Tunne ei ollut Juho Kuosmasesta kummoinen. Hänen toinen pitkä elokuvansa, Hytti nro 6, saatiin valmiiksi tammikuussa 2021. Taustalla oli vuosien työ ja raskaat kuvaukset Moskovan, Pietarin ja Murmanskin välisellä akselilla. Monet odottivat elokuvasta ohjaajan lopullista kansainvälistä läpimurtoa. 

Viimeiset kuukaudet Kuosmanen oli veivannut elokuvaa pitkään leikkaaja Jussi Rautaniemen ja äänisuunnittelija Pietu Korhosen kanssa. Lisännyt ja poistanut, lyhentänyt ja pidentänyt, järjestänyt uudelleen.

”Lopussa ei vaan tule enää mitään havaintoja. Ja sitten täytyy luottaa siihen, että tuossa se nyt on”, Kuosmanen muistelee elokuvan levittäjän B-Plan Distributionin sohvalla Helsingin Teurastamolla lokakuussa. 

Valmistumisen hetki oli ”todellinen antikliimaksi”. Tekijöillä ei ollut aavistustakaan siitä, milloin Hytti nro 6:n voisi näyttää yleisölle. Valtaosa Suomen elokuvateattereista oli suljettu koronarajoitusten vuoksi, ja ensi-iltoja lykättiin aina vain tuonnemmas.   

Neljäs tammikuuta Kuosmanen twiittasi:

”Oisko jollain myytävänä polttava dvd-asema? Erityisesti tulostimella varustetut mallit kiinnostelee. Mulla olis leffa kohta valmiina ja pitäis saada lanseerattua maailmalle.”

Kevään ajan Hytti nro 6:n dcp-kopio, eli elokuvateattereille toimitettava versio elokuvasta, pölyyntyi kiintolevyllä tuotantoyhtiö Aamun nurkassa. 

Hytti nro 6 oli lähetetty tarjolle Cannesin elokuvajuhlille. Aiempien voittojen vuoksi Kuosmasella oli jonkinlainen ohituskaista, mutta itsestäänselvää ohjelmistoon pääsy ei ollut. Vuoden takainen Cannes oli peruttu, ja laatuelokuvia oli siksi ”jonossa”. Eikä toki ollut varmaa, että festivaalia edes järjestettäisiin.

Mitä jos Hytti nro 6 ei vain mahtuisi millekään isoista festareista, Kuosmanen pelkäsi. Pitäisikö julkaisua lykätä vuodella? Silloin se maistuisi jo kolme kertaa lämmitetyltä kahvilta.

”Mieluummin rupeaisi melkein tekemään uutta elokuvaa ja ajattelisi, että tämä oli tämmöinen yliastuttu hyppy.”

Aiemmat hypyt Kuosmanen oli astunut täydellisesti. Lyhytelokuva Kestomerkitsijät (2007), tunnin mittainen Taulukauppiaat (2010) ja täyspitkä Hymyilevä mies (2016) oli palkittu Cannesin elokuvajuhlilla. Odotettavissa oli, että Hytti nro 6 nähtäisiin jollain maailman merkittävimmistä elokuvafestivaaleista.

Rosa Liksomin romaanin inspiroimassa elokuvassa kolmekymppinen opiskelijanainen (Seidi Haarla) tutustuu samassa Murmanskin-junassa matkustavaan, häntä vähän nuorempaan mieheen (Juri Borisov). 

Romaanissa tunnelma on painostava, Kuosmasen versiossa ahdistaa vain aluksi. Stereotyyppisen venäläismiehen suojakuoren alta paljastuu arka ja tunteva poika, johon päähenkilö tuntee vetoa. 

Hytti nro 6:ta on kuvailtu lempeäksi ja humaaniksi. Adjektiivit pätevät myös Kuosmasen aiempiin elokuviin. 

Vuoden 2010 Taulukauppiaissa seurataan taidemaalaria (Auli Mantila) ja tämän kahta ”yhtiökumppania” (Teppo Manner ja Tuomas Airola), jotka kiertävät Suomea kakkosluokan tauluja kaupaten. Dokumentaariseen tyyliin kuvattu elokuva on rankka mutta ei ylenkatso tai sääli päähenkilöitään, jotka riippuvat pikkurillistään yhteiskunnan reunalla ja kohtaavat valintojensa seurauksia. Elokuva voitti pääpalkinnon Cannesin Cinéfondationin nuorten elokuvantekijöiden sarjassa.

Taulukauppiaat oli päättötyö Taideteolliseen korkeakouluun, ja oppilastyöltä se Kuosmasen mukaan näyttääkin. Hän kävi vielä koulua ja yritti sovittaa harteilleen ”vakavan eurooppalaisen ohjaajan” viittaa. Isoja esikuvia olivat sosiaaliseen realismiin erikoistuneet Dardennen veljekset. Kuosmanen ohjasi Taulukauppiaita tiukoilla säännöillä: amatöörinäyttelijöitä, luonnonvaloa, ei päälle liimattua musiikkia. 

Elokuvantekijä-Kuosmasen ja siviilissä hassuttelulle person Kuosmasen välissä meni juopa. Ja silloinkaan, kun Kuosmanen yritti tehdä hauskasti, huumori ei välittynyt. Ulkoa opittu vakava taiteilijaminä sabotoi.

