Image

Susanna Hast kirjoitti kirjan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta – "Väkivaltaa kokeneelta lapselta pitäisi saada syyllisyys pois heti"

Susanna Hast kirjoitti kirjan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta – "Väkivaltaa kokeneelta lapselta pitäisi saada syyllisyys pois heti"
Dosentti Susanna Hast kirjoitti kirjan lapsena koetusta seksuaalisesta väkivallasta. Päähenkilön nimi on Susanna. Se on Susanna Hast, ja kaikki kirjoitettu on elettyä ja koettua. Teos on myös näkyväksi tekemistä, kirjailija katsoo.
Julkaistu: 8.9.2022

Pieni kylä Pohjois-Suomessa 1990-luvulla. 12-vuotias tyttö joutuu seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Teot toistuvat useita kertoja. Nyt tyttö on aikuinen. Todisteet hänelle tehdyistä rikoksista ovat hävinneet jo vuosikymmeniä sitten. Jäljellä on vain tuho. Muistikuvia, jotka ovat täynnä aukkoja. Nainen alkaa selvittää, mitä hänelle todella tapahtui ja miksi. Ruumis/huoneet on kertomus pyrkimyksestä löytää syvästi traumaattiselle tapahtumalle muoto, jonka kanssa on mahdollista elää. Se laajenee selvitykseksi yhteiskunnan – meidän kaikkien – vastuusta naisiin kohdistetun väkivallan mahdollistajana.

Kirjan päähenkilön, Susannan, elämä risteää paljolti omasi kanssa. Olet kertonut ja kirjoittanut aiemmin laulujakin siitä, miten itse jouduit 12-vuotiaana seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Mikä on kirjasi päähenkilön Susannan suhde Susanna Hastiin?

Kyllä se on Susanna Hast, joka on Susanna Hast. Hahmo ei ole fiktiivinen. Ei tarvinnut keksiä tai lisätä mitään. Ajatukset ovat minun ajatuksiani. Tämän kirjan pyrkimyksenä on olla totuudenmukainen ja faktuaalinen ihan kaikessa. Piinalliseen tarkkuuteen asti; esimerkiksi varmistin kaveriltani hänen talonsa värin. Ajattelin, että se lukija, joka on kokenut väkivaltaa, voi luottaa siihen, että kaikki kirjoittamani on elettyä ja koettua. Mutta se on myös tietystä kohdasta elämää kirjoitettu kaunokirjallinen tiivistelmä. Eli se on Susanna Hast jossakin tietyssä elämänvaiheessa ja joku tietty palanen Susanna Hastin elämää. En voi välttämättä enää allekirjoittaa elämässäni kaikkia niitä asioita, mitä siellä lukee.

Ruumis/huoneet on kustantamon tiedotteessa määritelty autofiktiiviseksi romaaniksi. Itselleni teoksen muoto ja käsittelytapa toivat mieleen Maggie Nelsonin teoksen Argonautit. Yhdistelet samaan tapaan omaelämäkerrallisia aineksia teoriaan ja viittaat tutkijoihin, taiteilijoihin ja esimerkiksi esseisteihin, juuri Nelsoniinkin. Miten päädyit tällaiseen kerronnalliseen muotoon?

Halusin, ettei kirja missään nimessä ole tietokirjalaarissa. Tässäkin kirjassa on epäluotettava kertoja siinä mielessä, että hän yrittää kertoa asiat niin kuin ne ovat, mutta ei hänellä oikeasti ole hajuakaan, miten ne ovat. Mielestäni sellainen kuva ihmisen elämästä ja yhteiskunnasta on kauhean rehellinen ja avoin.

Kyse on muistin ongelmasta. Autobio­grafisen muistin luotettavuus on todella heikko. On omaelämäkertakirjoittamista, joka väittää pystyvänsä kertomaan totuudenmukaisesti kaiken, mutta itselleni on vaikea sulattaa, että näin olisi. Vaikka kyselisin kaikki sukulaiseni läpi, saisin vain erilaisia versioita tapahtumista. Siksi tämä kirja on väistämättä liikkeessä tietokirjamaisuuden ja romaanimaisuuden välillä.

