Kahdeksan minuuttia ulkona, ja puhelin on sammunut kokonaan – Tältä tuntuu kuumuus Kuolemanlaaksossa

The Atlanticin englanninkielisen artikkelin voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu heinäkuussa 2024.

Suurikokoinen digitaalinen lämpömittari seisoo sisäänkäynnillä 1900-luvun puolivälin modernismia edustavassa, hohtavan kiiltävässä matkailukeskuksessa Kalifornian Furnace Creekissä. Saapuessani paikalle sunnuntai-iltapäivänä paikka kuhisee ihmisiä, jotka ottavat kuvia puhelimillaan. Väkijoukossa vallitsee odottava tunnelma. Muutaman tunnin ajomatkan päässä meistä itään, Las Vegasissa, lämpötilan on määrä nousta 49 celsiusasteeseen, mikä rikkoisi kaupungin edellisen ennätyksen parilla asteella. Mutta uutisten mukaan täällä Kuolemanlaakson kansallispuiston ytimessä lämpötila saattaisi kivuta jopa 54 asteeseen, mikä vastaisi kaikkien aikojen kuuminta päivää, joka maapallolla on koskaan varmuudella mitattu. Kello 13 ison lämpömittarin lukema vaihtelee jo 52 ja 53 asteen välillä.

Puistonvartija varoittaa meitä innostumasta liikaa, sillä lämpömittari näyttää asteen tai pari yläkanttiin. Se ei himmennä lainkaan toivoamme: on vielä useita tunteja aikaa ennen päivän kuuminta hetkeä. Sitä odotellessa alueella vallitsee suoranainen sirkustunnelma. Näen miehen polvistuvan maahan kuvausryhmän ympäröimänä. Hivuttaudun lähemmäs ajatellen, että hän on kenties napannut skorpionin tai lintuhämähäkin, mutta näen, että hänellä onkin paistinpannu. Hän yrittää paistaa raakaa kananmunaa auringossa. Kun kirkas, juokseva valkuainen muuttuu valkoiseksi, mies karjuu voitonriemuisesti kaikille epäilijöilleen.

Ihmiset seisoskelevat pienissä ryhmissä, yllään leveälierisiä hattuja ja huiveja. Monet puhuvat ranskaa tai saksaa ja muutamat hollantia. Vuosien varrella olen törmännyt moniin eurooppalaisiin Yhdysvaltain länsiosien suurissa kansallispuistoissa. Euroopassa ei ole laajoja aavikoita, minkä vuoksi eurooppalaisista on tullut kuivien lakeuksien pyhiinvaeltajia: lämmön, tilan ja valon etsijöitä. Saksalaiskolmikko ottaa kuvia itsestään osoittamassa lämpötilaa. Olen turisti itsekin ja minäkin olen säilyttänyt lapsenomaisen innostuksen huippukokemuksia kohtaan. Haluan kokea maailmanennätyshelteen, en vain numerona uutisotsikossa, vaan omassa kehossani. Olen kuullut, että monien muiden paikkojen tavoin myös Kuolemanlaakson kesistä oli tulossa yhä kuumempia. Kuvittelen, että fyysinen olemukseni voisi toimia eräänlaisena äänirautana planetaariselle muutokselle.

Kello 15.18 hieman yli-innokas lämpömittari nousee 54 asteeseen; saan myöhemmin tietää, että Yhdysvaltain kansallisen ilmatieteen laitoksen mukaan lämpötila jäi 54 asteen alapuolelle. Olen kärvistellyt aavikon keskikesän paahteessa ennenkin. Isäni asui Utahin eteläosien punaisten kallioiden keskellä yli kymmenen vuoden ajan, ja vierailin hänen luonaan kaikkina vuodenaikoina. Kävin siellä vasta muutama viikko sitten, kun lämpötila nousi 45 asteeseen. Mutta lähes 54 asteen kuumuus tuntuu erilaiselta. Kun ilmastoidusta tilasta siirtyy sellaiseen paahteeseen, lämmön voimakkuuden voi aistia jo ennen oven sulkeutumista. Se lankeaa päälle ylhäältäpäin. Tuntuu kuin liekehtivä, ihonmyötäinen gargoili kietoutuisi pään ja kaulan ympärille. Olento koostuu puhtaasta halusta. Se haluaa vain yhtä asiaa: saattaa ihmisen lämpötasapainoon aavikon kanssa. Se iskee ensin kehon herkkiin kohtiin, tavoittelee silmäkulmia ja kärventää sieraimia. Muutaman minuutin päästä se alkaa imeä kehosta nestettä suoraan ihon läpi. Sen nipistelyn ja pistelyn voi tuntea kyynärvarsissa ja pohkeissa.