”Taulukauppiaista piti tulla paljon hauskempi, mutta siitä tuli… parempi”, Kuosmanen sanoo ja virnistää.

Hymyilevää miestä (2015) tehdessään Kuosmanen ymmärsi, että prosessin täytyy olla hauska ja että hauskuus saa näkyä lopputuloksessa. Ne harvat kohdat, joissa yleisö oli nauranut Taulukauppiaille, olivat tuntuneet merkityksellisiltä. 

Kauniisti kuvattu mustavalkofilmi kertoo tositarinan kokkolalaisnyrkkeilijä Olli Mäestä (Jarkko Lahti), joka valmistautuu maailmanmestaruusotteluun Helsingissä vuonna 1962. Manageri (Eero Milonoff) suitsuttaa ottelua Mäen elämän tärkeimpänä päivänä.

Hymyilevä mies voitti Cannesin kakkossarjan Un certain regardin pääpalkinnon. Suomalaiskriitikot valitsivat sen 2010-luvun parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Kuosmanenkin on siihen tyytyväinen. Hän on aina pitänyt hauskoista elokuvista ja ihmettelee ajatusta, että vakavasti otettavan elokuvaohjaajan pitäisi tehdä vakavia, synkkiä elokuvia.

”Tämä ei ole oma ajatukseni, mutta tavoite on, että saisi surulliset ihmiset nauramaan.”

Tätä Kuosmanen tekee puhuessaan: tiputtelee muiden lausumia viisauksia, joita hän on säilönyt mieleensä kuin huoneentauluiksi. 

Kuosmasen läheiset ovat puhuneet paljon siitä, miten sydämellinen ja ihmisistä kiinnostunut hän on. Haastattelutilanteessa ohjaaja puhuu paljon ja rauhallisesti, pureskelee asioita ja pyrkii ilmaisemaan itseään tarkasti.

”Aina voi luottaa siihen mitä Juho sanoo”, äänisuunnittelija Pietu Korhonen kuvailee.

Silti Kuosmanen vaikuttaa myös vähän poissaolevalta tai väsyneeltä. Hän katsoo silmiin, mutta myös paljon ohi. Kuin ympärillä olisi ohut kelmu, joka juuri ja juuri estää koskemasta.

Tälle on tietenkin hyvä syy, koska vuodesta 2021 tuli lopulta hänen uransa kiireisin ja työntäyteisin.

Keväällä ei siltä vielä näyttänyt.

Kuosmasen voimat olivat loppu. Yhdysvalloissa viikinkiasuiset höyrypäät käynnistelivät sisällis­sotaa, Suomessa kulttuuriala havahtui siihen, ettei Marinin hallitus osannutkaan kohdella kaikkia tasapuolisesti. 

”Aika synkkä mindset”, Kuosmanen kuvailee kevättä 2021.

Vielä viime vuoden lopulla oli näyttänyt siltä, että korona­rokotukset tulisivat pian jakoon ja kaikki muuttuisi. Niin ei käynyt, ja kuva alkoi kirkastua: poikkeusaika ei tule päättymään yhtenä, selkeänä hetkenä.

”[Elokuvan valmistumisen] jälkeen horisontti meni ihan sumusta tukkoon. Epävarmuus ja toivottomuus värittivät kevättä. Olimme saaneet vuosia kestäneen työn valmiiksi, ja olin itse tyytyväinen siihen. Totta kai olisi ollut hienoa kokoontua sitä katsomaan.”

Odotus turhautti, ja turhautuminen turhautti. Kuosmanen olisi halunnut tehdä töitä: ohjata, kuvata, tehdä sitä, mihin oli itsensä kouluttanut. Khadar Ahmedin ja Siiri Halkon kanssa valmistellun tv-sarjan Zone B:n kuvaustreenit lykkääntyivät pandemian vuoksi. Pitkään mielessä olleen mykkäelokuvan kuvaukset jäivät kesken.

”Tuntui hirveän työläältä kammeta ittensä semmoiseen, että nyt ’painetaan tää loppuun’. Miksi painettaisiin, kun ei tätä voi näyttää missään? Elokuva tulee kuitenkin valmiiksi vasta kun se näytetään yleisölle. Päätin, että tehdään sitten joskus kun jaksaa.”

Hopeareunus kevään harmaissa pilvissä oli se, että Kuosmanen saattoi viettää enemmän aikaa kotona. Hän asuu vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa kulttuuriväen gentrifikoimassa Maunulan kaupunginosassa Helsingissä. Vaimo kävi Kuosmasen kanssa jo samaa ala-astetta Kokkolassa ja työskentelee nyt opettajana. Lapset ovat 12 ja 16 vuotta.

Kuosmasen arki rytmittyi perheenjäsenten lukujärjestysten mukaan. Koulupäivien ajan hän istui työhuoneessaan, joka oli yleensä niin kaaoksessa, että sisään mahtui nippa nappa kävelemään. Papereita, filmikeloja, dvd:itä, kaukosäätimiä, piuhoja, erilaisia rumpuja, matkalaukkuja ja laatikoita. Kun vaimo ja lapset tulivat koulusta, Kuosmanen vietti aikaa heidän kanssaan. 

Tämän enempää hän ei halua perheestään puhua. Jokin portti on hyvä pitää kiinni, ja töiden kautta tulee joka tapauksessa ”niin paljon henkilökohtaista tavaraa”.

