelastettu, ja kaikkialla on yltäkylläisen vehreää. Ajan kerrostumat erottuvat. Jotkut rakennuksista ovat kunnossa, toisissa rappaus lohkeilee. Jokunen vuosia tyhjillään ollut rakennus on ränsistynyt. Yhdessä niistä on kuvattu kesällä kauhuelokuvaa.
Korjaaminen kysyy rahaa, ja siitä on Pitkäniemessä ollut pulaa aina. Tämä on suomalaisten mielisairaaloiden yhteinen tarina, Petteri Pietikäinen kertoo. Resursseja on ollut liian vähän ja lääkäreitä ja hoitajia harvoin tarpeeksi.
– Mielenterveyshoito ei ole ollut oikeastaan koskaan taloudellisesti kunnon kantimissa.
Laitoshoidon vähentäminen alkoi jo 1970–80 luvulla, kun psykiatrit totesivat, että suuret, syrjäiset sairaalat eivät välttämättä tarjoakaan parasta hoitoa. Alettiin painottaa kuntoutusta ja avohoitoa. Myös lääkkeet olivat kehittyneet ja hoitojaksot lyhentyneet.
Onnin ja Jounin työuran tiukin paikka oli laman aikaan 1990-luvulle tultaessa, kun terveydenhuollon määrärahoista säästettiin. Psykiatrisen osastohoidon alasajo oli perusteellinen. Kun vielä 1980-luvulla osastopaikkoja oli valtakunnallisesti 20 000, niin 1990-luvun alussa niitä oli enää noin 6 500. Avohoidon painotus epäonnistui, koska sitä ei rahoitettu riittävästi. Seuraukset näkyivät Pitkäniemessäkin.
– Osastot olivat täpötäynnä ja potilaiden ja henkilökunnan tilanne vaikea, Jouni Kainukangas muistelee.
Pyhäjärven laineet loiskuvat rantakiviin. Jouni Kainukangas kertoo, että rantasaunan laiturista käydään uimassa ja talvella ylläpidetään avantoa. Rannassa kulkee myös luontopolku.
Sairaalan lopettaminen herättää entisissä hoitajissa monia ajatuksia.
– Rauhallinen ympäristö on ollut hyödyllistä potilaiden viihtyvyyden kannalta. Uuteen sairaalaan on yritetty tuoda luontoa mukaan. Ja Kaupin metsä on aivan vieressä, Kainukangas pohtii.
Onni Torikan mukaan Pitkäniemessä on vallinnut hyvä henki.
– On surullista, kun sairaalaa ei enää ole. Toivon, että alue pysyy kunnossa eikä jää rapistumaan.
Pirhan kehitysvammahuollon osastot jatkavat Pitkäniemessä toimintaansa uudisrakennuksissa. Käynnissä on kaavamuutoshanke, jonka puitteissa historialliset rakennukset voitaisiin muuntaa asunnoiksi. Siten Pirhan olisi helpompaa myydä rakennuksia eteenpäin.
Kainukangas kertoo, että ei ollut itsestään selvää, että Pitkäniemen rakennukset ylipäätään säästyivät. Pitkäniemen entinen työnjohtaja, sosiaalineuvos Tuomo Nenonen haki suojelupäätöksen 1992. Alkuperäisiä rakennuksia ei saa purkaa eikä arvokkaita puita kaataa.
Torikka jatkaa, että uuden sairaalan suunnittelussa on ajateltu potilaan parasta. Sairaalan kokoa hän kuitenkin kritisoi. Nyt osastopaikkoja tulee 186, suunnilleen saman verran kuin Pitkäniemessä on.
– Mielestäni tehtiin heti liian pientä. Sairaala on vastuussa varsin ison alueen potilaista. Jos tilat loppuvat kesken, potilaat ovat käytävillä patjoilla.
Unohdettujen hautausmaa
Torikka näyttää vielä hautausmaan, joka piilee metsikössä reilun kilometrin päässä sairaalasta. Jäljellä on rautaportti ja potilaiden vuonna 1992 vainajille pystyttämä muistopaasi. ”Rauhan minä jätän sinulle; minun rauhani”, sen kyltissä lukee. Keskellä hautausmaata kasvaa suuri koivu, joka suojaa 426 potilaan hautaa.
