Viisikymmentä seiskaluokkalaista seisoo rivissä Haagan peruskoulun jumppasalissa. Liikunnanopettaja Emma Tillander jakaa oppilaat kolmeen ryhmään. Ensimmäinen porukka lähtee pelaamaan kin-balliksi kutsuttua peliä, toinen aloittaa koripallon ja kolmas siirtyy tanssiharjoituksiin sermin taakse, mistä alkaa kuulua letkajenkan poljento.

Kin-ballin pelaajat saavat kuulla apuopettajan pikaisen sääntökertauksen: aloitusvuorossa oleva joukkue koettaa lyödä pallon lattiaan, mutta muut joukkueet yrittävät pitää sen ilmassa. Sitten oppilaista tehdään neljä joukkuetta syntymäkuukausien perusteella. Alkuvuodesta syntyneitä ei tällä kertaa löydy kuin pari, mutta kaikkiin joukkueisiin saadaan lopulta sama määrä pelaajia.

Iso kevyt pallo alkaa lennähdellä pelaajien käsien varassa, ja nauru on kaikilla herkässä. Säännöt tuottavat vielä päänvaivaa, mutta opettaja kertaa niitä tarpeen tullen.

Tanssiryhmässä tuntuu olevan kahta hauskempaa. Joku astuu epähuomiossa yhden askeleen eteenpäin ja kaksi taaksepäin. Se saa jonon kiemurtelemaan hetkeksi käärmeen lailla. Nopeasti rytmi löytyy uudelleen, ja jono nytkähtelee eteenpäin.

Toinen tanssiharjoitus on vaativampi: oppilaat muodostavat kaksi rinkiä, joihin he asettuvat seisomaan vastakkain niin, että muodostavat samalla pareja. Kukin pari tanssii opettajan ohjeiden mukaan, kunnes sisempi rinki siirtyy pari askelta vasemmalle. Samalla parit vaihtuvat.

Haagan peruskoulussa tytöt ja pojat käyvät samoilla jumppatunneilla yhdeksänteen luokkaan saakka. 13–14-vuotiaiden oppituntia seuratessa jopa unohtuu, että tytöt ja pojat on joskus jaettu omiin ryhmiinsä.

Peruskoulussa liikuntaa jo 24 vuoden ajan opettanut Emma Tillander on nähnyt sellaisenkin ajan, mutta enää hän ei jaksa muistaa, milloin jaosta heillä varsinaisesti luovuttiin.

– Nykyäänhän meillä ei edes puhuta tytöistä ja pojista. Oppilaita kutsutaan nimillä, ja he tekevät yhdessä samoja asioita. Siinä mielessä liikuntatunnit eivät juuri poikkea muista oppitunneista.

Tillanderin vetämä tanssiharjoitus kuvastaa nykyistä toimintakulttuuria aidoimmillaan. Parit on muodostettu sattumanvaraisesti, eivätkä oppilaat näytä miettivän, kenen kanssa he tanssivat.

Nykymallia voisi kutsua sukupuolineutraaliksi liikuntakasvatukseksi, mutta kyse on tarkkaan ottaen jostain hieman muusta. Se mikä koettiin aiemmin sukupuoliasiana, nähdään nykyisin erilaisten yksilöiden välisinä kysymyksinä.

– On erilaisia oppilaita, joilla on omanlaisiaan haasteita ja vahvuuksia, sukupuoleen katsomatta, Tillander havainnollistaa.

Toimintakulttuurin muutos näkyy myös koulun liikuntanumeron arvosteluperusteissa. Oppilaita käsitellään yksilöinä, ja kukin saa suorittaa omalla taitotasollaan.

– Koulussa ei olla kilpajoukkueessa. Täällä tavoitteet ovat muualla kuin maalien määrissä tai voittamisessa. Me harjoittelemme erilaisia asioita, ja minun tehtäväni on arvioida kunkin oppilaan kehittymistä.

Tillander on tehnyt pitkän uran myös jalkapallovalmentajana aina pääsarjatasoa myöten, joten hän tuntee koululiikunnan ja kilpaurheilun erot.

– Täällä kun toimitaan yhdessä pienestä pitäen, sukupuoleen ja taitotasoon katsomatta, lapset oppivat ottamaan toisensa paremmin huomioon. Joskus on tehtävä pedagogisiakin ratkaisuja, että saadaan peleistä tasaiset. Mutta en minä silloinkaan juuri oppilaiden sukupuolta ajattele.

Erillisille tyttö- ja poikaryhmille on koululiikunnassa ollut pitkät perinteet. Liikunnan ja terveystiedon opettajien liiton puheenjohtaja Kasper Salin tietää kertoa, että jaottelun juuret yltävät viime vuosisadan alkupuolelle. Tuolloin tyttöjen liikuntatunneilla noudatettiin naisvoimistelun luomaa ihannetta, kun taas poikia ohjattiin voimistelun lisäksi pesäpallon viitoittamalle tielle, jolla oli maanpuolustuksellinen perusta.

Vuonna 1924 käyttöön otettu oppivelvollisuuslaki yhdenmukaisti suomalaista liikunnanopetusta. Sotavuosina maanpuolustusteema korostui entisestään, jolloin voimistelutuntien tärkeimpänä tehtävänä nähtiin lasten yleiskunnon kohentaminen.