Kun töitä ei keväällä juuri ollut, Kuosmanen meni läyhäämään Twitteriin. Siellä hän väitteli maga-lippispäiden ja rokoteskeptikkojen ja kulttuuriministerien kanssa R-luvuista ja hengityssuojaimien tehokkuudesta ja elokuvateatterisuluista. 

”Tuntui, että teatterit oli vain unohdettu avata. Siitä tuli sellainen ajatus, että eikö tällä koko touhulla ole mitään väliä. Olin tehnyt hirvittävästi töitä Hytin eteen, rampannut Venäjällä. Se oli fyysisesti raskas leffa. Ajattelin, että se on sen kaiken arvoinen. Että ne näkevät sen, ja ne näkevät kulttuurin ja elokuvan merkityksen ja…”

Kuosmanen lepuuttaa kättään sohvan käsinojalla ja onnistuu kymmenen neliön työhuoneessa katsomaan kumman kauas, kuin hän yrittäisi kurottaa menneeseen.

”Tuli sellainen olo, että on elänyt vaan vittu jossain harhassa. Että onko se vain mulle tärkeää.”

Kevään 2021 mittaan kulttuurialalla lyötiin päätä seinään, kun päättäjät tuntuivat ymmärtävän taiteen tärkeyden vain silloin, kun sen pystyi liittämään johonkin selkeästi mitattavaan asiaan.

”Jos me ajatellaan kaikkea vain hyötynäkökulmasta, me kadotetaan ilo. Asioiden merkittävyyttä aletaan perustelemaan väärää kautta. Se on vittumaista, koska hyötyajattelu on niin helppoa. Se on laskettavissa oleva asia ja siten vastaansanomatonta”, Kuosmanen sanoo.

”Kulttuurin merkitys on tosi vaikea asia. Se on henkistä ja näkymätöntä, selittämätöntä. Kun sitä aletaan perustelemaan järkiperusteilla, kansantalouden tai työhyvinvoinnin kautta, niin se keskustelu on väkisinkin jo pois raiteiltaan.”

Kesäkuun alussa sumu Kuosmasen horisontissa alkoi väistyä. Silloin tuli soitto Kuosmasen lapsuudenystävältä, kaikki hänen elokuvansa tuottaneelta Jussi Rantamäeltä. Hytti nro 6 oli valittu Cannesin kilpasarjaan. Siellä se esitettäisiin Mia Hansen-Løven, Wes Andersonin, Paul Verhoevenin ja parinkymmenen muun merkkitekijän uutuuksien rinnalla.

Usvan keskeltä hahmottui taas kiintopiste, jota kohti luovia. Se tuntui hyvältä.

Heinäkuu. Juho Kuosmanen seisoo keskellä Cannesin elokuvajuhlien päänäyttämöä, Grand Théâtre Lumière -salia, ja kuuntelee häkeltyneenä yleisön taputusta. ”Olen sanaton”, hän sanoo mikrofoniin, ja aplodit jatkuvat.

Myöhemmin samana iltana Kuosmanen hyppää uima-­altaaseen vaatteet päällä. Ympyrä sulkeutuu, tavallaan. Auli Mantilan ohjaaman Täysin työkykyinen -sarjan (2003) alku­bileissä nuori Kuosmanen hyppäsi tyhjään uima-altaaseen ja sai päähänsä ison vekin.

Hytti nro 6:n vastaanotto on huima, ja kriitikotkin tykkäävät. Ensi-illan jälkeen festivaaleja seuraavat laatulehdet julkaisevat kiittäviä arvioita. Suomalaismedia on vahdannut Hytti nro 6:n vaiheita kuin mitäkin urheilutapahtumaa.

Ja kun kakkospalkinto Grand Prix tulee, toimittajat kysyvät: miltä nyt tuntuu?

”Porukka seurasi palkinnonjakoa kuin Euroviisuja tai mäkihyppyä. Siihen pystyi suhtautumaan osana sitä show’ta. Leikkinä, epätotena”, Kuosmanen muistelee myöhemmin.

Kuosmanen on Dome Karukosken rinnalla suomalaisen elokuvan suuria vientitoivoja. Se tuo paineita, vaikka tekijänä olisi mieluummin miettimättä asiaa. 

Hymyilevässä miehessä näkyy, miten Kuosmanen käsitteli paineita. Taulukauppiaat oli palkittu Cannesin opiskelijasarjassa, minkä myötä seuraavalle elokuvalle oli taattu paikka festivaalilla. Kuosmasesta alettiin puhua seuraavana Kaurismäkenä. Kattoon nousseet odotukset kanavoituivat tarinaan nyrkkeilijästä, joka valmistautuu uransa tärkeimpään otteluun.

”Kiinnostuin Olli Mäen hahmosta, koska se kävi läpi sitä asetelmaa, jossa muut luovat sulle erilaisia odotuksia. Jouduin miettimään sitä, onko tehtäväni vastata noihin odotuksiin vai määritellä itse, mikä on mulle tärkeää ja mistä mulle pitäisi tulla elämässä ne onnelliset hetket.”

Vapauttava tekijä oli nauru. Hymyilevän miehen koominen vire löytyi käsikirjoittajakaveriksi tulleen Mikko Myllylahden kanssa. 