Suurin osa on merkitsemättömiä, muutamalla haudalla on omaisten pystyttämä muistokivi. Pohjoislaidalla on joukko pieniä alkuperäisiä hautakiviä 30-luvulta: Taavetti, Saima, Anton. Torikka osoittaa kohtaa, jossa ei ole muuta kuin ruohoa.
– Tässä on vainajia, jotka kuolivat sodan aikaan sairaalassa nälkään ja tauteihin. Se oli hyvin surullista.
Mielisairaiden heikko asema tuli esiin etenkin sota-aikana. Pitkäniemessä hoidettiin 3500 sotapsykoosipotilasta vuosina 1939–1947. Työntekijöistä oli pulaa. Vuonna 1941 sairaalan sato oli ollut kehno ja ruokaa säännösteltiin. Sotilaat olivat etusijalla, eikä muille potilaille riittänyt tarpeeksi ruokaa. Jotkut söivät ruohoa nälkäänsä. Nälkiintyneet altistuivat taudeille. Vuosina 1941 ja 1942 siviilipotilaita kuoli 164, mikä on poikkeuksellisen paljon Pitkäniemen tilastoissa.
Vanhan hautausmaan vieressä on 40-luvulla tehty laajennus, jonne haudattiin viimeisiä potilaita 1950- ja 60-luvuilla. Sitä ei ole pidetty kunnossa vuosikymmeniin, ja metsä on kätkenyt sen. Vain maahan painunut hautojen muotoinen rivi kertoo, että tämä on jonkun viimeinen leposija. Pusikossa näkyy vessapaperia.
Torikka miettii, valtaako metsä myös kunnossa pidetyn hautausmaan.
– Toivottavasti joku huolehtii, ettei niin koskaan kävisi. Kun Pitkäniemi lopettaa, hautausmaa jää silti jäljelle.
Pirha huoltaa sitä puistona, myös sairaalan muuton jälkeen. Perinneyhdistys on käynyt talkoilla haravoimassa ja istuttamassa kukkia. Torikka tuo jouluisin kynttilöitä muistomerkille.
– Kun tulen tänne, hiljennyn. Täällä on hyvin nuoriakin vainajia. Minusta on tärkeää yhä huolehtia näistä ihmisistä, joilla on ollut hyvin vaikea elämä ja jotka ovat ehkä jo eläessään olleet unohdettuja.
Taistelu uuden sairaalan puolesta
Puolitoista viikkoa puistojuhlan jälkeen Pitkäniemen ylilääkäri ja aikuispsykiatrian toimialuejohtaja Hanna-Mari Alanen kertoo hallintorakennuksessa omista vuosistaan Pitkäniemessä. Hän tuli 1990-luvulla töihin vanhuspsykiatrian osastolle.
– Minua viehätti, että töitä tehtiin aina porukassa, ei yksin. Työkavereilla on ollut suuri merkitys siinä, että olen täällä 30 vuotta pyörinyt. Pitkäniemessä on ollut paljon hyvää, mikä on pitänyt ihmiset täällä töissä vuosikymmeniä.
Alanen taisteli vuosia, että psykiatrinen sairaanhoito saisi uudet tilat. Alasen mukaan Pitkäniemen tilat eivät ole tätä päivää: On hometta ja vaurioita. Ei hissejä ja monen hengen huoneita. Uudessa sairaalassa potilailla on oma huone suihkuineen.
Osastojen yhteistyö sujuu myös helpommin, kun potilaita ei tarvitse kuljettaa talosta toiseen niin kuin Pitkäniemessä. Samoin somaattiset tutkimukset, kun Taysin osastot ovat naapurissa. Pitkäniemeen on ollut potilaiden ja omaisten vaikeaa kulkea, kun taas uusi sairaala on ratikkareitin varrella keskellä Tamperetta.
Hän katsahtaa työhuoneensa ikkunasta näkyviä puita. Kauniista ympäristöstä on hyötyä, mutta vähemmän kuin ajatellaan.