Toisekseen halusin päästä eroon tutkijan painolastista. Halusin säilyttää vapauden käyttää tutkijana oppimaani mutta samalla myös vapauden olla kirjailija ja kirjoittaa tarinasta käsin kirjallisuuden ehdoilla. Jotta sain tolkkua tapahtuneeseen, tarvitsin myös kaiken sen kirjassa käytetyn kirjallisuuden.

Kirjasi käsittelee traumaa ja muistia. Mikä tekee traumaattisen tapahtuman muistamisesta erityisen vaikeaa?

Yksi tekijä on, että traumaattinen tapahtuma voi aiheuttaa dissosiaation, akuutin stressireaktion, jossa ihminen kytkeytyy irti kognitiivisista aivotoiminnoista. Se voi olla kehosta irtautumisen kokemus, varsinkin lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä se usein on. Mekanismi suojelee ihmistä. Hän ei ikään kuin koe sitä, mitä hän kokee. Asia tapahtuu jollekin toiselle, tai hän ei edes ymmärrä, mitä on kokemassa. Muistin kannalta se tarkoittaa, ettei tapahtuma edes tallennu.

Toinen muistin ongelma on, että traumasta tekee trauman juuri se, että kokemus on liian paha muistettavaksi ja sijoitettavaksi osaksi omaa autobiografista muistia. Omassa muistissani näkyvät nämä molemmat. Mulla on jokin iso kuva siitä, että on tapahtunut väkivaltaa, mutta yksittäisten tapahtumien kohdalla on valtavia aukkoja.

Seksuaaliväkivalta on vielä siinä erityistä, että siihen liittyy lähes poikkeuksetta häpeä. Yksin jääminen on yleistä. Traumaahan ei synny, ellei tule tarvetta piilottaa ja sulkea asiaa pois mielestä. Sekin, että pystyn nyt tässä puhumaan, on jo merkki siitä, ettei traumani ole enää samalla tavalla trauma kuin viisi vuotta sitten, jolloin en olisi yhtään pystynyt tällaiseen keskusteluun.

Mikä seksuaalirikoksessa aiheuttaa uhrille suurinta häpeää?

Pelko, että kokemus tekee itsestä niin pilaantuneen ja likaisen ja vaivaannuttavan henkilön, ettei kukaan pystyisi katsomaan. Kirjassa kirjoitan, että seksuaalisen väkivallan uhrista tulee jollain tapaa kuvottava. Se liittyy siihen, miten ylipäätään marginalisoimme ihmisiä. Sellaisen tarinan, historian, kanssa ei ole turvallista tulla esiin.

Tunne on hyvin sisäistetty. Kyse on tavallaan yhteiskunnallisesta häpeästä, joka peilautuu takaisin esimerkiksi gynekologin vastaanotolla. Kun kerron seksuaalisesta traumastani ja pyydän olemaan varovainen, gynekologi saattaa järkyttyä niin pahasti, että häntä pitää lohduttaa. Asian paljastaminen voi tuoda uhrille lisää häpeää.

Seksuaalisen väkivallan uhrilla häpeä liittyy myös todella syvällä, varmasti ihan aivojen rakenteessa ja ruumiissa, olevaan häpeään omasta kehosta. Koska siihen on kajottu tavalla, joka tekee siitä itsellekin vieraan.

Mikä on auttanut itseäsi trauman käsittelyssä eniten?

Kirjoittaminen, buddhalainen harjoitus ja hevosavusteinen psykoterapia. Se on mun pyhä kolminaisuus. Olen parikymmentä vuotta opiskellut Nichiren-buddhalaista filosofiaa, jossa toivo on keskeisessä osassa. Se on ollut itselleni pelastusrengas. Ja tietenkin ystävät ja vertaistuen löytäminen.