”Olen verrannut sitä semmoiseen, että on juonut liikaa ja aamulla kaduttaa kaikki eilisillan hölmöilyt. Jos herää yksin, se on painajaismaista. Jos herää porukassa, teoille pystyy nauramaan. Yksin en kyennyt nauramaan omalle naurettavalle ongelmalleni, Mikon kanssa kykenin.”

Kuosmanen katsoi vanhoja haastatteluja, joissa Euroopan-mestaruusotteluun valmistautuneelta Mäeltä kysyttiin jo, vallataanko seuraavaksi Amerikka. Se oli sama kysymys, jota eurooppalaisohjaajille esitetään. ”Mites Hollywood?”

Hymyilevässä miehessä Olli Mäki häviää MM-ottelun selkeästi ja antiklimaattisesti, eikä se haittaa yhtään. Onni löytyy muualta kuin Olympiastadionin parrasvaloista.

Kuosmaselle fiktiossa on kyse mahdollisuudesta valita toisin, löytää vaihtoehtoinen katse elämään. Hytti nro 6:ta on kuvailtu joissain kritiikeissä kepeäksi, mutta kepeys on hyvin tarkoituksenmukaista. 

”Pohjavireenä on yksinäisyys, ulkopuolisuus ja vaikeus kohdata ihmisiä, mutta samalla tarjoan mahdollisuuksia. Että vaikka kokisi olevansa yksinäinen, niin ei me kuitenkaan olla yksin. Ja tää optimismi on mahdollista nimenomaan koska se on fiktiota. Jos tekisin dokumenttielokuvaa Venäjällä ja olisi vaade kuvata elämää sellaisena kuin se on, niin ei se ehkä tollasena näyttäytyisi.”

Kuosmasta ärsyttää arthouse-elokuvantekijöiden tendenssi tehdä raskaita elokuvia näyttäytyäkseen älykkäinä. Niin kuin hän nuorempana yritti.

Hytti nro 6:een hän on kirjoittanut Buster Keaton -henkistä fyysistä komediaa ja pieruhuumoriakin.

”Jos sulla on paha olo, niin onko se nimenomaan sun paha olo, jonka sä haluat fiktiona jakaa? Musta se paha olo on itsestäänselvyys, miksi sitä enää fiktiossa alleviivaamaan ja toistamaan? Hymyilevä mies ja Hytti nro 6 ovat jonkinlaisia vaihto­ehtotodellisuuksia”, hän sanoo, pitää pienen tauon ja hymyilee.

”Ja onhan elämä myös hetkittäin kevyttä ja hauskaakin.”

Raha on paha asia. Niin äiti opetti Juho Kuosmaselle kotona Kokkolassa. 

Kuosmanen syntyi vuonna 1979 duunariperheeseen. Äiti oli kätilö, isä hitsaaja. Oli myös kaksi siskoa ja veli, kaikki Kuosmasta vanhempia. Kaikki päätyivät myöhemmin kasvatusalalle. (”Silti en oo oppinu mitään”, Kuosmanen vitsailee.) Perheessä arvostettiin taiteita – isä kirjoitti runoja ja näytelmiä, näyttelikin – mutta kulttuuri ei ollut sillä tavalla ytimessä, etteikö Kuosmanen olisi omaa uravalintaa myöhemmin myös kyseenalaistanut.

Duunariperheessä ei ollut kesämökkiä, ei vuosittaisia ulkomaanmatkoja. Lomilla mentiin isän työnantajan Outokummun mökkikylään Helluskarin kaupunginosaan. Mökkikylää Kuosmanen kuvailee ”pieneksi taivaaksi”.

Isä kuoli vuonna 1988, ja äiti jäi yksin lasten kanssa. Kätilön palkalla kituutettiin lamavuodet. Kuosmanen ymmärsi, että maailmassa on rahaa ”ihan vitusti” ja sen puute rajoittaa ihmisten vapautta.

Vuosituhannen alussa Kuosmanen muutti Helsinkiin. Hän asui pimeästi vuokratussa asunnossa ja teki lyhyen työharjoittelun media-assistenttina Auli Mantilan ja Kaarina Hazardin tv-sarjassa Täysin työkykyinen. Vuokran kuitatakseen hän työskenteli myös pimeästi kuorma- ja pakettiautokuskina.

Tuotannossa olivat mukana myös Kokkolasta tutut Klaus Klemola (järjestäjä) ja Jussi Rantamäki (järjestäjän assistentti). Klemolan kautta Kuosmanen tutustui paremmin tämän siskoon Leeaan, Jussi-palkittuun näyttelijään ja teatterin­tekijään.

Leea halusi tehdä näytelmän miehistä ja pyysi ”maskuliinisuutta uusiksi kirjoittaneet” Klausin, Jussin ja Juhon mukaansa Grönlantiin kirjoitusreissulle. Ajatus oli, että miehet ”tekevät mitä lystäävät”, Klemola seuraa ja haastattelee. Ryypiskelyksihän se meni.

”Heidän suhde kulttuuriseen miehen rooliin oli aikaansa edellä”, Klemola selittää puhelimessa. 

