Olin Apu360:n mielenterveyskirjeenvaihtaja puolitoista vuotta – sitten menetin uskoni suomalaiseen mielenterveystyöhön

Kävin lääkärissä. Päädyin odotushuoneessa selailemaan HUSin omaa lehteä, Husaria. Julkaisussa oli kiinnostava artikkeli kulttuuripsykiatrian poliklinikasta. Kyseessä on erityisyksikkö, jonne potilas lähetetään, jos hän kulttuuritaustansa takia tarvitsee tulkkausta mielenterveyshoidossa. Kyse ei kuitenkaan välttämättä ole vain kielestä. Voi olla, että potilas ja lääkäri hahmottavat ongelman ja tarvittavan hoidon aivan eri tavoin erilaisten kulttuuritaustojensa takia.

Jutussa kerrottiin, että kulttuuripsykiatrin poliklinikan potilaat selittävät joskus ongelmiaan esimerkiksi hengellisillä tai uskonnollisilla ilmiöillä, kuten pahalla hengellä tai kirouksella. Silloin länsimaisen lääketieteen käsitys asiasta voi olla ristiriidassa potilaan oman ymmärryksen kanssa. Lääkäri ja potilas puhuvat toistensa ohi. Tällaisiin tilanteisiin kyseisellä poliklinikalla etsitään ratkaisuja.

Kun luin juttua, ajattelin, että kaikki tämä muistuttaa minua jostain.

On ehkä helppoa ajatella, että paha henki tai musta kirous ovat kouluttamattomien ihmisten höpsöttelyä. Meillä Suomessa terveydenhuolto perustuu tutkittuun tietoon ja parhaisiin mahdollisiin toimintamalleihin. Tai niin minä ainakin aikaisemmin ajattelin. Sitten rupesin keväällä 2023 Apu360:n teemakirjeenvaihtajaksi. Perehdyin reilun puolentoista vuoden ajan mielenterveyden eri ilmiöihin ja erityisesti hoitojärjestelmään. Huomasin pian, että se ei monessa kohdassa toimi. Mutta miksi? Eri ihmisten näkemykset syistä olivat yhtä kaukana toisistaan kuin pahat henget ja lääketieteelliset diagnoosit. Jopa asiantuntijat puhuivat jatkuvasti toistensa ohi.

Mediassa on jo pitkään toisteltu, että Suomessa on meneillään mielenterveyskriisi. Useimmiten sen ratkaisuksi ehdotetaan lisää rahaa. Mutta entä jos ongelma onkin siinä, miten hoitojärjestelmä on rakennettu tai mitä mielenterveydellä ylipäätään tarkoitetaan?

Mielenterveyskirjeenvaihtajan työ on ollut vaihtelevaa. Olen käynyt Pohjois-Euroopan uusimmassa psykiatrisessa sairaalassa, tullut hypnotisoiduksi hypnoterapeutin vastaanotolla ja ihastellut aivopesuria, joka jossain vaiheessa tulee mullistamaan muistisairaiden hoidon. Olen perehtynyt kolmannen sektorin mielenterveysjärjestöihin, EMDR-terapiaan ja eri ammattien henkiseen kuormitukseen.

Ennen kaikkea olen puhunut ihmisten kanssa. Asiantuntijoiden, järjestötyöntekijöiden, lääkäreiden, psykoterapeuttien, psykologien, tutkijoiden ja hyvinvointialueiden vastuuhenkilöiden. Ja lisäksi tietysti kymmenien nykyisten tai entisten mielenterveyspotilaiden kanssa. Ihmisten, jotka ovat etsineet ongelmiinsa hoitoa. Olen kuullut, miten heitä on kohdeltu törkeästi psykiatrisessa sairaalassa, käännytetty pois lääkärien vastaanotoilta ja miten heidän ongelmiaan on vähätelty. Miten he ovat odottaneet hoitoa pitkään.

Totta kai tähän kaikkeen vaikuttaa se, jos henkilökunnalla on liian kiire. Silti kyse ei ole pelkästään resursseista eli suoraan sanottuna rahasta. Kirjeenvaihtajuuteni aikana olen ymmärtänyt, että meidän systeemissämme on ainakin neljä asiaa, jotka ovat rakenteellisesti pielessä. Ne ovat saaneet minut vähintäänkin osittain menettämään uskoni koko hoitojärjestelmään. Muutokseen tarvittaisiin uudenlaista lainsäädäntöä ja näkemystä.

1. Resursseja tuhlataan turhaan byrokratiaan

Haastattelin noin vuosi sitten Jyväskylän yliopiston tutkijatohtoria ja Lounais-Lapin hyvinvointialueen vastaavaa psykologia Tomi Bergströmiä. Hänellä on melko radikaali mielipide: psykiatrisen hoidon ongelmia ei tulisi niinkään ratkaista lisärahalla, vaan järjestämällä jo olemassa olevat resurssit paremmin. Tällä hetkellä me nimittäin hukkaamme niitä erilaisiin byrokraattisiin virityksiin. Bergström ei ole mielipiteensä kanssa yksin. Monet haastattelemani tutkijat ovat nostaneet esiin muun muassa Kelan kuntoutuspsykoterapiaa varten kirjoitettavat lausunnot. Ne työllistävät Suomen psykiatreja kohtuuttoman paljon.