– Potilaamme ovat täällä ollessaan niin sairaita, että moni ei pysty ulkoilemaan. Uuteen sairaalaan on yritetty tuoda Pitkäniemen henkeä suurella sisäpihalla, ja joka osastolta pääsee ulos parvekkeille ja terasseille.
Uuteen sairaalaan siirtyy noin 400 työntekijää. Osa on jo lähtökuopissa, toiset taas eivät näe muutolle niin suurta tarvetta. Alanen arvelee, että uuteen sairaalaan tottumisessa menee aikaa.
Samalla kun uusi uljas sairaala on valmistumassa, Pirkanmaan aikuispsykiatrian toiminta on ollut kriisissä. Avohoidosta puuttuu tälläkin hetkellä 49 lääkäriä, Alanen sanoo. Potilasjonot ovat olleet valtakunnan pisimmät ja Pitkäniemi täyttyy entistä sairaammista potilaista. Viime syksynä potilaita jouduttiin sijoittamaan käytäville ja eristyshuoneisiin, jolloin psykiatrin johto teki toiminnastaan ilmoituksen Länsi-Suomen aluehallintavirastoon potilasturvallisuuden vaarantumisen vuoksi.
Keväällä tilanne paheni. Alasen mukaan seuraukset viivästyneestä hoidosta ovat vakavia: potilaat eivät saa heille kuuluvia taloudellisia etuuksia, toivottomuus lisääntyy ja sairaus pahenee. Työntekijät uupuvat ja ahdistuvat, kun eivät saa tehdä työtään niin kuin kuuluisi. Alanen irtisanoutui virastaan maaliskuussa.
– Rajan on joskus tultava vastaan. Minulla oli hirveä hätä siitä, että katastrofin vakavuutta ei ymmärretä. Siinä eivät auttaneet tsemppitoivotukset vaan tarvittiin todellisia ratkaisuja.
Pirhan johto ryhtyi heti selvittämään keinoja kriisin ratkaisemiseksi. Alanen perui irtisanoutumisensa. Jonoja yritetään setviä muun muassa siten, että potilas pääsisi paremmin hoidon piiriin jo terveyskeskuksessa. Näin lievemmät mielenterveyshäiriöt hoidettaisiin nopeammin eikä erikoissairaanhoitoon tulisi niin paljon lähetteitä.
Alanen tiedostaa riskin, että uusi sadan miljoonan sairaalapanostus vie huomion rakenteellisilta ongelmilta. Hienot puitteet eivät riitä, vaan tarvitaan hoitolinjan muutos ja lisää työntekijöitä ja resursseja.
– Olen joskus ollut hieman katkera siitä, että somaattisella puolella resursseja myönnetään vaikkapa laiteostoksiin, kun samalla meidän pienemmille resurssien lisäyksille ei. Meillä on vain päät ja kädet, joilla tätä työtä teemme! Tuntuukin, että psykiatria on aina kamppaillut höyhensarjassa verrattuna somaattisiin aloihin. Ehkä tähän on aikoinaan vaikuttanut mielenterveyshäiriöihin liittyvä stigma, josta onneksi aletaan päästä eroon. Voisimme myös pitää paremmin edunvalvonnasta huolta, ja luulen, että meillä johtajillakin olisi tässä peiliinkatsomisen paikka.
Alasen mukaan Pirkanmaan aikuispsykiatrian kriisi korjaantuu hitaasti.
– Oloni on toiveikas. Tuntuu siltä, että tilanne otetaan vakavasti. Kärsimättömänä ihmisenä toivoisin, että asiat etenevät nopeammin, mutta iso laiva on nyt kääntymässä.
Jutun valmistumisen aikana Pirha ilmoitti aloittavansa koko henkilöstöä koskevat yt-neuvottelut 18. syyskuuta. Pirhan mukaan säästötarve on enintään 500 henkilötyövuotta sekä muita toimia. Vielä ei tiedetä, miten neuvottelut vaikuttavat aikuispsykiatrian työntekijöihin ja säästöjen seuraukset potilaiden hoitoon.