”Jätkät kehittivät roolihenkilöitä, joille oli esimerkiksi kunnia-asia, ettei yhenkään pää käänny, jos hyvännäköinen nainen kävelee ohi. Ne palvoi vanhoja naisia, Arja Havakkaa ja muita. Myös jätkien suhde väkivaltaan ja huumoriin oli erityinen. Ne läiski nahkavöillä toisiaan hirveässä humalassa, alasti. Hirveän halveksittua oli, jos oli isot munat. Pienet munat oli fantastinen asia.”

Grönlannissa ensimmäinen viikko oli Kuosmasen kanssa hakemista, sitten löytyi yhteys. Kaksikko lähti yöllä kuvaamaan Nuukin betonilähiön lumikinoksia, kun kuvaan eksynyt humalainen inuiittimies hermostui turisteille ja paiskasi Kuosmasen kameran hankeen. Kuosmanen suhtautui tilanteeseen Klemolan mukaan huumorilla, uteliaisuudella ja pelottomuudella.

”Se otettiin seikkailuna. Se oli fantastista.”

Jos Kuosmanen opetti Klemolalle miehisyydestä ja uteliaisuudesta, opetti Klemola puolestaan Kuosmaselle rahasta. 

”Leea ja Klaus ovat olleet teinistä asti täysin katastrofaalisia rahan suhteen”, Kuosmanen sanoo.

”Me ihmisethän ollaan täysin rahan alla, alistetaan oma elämämme sille. Heillä ei ollut ollenkaan sellaista. Jos jossain oli rahaa, se käytettiin saman tien. He eivät antaneet sille yliotetta vaan pitivät rahaa pilkkanaan.”

(”Raha on myös pitänyt meitä pilkkanaan”, Klemola huomauttaa myöhemmin.)

Kuosmanen kertoo lainanneensa ensimmäisen apurahansa, kolme tuhatta euroa, Leea Klemolalle, joka oli tuolloin rahapulassa. 

”Leea tarjosi kiitokseksi saman tien taksin baariin ja tarjosi siellä koko illan.”

Klemola myöntää lainanneensa Kuosmaselta usein rahaa. 

”Juho on hyvä luottamaan ihmisiin ja lainaa aina rahaa, jos sillä on.”

Nyt on. Kuosmanen elättää itsensä nykyään apurahoilla, ohjauspalkkioilla ja rojalteilla. Kaukana ovat päivät, joina Kuosmanen haaveili siitä, että voisi mennä keskellä päivää ravintolaan, syödä – ja maksaa laskun.

Kuosmanen sanoo, ettei edes tarkalleen tiedä, paljonko hänelle on Hytti nro 6:n tekemisestä maksettu. (Noin 80 tuhatta euroa palkkaa ja myyntirojalteina myöhemmin 70–90 tuhatta, tuottaja Jussi Rantamäki kertoo.)

”Tutkimuskin sanoo, että tietyn tulotason jälkeen rahan merkitys vähenee. Olen ylittänyt sen tulotason.”

Viimeisen reilun vuosikymmenen Kuosmanen on saanut keskittyä siihen, mikä kiinnostaa. Hän on ohjannut elokuvaa, televisiota ja oopperaa, tehnyt työryhmän osana näyttelyn Kansallismuseoon, opettanut. Muutaman mainoksenkin Kuosmanen on ohjannut, lähinnä pysyäkseen vireessä.

Hän on ollut pitkiä aikoja kotona ja pitkiä aikoja poissa. Kuvaukset hän sanoo tekevänsä aina mieluiten Helsingin ulkopuolella.

”Sitä on joka tapauksessa poissaoleva, joten on helpompi olla fyysisestikin poissa.”

Kuluttajana Kuosmanen on huono. Elämänsä parhaan sijoituksen hän teki vahingossa, käytännön pakosta: Kun toinen lapsi syntyi vuonna 2009, piti ostaa asunto. Laman keskellä asuntolaina oli halpaa, ja kämppä löytyi Käpylän Kisakylästä. Se myytiin muutama vuosi sitten isolla voitolla. 

Hetken Kuosmasella oli toiminimi, mutta siitä hyötyi lähinnä kirjanpitäjä. Vähennettävää oli vähän, koska Kuosmanen tekee valtaosan hankinnoistaan käytettynä, eikä hän toisaalta myöskään jaksanut kikkailla kuittien kanssa.

”Jos saisin paljon rahaa, en tiedä, mihin sen laittaisin. Kuluttamisesta on tullut niin vastenmielistä, ettei siitä saa mitään mielihyvää. Ja hyvä niin.”

No, joitain käyttökohteita Kuosmanen sentään keksii hetken mietittyään. Kavereiden kanssa Kokkolaan suunnitellut taiteilijaresidenssi ja matkustajakoti, esimerkiksi. Tai kolmas vene – Kuosmasella on entuudestaan Helsingissä vanha yhteis­omistettu keskimoottorivene ja Kokkolassa oma purjevene.

Viime aikoina Kuosmanen on kuitenkin miettinyt sitä, miten paljon rahaa arvokkaampaa on aika. 

Yhteys pätkii. Kuvassa näkyy pikselihirviö, josta tunnistaa juuri ja juuri silmälasien sangat ja risuparran. Tausta on kirkkaansininen. Ääni tuttu, lempeä ja levollinen.

Kuosmanen etsii paikkaa, jossa kuuluvuus olisi parempi. Hän kävelee hiekkapolkua alas ja kääntää tietokonettaan niin, että kuvassa näkyvät keskelle aavikkoa pystytetyt katsomo ja valkokangas.