Olet myös Taideyliopiston teatterikorkeakoulun dosentti ja tuntiopettaja sekä väitellyt tohtoriksi kansainvälisestä politiikasta. Akateemisessa työssäsi olet perehtynyt erityisesti sodan kokemukseen, myötätuntoon ja ruumiillisuuteen. Olet tutkinut capoeiran opetusta Za’atarin pakolaisleirillä Jordaniassa sekä Tšetšenian sodan kokemuksia. Kirjoitat kirjassasi, että väkivallassa on kyse yksilöä laajemmasta asiasta. Emme voi yhteiskuntana piiloutua sen taakse, että tekijä on sairas, meistä erillinen häiriö, joka voidaan siirtää sivuun. Kysymys on siitä, mitä hyväksymme, mitä opetamme ja suosimme. Mikä yhteiskunnassamme etenkin ruokkii seksuaalista väkivaltaa?

Ajattelen, että kaikki alistamisen ja sorron muodot kytkeytyvät yhteen niin, että ne ruokkivat toisiaan. Eläinten alistaminen, rasismi, suhtautuminen vammaisiin ihmisiin yhteiskunnassa ja seksuaaliväkivalta. Ne ovat kaikki kytköksissä. En siksi näe, että seksuaaliseen väkivaltaan olisi sellaista helppoa ratkaisua, joka ei jotenkin kytkeytyisi kaikenlaisen väkivallan vastustamiseen yhteiskunnassa.

Mutta täytyy sanoa, että mielestäni keskeisin asia on tämä niin tylsä juttu kuin patriarkaalinen arvomaailma ja sen edelleen järjettömän iso valta yhteiskunnassa. Seksuaaliväkivalta on patriarkaalisten mies­ihanteiden ytimessä. Ja siihenhän se kirjassanikin palautuu. Se on niin suurelta osin näkymätöntä ja vaiettua, että vaadittaisiin pikemminkin isompi inhimillinen vallan­kumous kuin joitain yksittäisiä poliittisia päätöksiä. Ja feminististä työtä on juuri pyrkiä kitkemään sitä.

Kirjasi ja kokemuksesi sijoittuvat 1990-luvulle. Mikä on suurin muutos, joka yhteiskunnan suhtautumisessa seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen ihmiseen on mielestäsi tapahtunut?

Tutkimusta, keskustelua ja avoimuutta on tietenkin paljon enemmän. Meillä on käytössämme sellainen termi kuin trauma­peräinen stressi, joka tosin edelleen liitetään pitkälti sotatraumoihin. Haluaisin, että myös seksuaalisen väkivallan uhrit saisivat omistaa sen diagnoosin.

Lapsena ja aikuisena koettu seksuaalinen väkivalta ovat kaksi eri asiaa. Lapselle se on paljon tuhoisampaa, koska se vaikuttaa jo ihan aivojen kehitykseen ja voi aiheuttaa koko elämän mittaisen turvattomuuden tunteen.

Uskon – tai niin, uskonko vai toivonko –, että kynnys avun saantiin on madaltunut. Jos ajattelen sitä 90-luvun pikkukylää, niin ei siellä ollut minkäänlaisia resursseja eikä mitään, mistä saada tietoa. Ainoa tieto, johon oli pääsy, oli peräisin koulusta, vanhemmilta tai kavereilta. Elettiin vaikenemisen kulttuurissa.

Nyt voin mennä internetiin ja googlata vaikka dissosiaation. Nuoret ovat mielestäni paljon tietoisempia, ja heillä on paljon enemmän mahdollisuuksia ymmärtää hyväksikäyttöön liittyviä ilmiöitä. Mutta sitten on uusia, internetin tuomia seksuaaliväkivallan muotoja. Että ei voi sanoa asioiden olevan sillä tavalla menossa parempaan päin. Tuntuu, että seksuaaliväkivalta kyllä löytää keinot, reitit ja uudet kanavat aina vain uudestaan ja uudestaan.

Minkä pitäisi ennen kaikkea vielä muuttua?

Asioista puhuminen mahdollistaa, että häpeä aiheen ympärillä hälvenee. Keskeinen kysymys siinä taas on, että millä tavalla puhutaan, mitä se puhuminen tarkoittaa. En usko, että uhrin kohtaaminen ihmisenä on mahdollista ennen kuin se häpeä asian ympäriltä alkaa hälvetä yhteiskunnallisesti laajemmalla tasolla. Ja siihen lääkkeenä on laittaa syyllisyys teosta sinne, minne se kuuluu. Erityisesti väkivaltaa kokeneelta lapselta pitäisi saada syyllisyys pois heti. Hänellä pitäisi olla sellaiset olosuhteet, että hän voi kertoa siitä väkivallasta.