Kevyt tuulenvire vain pahentaa asiaa, sillä se hajottaa hetkessä kehoa ympäröivän ohuen ja hauraan viileän ilmakerroksen, jonka miljoonat ihohuokoset saavat hikoilemalla aikaan. Sydän hakkaa yhä nopeammin. Tietoisuus alkaa hämärtyä. Olen ollut ulkona vasta kahdeksan minuuttia, kun vilkaisen puhelintani. Se on sammunut kokonaan. Päätän tulkita sen solidaarisuuden osoituksena.

Seuraavana aamuna lähden ajelulle vierailijoiden opastuksesta vastaavan Nichole Andlerin kanssa. Hän auttaa puiston kävijöitä ymmärtämään, mitä he ympärillään näkevät, jotta he eivät pelkästään tuijota ihmeissään puiston upeita geologisia muodostelmia. Hän on lähettänyt minulle sähköpostin muutamaa päivää aiemmin, ”odotusten asettamiseksi”. Viestissä sanottiin, että voisimme viettää ajoneuvon ulkopuolella vain 10 minuuttia kerrallaan. Tieto sai minut pyörittelemään silmiäni (kuten tunnustan hänelle myöhemmin), koska pidin häntä liiankin varovaisena, mutta tapaamistamme edeltävänä päivänä tuntemani kuumuus sai minut muuttamaan mieleni.

Ajamme laakson itäisellä laidalla valkoisella Jeep Grand Cherokeella. Keskikonsolin radiopuhelimesta kuuluu ajoittain staattista kohinaa tai numerokoodattuja raportteja muilta puistonvartijoilta. Andler osoittaa mustan vulkaanisen kiven peittämää rinnettä. Hän kertoo, että 1970-luvulla Carl Sagan koeajoi tässä maastossa mönkijän prototyyppiä, joka laskeutui myöhemmin Marsiin. Kuolemanlaakso on myös saanut esittää fiktiivisiä planeettoja. Tähtien sodan Tatooinelle sijoittuvat kohtaukset kuvattiin kansallispuistossa, koska juuri tältä kahden auringon korventama maisema saattaisi näyttää.

Saavumme pian Badwater Basinin valuma-alueelle, jota ympäröivät vuorijonot kohoavat laakson pohjalta jyrkästi ylöspäin. Alueen vuoret eivät ole tiheän metsän peitossa kuten Appalakit. Ne ovat Basin and Range -nimellä tunnetun alueen karuja, hiilenharmaita ja ruskeita huippuja. Korkein niistä kohoaa noin 3 400 metrin korkeuteen. Laakson peitti aikoinaan syvä jääkauden järvi, mutta planeetan lämmetessä se haihtui jättäen jälkeensä vain muutamia mineraaleja, enimmäkseen suolakiteitä. Ne antavat alueelle sille ominaisen valkoisen hohdon. Badwater Basin sijaitsee 86 metriä merenpinnan alapuolella ja on Pohjois-Amerikan alin kohta. Taivaalla ei näy ainuttakaan pilveä, ei edes untuvapilven hahtuvaa tai lentokoneen jättämää tiivistymisvanaa. (Seuraavana päivänä näen pienen pilven leijuvan laakson laitamilla, mutta se näyttää niin vieraalta, että hetken ajan pohdin, olisiko se lapselta karannut ilmapallo.) Ilmakehä ei tarjoa juuri lainkaan suojaa, ja heinäkuun aurinko porottaa esteettä alas laaksoon 14 tuntia vuorokaudesta. Tiheä ilma laakson pohjalla imee auringon lämpöä itseensä ja nousee ylöspäin, mutta ei tarpeeksi korkealle ylittääkseen vuoret. Sen sijaan lämmin ilma vajoaa takaisin alemmille korkeuksille ja kertyy sinne. Andlerin mukaan ilmiö muistuttaa kiertoilmauunin toimintaa.