On marraskuun neljäs. Hytti nro 6 esitetään illalla Aravan kansainvälisillä elokuvajuhlilla Ashoshin luonnonpuistossa, kolmen tunnin ajomatkan päässä Tel Avivista, ihan Israelin ja Jordanian rajan tuntumassa. Kuosmanen on tullut perheensä kanssa yhdistetylle työ- ja lomamatkalle. 

Eilen netti on vielä toiminut hyvin, mutta tänään paikalla on enemmän porukkaa ja telemastot ovat saavuttaneet ehkä romahduspisteensä. Juttelemme lopulta WhatsAppissa kymmenen minuutin katkelmissa. 

Festivaali on pieni, vähän kuin Israelin versio Sodankylän elokuvajuhlista. Se sopii Kuosmaselle. Syksyn mittaan hän on ehtinyt jo väsyä kiertämiseen, minglaamiseen, verkostoitumiseen, myymiseen. Hän on käynyt Cannesissa, Moskovassa, Pietarissa, Lontoossa ja Pariisissa.

”Kiertämisestä ei kauheasti saa muuta kuin huomion tuoman mielihyvän. Mutta jos on tällaisia erikoisia paikkoja, minne voi mennä ja missä pystyy olemaan useamman päivän, niin sitten se on ihan mukavaa.”

Kuosmasen on vaikeaa rauhoittua edes niinä päivinä, joille ei ole sovittu mitään. Aina on vähintään sata sähköpostia, joihin pitäisi reagoida. Haastatteluaikojen sopiminen tätä juttua varten on siksi venynyt.

Kiire on periaatteessa hyvä. Hytti nro 6:lla on vientiä, ja on ihan mahdollista, että siitä saadaan ensimmäinen suomalainen Oscar-ehdokas sitten Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan (2002). Ehdokkuudesta ei puhuttaisi, ellei ohjaaja olisi kiertänyt vuosia festivaaleja ja tehnyt sitä jalkatyötä, jota menestyksekkäiltä ohjaajilta vaaditaan. 

Mutta oikeasti Juho Kuosmanen haluaisi lähinnä tehdä elokuvia. Kuvauksissa hän on eniten kotonaan.

Kysytään kollegoilta, millainen Kuosmanen sitten on siellä kotonaan.

Rauhallinen, sanoo tuottaja Rantamäki. Kuosmanen ei ”esitä ohjaajaa” vaan on samanlainen kuin työhuoneen sohvalla. Ilmapiiri on rento ja kiireetön, vaikka samaan aikaan ohjaaja tietää tismalleen, mitä haluaa, ja on itseään kohtaan armoton.

”Juho on hämmentävä yhdistelmä perfektionismia ja rentoa ilmapiiriä. Auli Mantila vertasi heidän tyylejään niin, että Juho ottaa yhden askeleen oikealle ja alkaa kuvata kohtausta, siinä missä Auli kiertää koko maapallon ympäri päätyäkseen siihen samaan pisteeseen.”

Kuvauksissa Kuosmasen kanssa on välillä vaikeaa muodostaa yhteyttä, näyttelijä Seidi Haarla sanoo. Varsinkin isommassa porukassa Kuosmanen saattaa vaikuttaa kuormittuneelta ja etäiseltä.

Toisin on valmisteluvaiheessa. Saarla ja Kuosmanen juttelivat Hytistä – ja ihan kaikesta muusta – ensimmäisen kerran puolitoista vuotta ennen kuvauksia. Keskustelut jatkuivat koko prosessin läpi. Nyt Saarla kutsuu Kuosmasta ystäväkseen.

”Juhossa on ihanaa, että se ei salaile. Se on kauhean auki myös sen kanssa, kun se ei tiedä jotain.”

Ympäristö on Kuosmaselle tärkeä, sanoo äänisuunnittelija Pietu Korhonen. Kuosmanen haluaa viettää aikaa kuvaus­ympäristöissä fiilistellen ja kohtausten muotoa hakien ja lipua siitä hiljalleen kohti kuvauksia. 

Usein Kuosmanen innostuu jostain paikan päällä kuulemastaan äänestä. Hytti nro 6:ssa kuullaan kaksi Kuosmasen itse puhelimellaan äänittämää ääntä. Toinen on ravintolavaunun pöydällä terävästi tärisevä kuppi, joka löytyi käsikirjoituksestakin.

”Toinen oli sellainen sydämensykkeen oloinen ääni junasta. Tutum, tutum. Siitä Juho puhui usein, ja sitä käytettiin jonkin verran elokuvassa”, Korhonen sanoo puhelimessa.

Kuvauksista ollaan nyt kaukana. Hytin kuvaukset päättyivät lopputalvesta 2020. Sen jälkeen Kuosmanen on päässyt ohjaamaan kahdeksan päivää tv-sarjaa ja kaksi päivää mykkäelokuvaa. Syksy 2021 on ollut lähinnä puhumista ja matkailua.

”En tahdo saada kiinni, että mikä festarimatkoissa on muka niin hankalaa”, Kuosmanen sanoo myöhemmin, Israelista palattuaan. Istumme hiljalleen täyttyvässä olutravintolassa Pasilan Triplassa. Kuosmasella on yllään meemiksi noussut Kokkola-paita, jonka teksti näyttää siltä kuin siinä lukisi Kuk-Kula. Siis kullikuula.

