Haluaisin Suomeen uuden kulttuuripalkinnon. Samalla tavoin kuin Suomen luonto -lehti nimeää vuoden turhakkeen ja Skepsis jakaa Huuhaa-palkintoaan, kulttuurialan järjestöjen pitäisi yhdistää voimansa ja huomioida jotakin muutakin kuin ainaisia kulttuuritekoja.

Palkittaisiin vuoden käänteinen taideteko, vuoden taidevastainen teko, jopa vuoden taidevihamielinen teko.

Se myönnettäisiin toiminnasta, jolla on osoitettu poikkeuksellista välinpitämättömyyttä laadukasta taidetta, kauneutta ja suomalaista kulttuuria kohtaan.

Oma kandidaattini vuoden 2023 palkinnon saajaksi olisi Suomen sosialidemokraattinen puolue, joka kunnioitti puheenjohtajansa ja pääministerinsä Sanna Marinin lähtöä tilaamalla hänelle taulun vakavasti otettavien taiteilijoiden sijaan Instagram-taiteilija Manuela Boscolta – vieläpä muutaman päivän varoitusajalla.

Ja sitä sai, mitä sattui tulemaan; erityistä huomiota kannattaa kiinnittää kökköimpressionistisen teoksen ihmishahmon anatomiaan.

Toinen hyvä kandidaatti olisivat kirjakustantamot, ja se, miten he antoivat alustatalouden hyperkapitalismin vyöryä bisneksensä läpi vähän puolivahingossa. Kärsijöiksi jäävät kirjailijat ja suomalaisten lukutaito.

Muitakin sormella osoittamisen arvoisia varmasti löytyisi – saa ehdottaa! Kaikkien etu olisi, jos he saisivat kuulla kunniansa.

Näillä Apu-lehden sivuilla julkaistiin vastikään toimittaja Asta Lepän laaja kirjoitus suomalaisen taiteen arvostuksesta. Kehystys oli tuttu: apurahaputkien laitamille jääneet taiteilijat kertovat rahapulastaan, joka on todistavinaan sen, ettei taidettakaan arvosteta.

Toinen juttuun haastatelluista taiteilijoista väitti, että taidetta itseään Suomessa pidetään hienona ja kunniallisena, mutta tekijöihin asti se ei ulotu.

Asetelma on pikemminkin päinvastoin. Meillä valtio ja nykyään yhä suuremmissa määrin säätiöt tukevat taiteilijoita rahallisesti runsaammin kuin koskaan. Arvostuspula on tavallisten ihmisten vika – ja heidän pinttyneeltä taidevihamielisyydeltään valtiovalta ja säätiöeliitti on onnistunut suojelemaan taidetta suorastaan naurettavan hyvin.

Inflaatio huomioiden valtion taiteilija-apuraha on kasvanut kymmenessä vuodessa lähes kahdellakymmenellä prosentilla. Jotkut säätiöt maksavat sitäkin enemmän.

Jo Ruotsissa valtion taiteilija-apuraha on vuodessa ¬kruunun nykyisellä roskakurssilla noin 8 500 euroa, jolla hädin tuskin maksaa edes yksiön vuokraa Tukholmassa.

Pärjätäkseen monien on pakko hustlata, skeneillä ja tehdä sivuduuneja, mutta epäterveistä piirteistään huolimatta kovempi kilpailu tarkoittaa usein myös sitä, että taiteeseen on suhtauduttava sen vaatimalla vakavuudella ja kriittisyydellä, koska sitä arvostus on.

Suomalaisen taide- ja kulttuurihuolen pitäisi siirtyä taiteilijoiden edunvalvonnasta kohti taiteen edunvalvontaa – ja kyllä, ne voivat olla ristiriidassa keskenään ja usein ovatkin.

Kulttuurivastaisen teon palkitseminen olisi hyvä alku, koska se edustaisi nykyiselle Suomelle vierasta mielenmaisemaa.

Taiteen ”puolustaminen” ei ole uskottavaa, jos sitä ajaa kritiikitön kehuminen, tuttujen selkääntaputtelu ja muu ”kaikki on hyvää” -ajattelu.

Usein taide-alojen edushenkilöt kuulostavat lähinnä konsulteilta. Pandemia-aikaan trendi oli korostaa kaupallisia mahdollisuuksia tukien oikeuttamiseksi. Ukrainan sodan jälkeen johtajatason buzzwordit olivat kansallinen huoltovarmuus ja kriisinkestävyys.

Julkinen puhe sisällöstä ja kauneudesta vaatii arvottamista, joka ei suomalaiseen kulttuurielämään tunnu sopivan. Onneksi myös lukijoille kelpaava kulttuurijournalismi on suurilta osin hylännyt nämä arvot.

Mediataiteilija Kaino Wennerstrand julkaisi vastikään nimellä Kaino Kim Vieno oivallisen EU-aiheisen pop-levyn, jonka yksi kappale on nimeltään Shut Down.

Se kertoo EU:ssa tehdystä linjauksesta, että ilmastotekoja tarvitaan. Let’s kill something small, lopetetaan suomalainen taide.

Virkamies saapuu Helsinkiin, maa laitetaan kiinni, eikä mikään ei muutu. Taiteilijat jatkavat puuhasteluaan. Yleisö ei välitä. The paint is painting, the video is playing.

Wennerstrandin dystooppinen provokaatio osuu, koska se on totta. Se on pieni tilkka myrkkyä suomalaisen taiteen vesilasiin Siitä olisi hyvä jatkaa.

Eiköhän mennä lakkoon me kriitikot ja kulttuuritoimittajat. Ja tanssijat! Ja kuvanveistäjät! Suomalaisen taiteen nimissä!

Tukilakkoja tuskin seuraisi, mutta väliäkö sillä, koska me saisimme varmasti pidettyä monia tärkeitä paneeleita. Sitten voisimme kehua niitä ja toisiamme vuolaasti Instagramissa.