Joinakin päivinä kuumuus tuntuu hänestä siltä kuin se porautuisi ihon ja lihasten läpi aina luihin saakka. Vietettyään hetken aikaa ulkona 50 asteen helteessä puistonvartijoiden tulisi suositusten mukaan viilentää itseään 15–45 minuutin ajan. He tekevät kaikkensa lyhentääkseen viilentymisaikaa siltä varalta, että heitä tarvitaan pelastustehtävään tai muuhun kiireelliseen työhön. Heidän on kuitenkin oltava varovaisia: ”Joskus nousen takaisin kuuman partioauton kyytiin, laitan ilmastoinnin päälle ja alan tuntea oloni virkistyneeksi, kunnes huomaan, että lämpötila selkäpuolellani on täysin eri kuin etupuolella”, Andler kertoo. (Kuvittelen mielessäni, kuinka gargoili virnuilee hänelle taustapeilistä.) Kuolemanlaakson puistonvartijoilla on lupa jättää pysäköidyt autonsa käyntiin, jotta ne ovat valmiita toimimaan viilennystiloina.

Päivää ennen saapumistani Kuolemanlaaksoon puistonvartijat olivat saaneet hätäpuhelun Badwater Basinin alueelta. Kuuden hengen ryhmä oli ajanut moottoripyörillä puistoon ja heillä esiintyi lämpösairauden oireita. ”He olivat melko lähellä, ja tiesimme heidän sijaintinsa, joten puistonvartijat reagoivat puheluun välittömästi”, Andler kertoo. Yksi ryhmän jäsenistä todettiin kuolleeksi tapahtumapaikalla, lähellä sitä paikkaa, jossa Andler ja minä seisomme laakson pohjalla. Kolme muuta tuotiin matkailukeskukseen saamaan ensiapua, ja yksi heistä evakuoitiin Las Vegasissa sijaitsevaan sairaalaan. Evakuointi kesti pidempään, koska ilma oli liian kuumaa helikopterin käyttämiseksi. ”Moottoripyörällä liikkuminen on raskasta, koska ajaja altistuu sääolosuhteille ja on pukeutunut painaviin varusteisiin”, Andler toteaa. ”Voin vain olettaa, että he eivät käyttäneet riittävästi aikaa kehonsa viilentämiseen.” Surullinen hiljaisuus laskeutuu välillemme.

Samana iltana menen Zabriskie Pointin näköalapaikalle katsomaan, kuinka laskeva aurinko värjää laakson rosoiset kalliot kultaisiksi ja vaaleanpunaisiksi. Joukko äärilämpötiloja jahtaavia turisteja on kerääntynyt paikalle, mutta Andlerin kertomus motoristeista heikentää juhlatunnelmaani. Auringonlaskun jälkeen ajan takaisin Furnace Creekiin. Aavikkohiiret kipittävät tien yli ajovaloissani. Ne ovat ainoita nisäkkäitä, joita olen ihmisten lisäksi täällä nähnyt, lukuun ottamatta yhtä kojoottia, jonka näin tassuttelevan hiekkadyyneillä auringonnousun aikaan. Kahden tunnin päästä Kuolemanlaaksossa on pilkkopimeää. Täysikuun aikaan puiston suolatasanteet hehkuvat aavemaisesti, mutta tänä yönä kuu on vain ohut sirppi. Pian on niin pimeää, etten erota edes omaa kättäni kasvojen edessä. Yksi Linnunradan tähtihaaroista kaartaa koko taivaankannen halki. Haluaisin tarkkailla tähtiä myöhään yöhön, mutta jaksan vain puoli tuntia: kello 22.30 laakson pohjalla on yhä 48 astetta lämmintä.

Lähtiessäni puistosta varhain seuraavana aamuna käännyn yksityiselle tielle. Ohitan ajokieltokyltin ja jatkan matkaa Timbisha Shoshone -heimon maille. Pienessä hallintorakennuksessa tapaan Mandi Campbellin, 50-vuotiaan naisen, joka vastaa heimon historiallisen perinnön säilyttämisestä. Olemme juuri istuneet alas juttelemaan, kun vaaratiedote äärimmäisestä kuumuudesta kilahtaa kummankin puhelimeen. Kysyn Campbelliltä, mitä mieltä heimon jäsenet ovat kaikista niistä ihmisistä, jotka tulevat puistoon vain päästäkseen kokemaan yli 50 asteen lämpötiloja. ”Meidän mielestämme he ovat hulluja”, hän vastaa. ”Emme ymmärrä, miksi he tekevät niin. Minulla on kotona skanneriradio, jolla voi kuunnella poliisin radioliikennettä, ja se hälyttää vähän väliä. Sieltä kuuluu jatkuvasti ’nestehukka, nestehukka, nestehukka’.”