”Se on raskaampaa kuin mitä saan siitä yhtälöksi. Työntäyteisimmillään se on kahdeksan tuntia puhumista ja näytös päälle. Ei se työmäärällisesti ole hirveää, jos vertaan kuvauksiin, missä tehdään kymmenen tunnin sessio ja suunnitellaan seuraavaa päivää. Silti se tuntuu ihmeellisen kuluttavalta.”

Kai syy on se, ettemme ajattele työksi sitä, että käyskennellään skumppalasi kädessä cocktailtilaisuudessa ja jutellaan rahoittajille. Tai käydään katsomassa omaa elokuvaa ja vastaillaan yleisön kysymyksiin.

”Mä olen niin vanha, että mun käsitys työstä on Seittemästä veljeksestä. Sitä ei hahmota, kuinka raskasta aivoilla tehtävä työ on. Kun pitää puhua vieraalla kielellä ja muodostaa ajatuksia.”

Kuosmanen arvioi tekevänsä 90 prosenttia työajastaan ihan muuta kuin ohjaamista.

”Pääasiassahan mä teen erilaisia to do -listoja. Kaikki tapaamani ohjaajat ymmärtää tämän työvaiheen tärkeyden, mutta en ole tavannut ketään, kuka olisi tästä erityisen innoissaan.»

Ryusuke Hamaguchi esitteli tänä vuonna kaksi pitkää elokuvaa, samoin Ridley Scott. Missä välissä he tekevät kaiken muun, Kuosmanen ihmettelee. Tähän asti hän on työstänyt yhtä hanketta kerrallaan. Olisiko tulevaisuudessa mahdollista edistää useampaa samanaikaisesti? 

Toisaalta projektien suhteen täytyy olla valikoiva. 42-vuotias ohjaaja tietää, ettei aikaa kannata tuhlata sellaiseen, mikä ei motivoi sataprosenttisesti. Hän on kieltäytynyt isoistakin hankkeista, kuten Jane Austen -filmatisointi Emmasta, joka nousi Autumn de Wilden ohjaamana Oscar-ehdokkaaksi keväällä 2021. 

Leea Klemola sanoo, että Juho Kuosmanen on ollut aina luonnostaan väsynyt ihminen ja tarvinnut intohimoa pysyäkseen hereillä. Väsymys suojelee Kuosmasta ”korruptiolta”.

”Juho ei pysty tekemään sellaista, mikä ei kiinnosta. Sehän nukahtaisi.” 

Kun Kuosmanen keväällä pelkäsi, ettei Hytti nro 6 pääsisi Cannesiin ja hän putoaisi ”pelistä”, ohjaaja yritti pitää mielessä tämän: elokuvan onnistumista tulee arvioida vain sen mukaan, tuliko siitä sellainen kuin tekijä tarkoitti.

Saksalaiselta käsikirjoituskonsultilta Franz Rodenkircheniltä aikanaan saatu ohje oli: Keep your shit together and just continue making films.

”Jos lähtökohta olisi tehdä menestyksekäs elokuva, niin kaiken onnistumisen mittarina olisi vain menestys. Onnistumisen kokemusta ei kannata ulkoistaa muiden armoille.”

Menestystä on kuitenkin tullut, ja huomiota. Tilaisuuksia, joita harvoille suodaan: tuotantotukia, palkintoja, kutsuja fiineihin tapahtumiin. Mutta myös jatkuvia häiriötekijöitä. Kuosmanen vertaa tilannetta siihen, että haluaisi jutella baarissa kaverille, mutta viisi ihmistä tökkii sormella olkapäähän, että anteeks, anteeks, anteeks.

Jos jokin Kuosmasta kiinnostaa, niin ihmiset. Ulkomailla on muutama, joiden kanssa hän haluaisi työskennellä, mutta oikeita projekteja ei ole vielä löytynyt.

”Vaikka olisi kuinka hyvä käsis, niin jos sulla on huonot ihmiset ympärillä, siitä ei tule hyvä. Kun taas voi olla huonokin käsis, mutta jos sulla on hyvät ihmiset, niin kyllä se saadaan maaliin. Jos siis on mahdollisuus muuttaa asioita.”

Pääosanäyttelijöiden kanssa Kuosmasen täytyy löytää yhteinen sävel, tutustua. Ja samaan aikaan säilyttää tietty etäisyys, koska elokuvatuotannot ovat aina hierarkkisia. Ohjaaja johtaa projektia, ja vaikka ilmapiiri on rento, osaa Kuosmanen tarvittaessa vaatia ja komentaa. 

”Se on myös ohjaajan velvollisuus. Jos alan myötäilemään jotain muuta ja se osoittautuu vaikka leikatessa huonoksi ratkaisuksi, niin sitähän alkaa kantaa vihaa ja katkeruutta kaveria kohtaan.”

Yksi iso syy siihen, miksi Kuosmasen kuvauksissa viihdytään ja elokuvia kehutaan, on se, että niiden tekemiseen on saatu käyttää aikaa. Tämä on myös syy siihen, miksi Kuosmasta tuskin nähdään heti Hollywoodissa. 