Jotta potilas voi saada Kelalta taloudellista tukea psykoterapiaa varten, hänen pitää ensin saada lääkäriltä lähete ja sitten vielä kahdelta eri psykiatrilta puoltava lausunto hakemukselleen. Niiden tehtaileminen vie ammattilaisilta valtavasti aikaa. Ja mikä älyttömintä: Tällä hetkellä Kelan hakemuksista hyväksytään yli 95 prosenttia. Käytännössä koko järjestelmä on siis kallis ja tehoton kumileimasin.

Pitkä byrokraattinen prosessi on psykiatreille ajanhukkaa, mutta vielä vakavampi ongelma se voi olla potilaan näkökulmasta. Jos terapiaan pääsyä joutuu odottamaan kuukausia tai jopa vuosia, voivat mielenterveysongelmat sinä aikana muuttua entistä vakavammiksi. Puhumattakaan siitä, että tutkimusten mukaan psykoterapia on sitä tehokkaampaa, mitä nopeammin se päästään aloittamaan.

2. Hoitoa saa lähinnä hyvin toimeentuleva, valkoinen keskiluokka

Kelan rahallisesti tukema kuntoutuspsykoterapia on Suomessa yleisin terapiamuoto. Siinä potilas maksaa osan kuluista itse. Siksi malli ei välttämättä ole mahdollinen kaikkein köyhimmille potilaille. Mutta tuntuuhan se erikoiselta, että yhteiskunta tukee meillä lähinnä keskiluokkaisten ihmisten terapiaa. Pienituloisille esteeksi voivat omavastuun lisäksi muodostua prosessin alkuvaiheen kustannukset: kun potilas valitsee itselleen sopivaa psykoterapeuttia, oikea ihminen harvoin löytyy ensimmäisellä tapaamiskerralla. Silti vastaanottokäynneistä pitää maksaa.

Ja lähtökohtaisesti Kelan kuntoutuspsykoterapian kriteerinä on työkyky. Korvausta ei siis myönnetä esimerkiksi sairaus-, työkyvyttömyys- tai vanhuuseläkkeellä oleville – vaikka he voisivat hyötyä psykoterapiasta aivan samalla tavalla.

Esimerkiksi maahanmuuttajille aiemmin kuvattu byrokratiaprosessi voi olla myös vaikeasti ymmärrettävä. Puhumattakaan siitä, että mielenterveyspalveluissa on todistetusti paljon rasismia. Tutkijatohtori Tuuli Kurki kertoi haastattelussani, että Suomessa on mielenterveyden ammattilaisia, jotka eivät suostu hoitamaan muita kuin valkoisia ihmisiä. Kurjen johtamassa Suomen Akatemian projektissa on paljastunut, että kun ei-valkoiset potilaat kohtasivat mielenterveystyön ammattilaisia, heidän ongelmiaan usein vähäteltiin. Heidät saatettiin myös kohdata vastaanotolla stereotyyppisten oletusten kautta.

Usein hoitoa vaille jäävät myös ne, joilla on kaikkein vaikeimpia mielenterveysongelmia. Kansainvälisten tutkimusten mukaan vakavista mielenterveysongelmista kärsivien ennenaikaisen kuoleman riski verrattuna muuhun väestöön on länsimaissa jatkanut kasvuaan.

3. Kukaan ei ole miettinyt kokonaiskuvaa

Kun suomalainen sairastuu, hän tietää, mistä apua saa. Yleensä ensimmäinen osoite on työterveyshuolto tai terveyskeskus. Mutta entäpä, jos sairaus on psyykkinen? Silloin tilanne on kimurantimpi. Hoitopolku ei ole samanlainen kaikissa kunnissa ja kaupungeissa. Palvelut ovat sirpaloituneet ja alueelliset erot ovat suuria. Lääkärinaikaa psykiatrille joutuu julkisella puolella odottamaan pitkään.

Käytännössä Suomesta puuttuvat monella alueella mielenterveyspuolen perusterveyden palvelut. Erikoissairaanhoitoa kyllä on, mutta sinne jonot ovat pitkät ja sieltäkin potilas ohjataan yleensä yksityiselle puolelle terapiaan. Se johtuu siitä, että aikoinaan psykoterapia nähtiin Suomessa epäilyttävänä asiana. Sitä hoitomuotoa ei haluttu ottaa mukaan julkiseen terveydenhuoltoon, vaan psykoterapeutit tarjosivat palvelujaan yksityisillä vastaanotoilla.