Campbell on yksi 25 heimon jäsenestä, jotka asuvat Timbisha Shoshonen perintömailla laakson pohjalla. Useimmat heistä ovat asuneet täällä syntymästään saakka. ”Tällainen kuumuus ei ole meille mitään uutta”, hän kertoo. ”Osaamme suojautua sisätiloihin ja yrittää pysyä viileänä.” Nyt kun heimon jäsenten kodeissa on ilmastointi, he asuvat laaksossa ympäri vuoden, mutta Campbellin esivanhemmat tekivät aikoinaan järkevän ratkaisun ja siirtyivät kuumimpina kuukausina ylemmille rinteille asumaan. He rakensivat satoja vuosia sitten kesäasumusten leirin erään huipun kupeeseen. ”Siellä on tähän aikaan noin 25 astetta lämmintä”, Campbell toteaa. ”Oikein mukavaa.”

Timbisha Shoshone -heimo oli asunut Kuolemanlaaksossa yli tuhat vuotta, kun valkoiset uudisasukkaat saapuivat seudulle kultaryntäyksen aikaan. Ympäristö osoittautui kaivosteollisuuden kannalta hankalaksi. Vajaat sata vuotta myöhemmin alueen suurin kaivosyhtiö päätti siirtyä matkailualalle. Yksi yhtiön johtajista suostutteli Herbert Hooverin tekemään Kuolemanlaaksosta kansallismonumentin vuonna 1933. Kansallispuiston ensimmäinen johtaja puhui avoimesti aikeistaan karkottaa Timbisha Shoshone -heimo alueelta. Vuonna 1957, kun heimon jäsenet olivat muuttaneet kesäksi pois laaksosta, kansallispuiston henkilökunta kutsui paloautot paikalle ja käski niiden suunnata letkut kohti heimon savitiilirakennuksia. Monet niiden seinistä muuttuivat mudaksi. Vain kuusi rakennusta on enää jäljellä, ja kolmessa niistä asuu heimon jäseniä vielä tänäkin päivänä.

Historian tapahtumista huolimatta Campbell kertoo, että hänellä itsellään on hyvät suhteet puistoon, nyt kun osa heimon maista on palautettu heille. ”Meidän täytyy suojella tätä paikkaa yhdessä”, hän sanoo. Hän on kuitenkin edelleen harmissaan Kuolemanlaakson nimestä. ”He antoivat laaksolle sellaisen nimen, koska he eivät piitanneet tästä paikasta”, hän sanoo. ”Heidän uudisasukkaansa eivät pärjänneet täällä. Mutta tämä laakso on kaikkea muuta kuin kuollut. Se on täynnä elämää. Ravintoa on runsaasti. Esivanhempani metsästivät täällä amerikanlampaita. He metsästivät kaniineja. He keräsivät meskitepuiden papuja ja jauhoivat ne jauhoiksi, joista leivottiin leipää. He tiesivät, mistä kaikki lähteet löytyivät. Heillä oli omat reittinsä, omat tapansa. Sen ansiosta he pystyivät elämään täällä.”

Heimon pyrkiessä saamaan maitaan takaisin Yhdysvaltain hallitukselta Campbellin täti, Pauline Esteves, oli yksi liikkeen päähahmoista. Hän johti sekä aktivisteja että neuvotteluja. Kysyn Campbelliltä tämän tädistä. Omaksun huomaamattani sen varovaisen äänensävyn, jota käytetään, kun oletetaan jonkun olevan kuollut. ”Hän on yhä elossa”, Campbell tokaisee lähes tylysti. ”Hän täyttää sata vuotta joulukuussa.” Esteves asuu vain muutaman talon päässä hallintorakennuksesta, samoin kuin kaksi muuta heimon vanhinta jäsentä.

”He ovat sitkeämpää tekoa kuin me”, Campbell toteaa ja alkaa nauraa.

”Kun sähköt katkeavat kesällä, me olisimme heti lähdössä pois, mutta eivät vanhimmat. He haluavat vain märän lakanan, jonka alla he voivat maata. He eivät halua lähteä minnekään.”

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.