”Aika on ainut, mitä meillä on. Se on hyvin rajallinen ja lyhyt. Jos lähden tekemään jotain vain rahasta, täytyy miettiä tarkkaan, miten pitkä työjaksosta tulee”, Kuosmanen sanoo.

”Kyllikki Villa sanoi, että ’myyn ammattitaitoani, mutta en myy aikaani’. Rahakeikoista on vaikea kieltäytyä, koska helposti ajattelee vain sitä kautta, että menetän siinä rahaa. Mutta entä jos miettisi ajan kautta: olenko valmis myymään elämästäni tämän verran aikaa jollekin hankkeelle?”

Seuraava pitkä elokuvaprojekti on suomalainen. Tekijäryhmä on sovittu alustavasti, mutta vielä siitä ei kannata puhua enempää. Käsikirjoitus ei ole Kuosmasen oma.

Ja vielähän tässä on Hytti nro 6:n lopullinen maailmanvalloitus edessä. 

Tätä juttua lähdettiin tekemään otsikolla ”Juho Kuosmasen hullu vuosi”, vaikka oikeastaan tämä oli jo toinen hullu vuosi. Ensimmäisestä, 2016:sta, tehtiin Ylelle puolituntinen dokumenttikin nimellä Kuosmasen vuosi.

Hullun vuoden viimeinen merkintä on joka tapauksessa joulukuun 21. päivä. Silloin tulee tieto, että Hytti nro 6 on mukana Oscar-ehdokkaiden shortlistillä. Viidestätoista kansainvälisestä elokuvasta viisi valitaan helmikuussa Oscar-ehdokkaiksi.

Pari viikkoa aiemmin on jo kerrottu, että Hytti kilpailee parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globesta. Voittaja on tiedossa, kun tämä lehti ilmestyy.

Kuosmanen kertoo puhelimessa olevansa uutisista iloinen. Heti perään hän alkaa analysoida voittomahdollisuuksiaan ja listata Oscar-shortlistiltä elokuvia, joilla on Hyttiä paremmat saumat lopulliseen ehdokkuuteen.

”Huomaan, että yritän aktiivisesti suojella itseäni tulevalta pettymykseltä.”

Ilmassa on nopeasti leviävän omikronmuunnoksen vuoksi muutenkin epävarmuutta. On ihan mahdollista, että Golden Globet perutaan kokonaan.

Se ei ehkä olisi kauhean iso pettymys, Kuosmanen sanoo, koska tekemistä olisi muutenkin.

”Tässähän odottaa jo, että pääsisi eroon tästä elokuvasta ja kohti tulevaa.”

Pyörityksen keskellä Kuosmanen toivoo voivansa pitää kiinni siitä ilosta, joka elokuvan tekemiseen liittyy. Hän tietää, että luova prosessi muuttuu helposti ”yritykseksi välttää epäonnistuminen”.

Leea Klemolan mielestä Kuosmasen pitää maan pinnalla se, että tämä on Kokkolasta. Kokkolassa kytätään herkästi, nouseeko menestyjillä kusi päähän.

”Se on niin kuin jossain jäljellä olevissa heimoissa.  Mikään ei uhkaa yhteisöä niin kuin se, että se epätasa-arvoistuu. Kuka onkin onnistunut metsästämään elikon, se vittuillaan tainnoksiin”, Klemola selittää.

”Juho otetaan aina vittuillen takaisin. Muistutetaan, että häntä rakastetaan siitä huolimatta, että hän on menestynyt Cannesissa. Että ei se mitään Juho, me annetaan sulle anteeksi!”

Kuosmasen itsekriittisyydestä voi päätellä, että kusi ei ole vielä noussut päähän. Hytti nro 6:n valmistuttua hän ajatteli, että se on edellistä parempi, painavamman tuntuinen. Loppuvuodesta ohjaaja löytää siitä jo asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Ensimmäiset 20 minuuttia etenevät kuulemma liian hitaasti. 

”Kimmo Kinnunen sanoi Arto Nybergissä, että tyytymättömyys pitää kehitystä yllä”, Kuosmanen sanoo. 

Välillä tyytymättömyys menee kuitenkin yli. Suomen-­ensi-illan jälkeen hän päätti pitää elokuvasta tauon, kun joka katselulla siitä löysi uusia asioita, jotka haluaisi muuttaa.

Kuosmanen lähettää myöhemmin viestin vielä eräästä kohtauksesta, jonka hän tekisi toisin:

”Pistäisin pierua isommalle. Se kuuluu niin hiljaa, ettei sitä kukaan kuule. Ja se on ihan mun syy, kun pyysin miksaamaan sen noin.”

8. helmikuuta selvisi, että Hytti nro 6 ei päässyt Oscar-ehdokkaaksi.

Tyyli Matisa Nassir, meikki Fatma Bendris, lavastus Tuomas Nortema.

Keltainen asu: puku, asusteet ja kengät Vaatturiliike Sauma, keltainen hattu Costo.

Sininen asu: farkkupaita Esprit, housut Tommy Jeans, poolopaita Vaatturiliike Sauma, hattu Costo, kengät Converse/Beyondstore.

Ruskea puku: puku, poolopaita ja kengät Vaatturiliike Sauma, päällystakki Vaatturiliike Sauma, lierihattu Kimmo Halme, silmälasit Optiikkahuone.