Julkisessa keskustelussa #metoo on esimerkki siitä, miten kynnys puhua madaltuu, kun pystymme nimeämään ja tunnistamaan asioita. Niiden esiintuominen ei ole enää yksilön asia. Ymmärrämme, että on paljon ihmisiä, joilla on kokemusta häirinnästä.

Mutta vakavampi seksuaaliväkivalta ei kauhean hyvin sovi siihen #metoo-keskusteluun vaan putoaa pois, mitä kommentoin myös kirjassani. Se, että lähtisin tonne ja heittäisin, että koin tällaista jatkuvaa seksuaalista väkivaltaa useamman vuoden aikana, ja vielä jotain yksityiskohtia siihen päälle, niin se on vaan liikaa kaikille. Ja ongelman ydin on juuri siinä, että se edelleenkin ylittää meidän ymmärryskykymme. Emme pysty ajattelemaan ja käsittelemään sitä, jolloin meille tulee se kuvotus. Ja jos kuulija ei pysty kuuntelemaan, silloinhan mulle ainoa vaihtoehto on olla hiljaa. Ja niin kauan kuin olen hiljaa, suojelen itseäni mutta suojelen myös väkivallan tekijöitä. Se on se dilemma.

Mitä toivot kirjasi tuovan keskusteluun seksuaalisesta väkivallasta?

Ajattelen, en tiedä optimistisesti vai naiivisti, että kirjani on keskustelunavaus, joka pystyy suhteellisen turvallisesti tuomaan todella ison ja vaikean asian näkyville. Saamaan ihmiset ajattelemaan, ettei tämä ole yksittäistapaus. Ei niin että voi Susanna-rukkaa, kun sille sattui tuollainen paska lapsuus, vaan että tätä tapahtuu paljon ja kaikkialla ja koko ajan.

Kirja sisältää myös vahvan vapautumisen eetoksen, oikeuden olla ja käyttää sanaa ”uhri”. Vastustan ajatusta, että tapahtunut olisi ollut pelkkä onnettomuus, jossa on vaihtoehtoina vain joko vajota synkkyyteen, itsemurhaan tai parantua. En sillä tavalla parane kuin mitä terapiapuheessa oletetaan. Musta ei tule sitä ihmistä, joka herää aamukuudelta joogaamaan ja juo pirtelöitä, vaan elän sen saman traumapaskan kanssa. Se kevenee, mutta se on edelleen olemassa.

Kirjassani näytän yhtenä tärkeänä asia­na myös sen, miten seksuaalisen väkivallan uhri tekee uhrauksen mutta jää vaille kiitosta. Miten hän vaikenemisellaan suojelee ja pitää pystyssä tätä rakennelmaa.

Uhrautumisen käsite tulee sotilasmaailmasta. Ajattelemme sotilaista, että he ansaitsevat erityiskiitoksen uhrauksestaan, antavat henkensä maamme puolesta. Se, miten nainen jatkuvasti uhraa oman ruumiinsa monissa eri muodoissa, alistuu esimerkiksi seksiin, jota ei halua, tai synnyttämään, vaikkei ehkä haluaisi, suojelee niitä, joilla on patriarkaalista valtaa.

Kun pidän suuni kiinni siellä 90-luvun pikkukylässä, suojelen sekä omia vanhempiani että tekijöitä mutta myös kaikkia siinä yhteisössä, koska he pääsevät helpommalla. Pääsevät pälkähästä. Ja sitten kun mä aikuisena naisena vaikenen, niin uhraan yhtä lailla itseni, oman hyvinvointini, mielenterveyteni, oikeusturvani, ehkä mahdollisuuteni tasapainoiseen elämään, mahdollisuuden olla omana itsenäni ja oman historiani esiintuomiseen, jotta ne ihmiset, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia, voivat elää ja olla rauhassa ja unohtaa sen kaiken. Se on aika pirunmoinen uhraus.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
1 kommentti