Nykyään tiedetään, että psykoterapia on monissa tapauksissa toimiva hoitomuoto. Silti sitä ei ole edelleenkään sisällytetty julkiseen terveydenhuoltoon. Kela-korvaukset ovat kompromissi, jolla yksityinen puoli integroitiin systeemiin mukaan. Se ei kuitenkaan tee hoidon saamisesta potilaan kannalta kovin yksinkertaista. Käytännössä potilaita – jotka usein ovat masentuneita, ahdistuneita tai monenlaisten elämänkriisien keskellä – hyppyytetään luukulta toiselle, sen sijaan että koko prosessi hoituisi esimerkiksi terveyskeskuksessa.

Monissa Euroopan maissa on alettu ottaa askeleita siihen suuntaan, että psykoterapiasta tulisi virallisesti osa julkista terveydenhuoltoa. Suomessakin on tehty asiaan liittyviä kokeiluja, muun muassa Terapiat etulinjaan -hanke. Siinä ensimmäinen hoitokontakti saadaan viikon sisällä ja psykoterapiaan voi päästä jo kuukauden sisällä. Suuren muutoksen pitäisi kuitenkin tapahtua lainsäädännön tasolla. Olisiko jo nyt aika miettiä, miten mielenterveyshoito olisi järkevää kokonaisuudessaan järjestää?

4. Parhaita menetelmiä ei käytetä

Ehkä kovimmin uskoani suomalaiseen mielenterveyshoitoon koetteli kirjeenvaihtajuuteni aikana se, mitä niin sanotulle avoimen dialogin mallille tapahtui. Psykologian professori Jaakko Seikkula kehitti kollegoidensa kanssa 1980-luvulla harvinaisen toimivan menetelmän vakavien mielenterveysongelmien kuten psykoosin hoitamiseen. Keroputaan sairaalassa kehitetyn hoidon tulokset olivat ennennäkemättömän hyviä. Silti Seikkulan mallia ei koskaan otettu yleiseen käyttöön Suomessa. Maailmalla Seikkulaa kyllä ihaillaan, ja hän kiertää edelleen eri maissa kouluttamassa alan ammattilaisia. Asiasta voi lukea tarkemmin tästä artikkelistani.

Miksi Keroputaan malli ei yleistynyt? Vastaus vaihtelee sen mukaan, keneltä kysyy. Seikkula itse hahmottaa asian niin, että alan sisällä käytiin 1990-luvun alussa kahden koulukunnan sisäinen taistelu. Psykoterapeutit hävisivät ja ”neurobiologisesti suuntautuneet” asiantuntijat voittivat. He pystyivät esittämään omien näkemystensä tueksi sokkotutkimuksia ja vertailtavaa dataa. Psykoterapia taas on aina yksilöllistä. Siksi muun muassa Käypä hoito -suositukset kirjoitettiin Seikkulan mukaan hyvin ”patologisesta ja lääkkeiden roolia korostavasta” näkökulmasta.

Tämä liittyy kiinteästi myös siihen, mitä ylipäätään tarkoitetaan mielenterveydellä. Onko mielenterveyden ongelma sairaus, joka hoidetaan määräämällä lääke? Onko kyse yksilön ongelmasta vai laajemmasta asiasta?

Tähän päivään mennessä kansainvälinen tiedeyhteisö ei ole löytänyt yksimielisyyttä siitä, mitä mielenterveys tai toisaalta sen häiriö tarkoittaa. Maailman terveysjärjestö WHO:n määritelmän mukaan mielenterveys on hyvinvoinnin tila, jossa ihminen tunnistaa omat kykynsä, pystyy selviytymään normaaleista elämään kuuluvista paineista sekä osallistumaan yhteisönsä toimintaan. Tällainen määritelmä toimii kuitenkin vain niin kauan, kun olemme kaikki samaa mieltä siitä, mikä on ”normaalia”. Siksi mielenterveyden määritelmä riippuu yhteiskunnan arvoista, normeista ja ideaaleista.

Mielenterveyden ammattilaiset ovatkin pitkään toimineet portinvartijoina siinä, mikä on normaalia ja mikä ei. Katsooko normaali ihminen silmiin? Ahdistuuko normaali ihminen ilmastokatastrofista? Haluaako normaali ihminen jatkuvasti olla parempi versio itsestään vai riittäisikö vähempikin?

Tomi Bergström kertoo kirjassaan Mieletön häiriö, että 1800-luvun lopussa yhteiskunnan normista poikkeavien psykologisten ja sosiaalisten ilmiöiden selittäminen ja hoitaminen kuuluivat lääkäreille, joita kutsuttiin alienisteiksi. He olivat erikoistuneet sekä yhteiskunnasta että itsestään vieraantuneiden muukalaisten eli alieneiden hoitamiseen. Tuolloin vallitsevan kulttuurin normeista poikkeavat ihmiset suljettiin kirjaimellisesti yhteiskunnan ulkopuolelle, mielisairaaloihin.

Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin alienistit saivat uuden nimen. Heistä tuli psykiatreja.