– Nykyistä sekaryhmämallia ei ole kirjattu opetussuunnitelmaan, vaan sen käyttö on koulukohtaista. Joskus sekaryhmiä muodostetaan ihan vain siksi, että on helpompi liikutella kokonaista luokkaa kuin jakaa se kahtia.

Salinin mielestä aiheeseen ei pitäisi suhtautua liian mustavalkoisesti. Joskus esimerkiksi ryhmäkoko on keskeisin kysymys – isoja ryhmiä on hankalampi hallita kuin pieniä. Hän toivoisi oppilaille myös laajempaa valinnanvapautta siitä, mitä tunneilla tehdään.

– Haagan esimerkki on tavallaan ideaalitapaus. Iso ryhmä jaetaan pienempiin, ja oppilaita on ohjaamassa riittävän monta opettajaa ja avustajaa.

Voisiko sukupuolia erottelematon malli toimia myös urheiluseuroissa, joissa on perinteisesti kilpailtu tyttöjen ja poikien omissa sarjoissa?

Kun kanadalainen, historian parhaaksi naisjääkiekkoilijaksikin tituleerattu Hailey Wickenheiser saapui pelaamaan Kirkkonummen Salamoiden miesten joukkueeseen tammikuussa 2003, aihe kiinnosti laajasti yleisöä ja urheilumediaa.

Salamat pelasi Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla, ja Wickenheiser onnistui hienosti. Hän keräsi 23 pelaamassaan ottelussa 12 tehopistettä ja hänen aloitusvoittoprosenttinsa oli sarjan paras.

Sittemmin sarjaporrasta ylemmäs noussut seura purki silti kanadalaistähden sopimuksen, koska hänen katsottiin oleva liian heiveröinen maan toiseksi korkeimmalle sarja­tasolle.

Naisia ei ole juuri nähty miesten ylemmillä sarjatasoilla sitten Wickenheiserin, oli kyseessä mikä tahansa palloilulaji. Sen sijaan esimerkiksi tenniksessä ja sulkapallossa pelataan sekanelinpeliä, jossa nimenomaan pitää olla kentällä sekä miehiä että naisia.

Ratsastuksessa taas miehet ja naiset kilpailevat toisiaan vastaan ilman jaottelua. Saksalainen Julia Krajweski voittikin viime kesänä Tokiossa olympiakultaa miesten nenän edestä kenttäratsastuksessa.

Noin 3 500:aa lasta ja nuorta viikoittain liikuttavan HJK-juniorien valmennuspäällikkö Marko Hirvonen kertoo, että sekajoukkuemalli on jo heillä käytössä pienemmillä lapsilla.

– Olemme tässä muutaman viime vuoden aikana edenneet kohti sukupuolineutraalimpaa mallia. Meillä pelataan nyt viidestä yhdeksänvuotiaisiin asti sekajoukkueissa. Töölössä toimii kyllä yksi joukkue sellaisille tytöille, jotka pelaavat mieluummin keskenään kuin sekaryhmässä.

Prosessi uutta järjestelmää kohti alkoi, kun muutamassa kaupunginosassa ei enää perustettu tyttö- ja poikajoukkueita vasta-alkajille vaan tehtiin yhteisiä joukkueita.

Jopa kilpailullisimmissa akatemiajoukkueissa on pyritty integroimaan harjoittelemista niin paljon kuin se vain on mahdollista.

– Poikien ensimmäinen akatemiaryhmä muodostetaan kymmenvuotiaina ja tytöillä yksitoistavuotiaille. Hekin voivat käydä silti toistensa treeneissä ja pelaavat välillä toisiaan vastaan.

Myös kaupunginosien joukkueet alkavat eriytyä tyttö- ja poikajoukkueiksi kymmenen ikävuoden tietämillä, mutta Hirvonen näkisi asian mielellään tulevaisuudessa toisin.

– Olisi hienoa, jos tytöt ja pojat jatkaisivat samoissa joukkueissa hieman pidempään. Arvelen, että näin tulee pian käymäänkin.

Maan suurimmassa salibandyseurassa eli helsinkiläisessä EräViikingeissä ei ole siirrytty samanlaiseen sekajoukkueiden malliin, mutta neljässä eri kaupunginosassa toimivassa harrastejoukkueessa mahdollisuus siihenkin tarjotaan.

– Harrastejoukkueissamme pelaa poikien kanssa noin neljä viisi tyttöä. Toki poikien osuus on meillä muutenkin paljon suurempi, noin 85 prosenttia kaikista junioripelaajistamme, toiminnanjohtaja Jari Oksanen kertoo.

Aina tasavertainen kohtelu ei toteudu pelikentillä yhtä luontevasti kuin Haagan peruskoulussa tai hyvin hoidetussa junioripalloilussa. Kilpaurheilun pitkät perinteet ohjaavat helposti toimimaan niin kuin on aina toimittu, eivätkä tasavertaisuusasiat ole päällimmäisenä mielessä.

Siksi tarvitaan Ihmisoikeusliiton kaltaisia toimijoita. Sen käynnistämässä Älä riko urheilua -kampanjassa nostetaan esiin liikuntaa ja urheilua jäytäviä epäkohtia, joiden päihittämisessä riittää yhä työsarkaa.

Naisurheilun vähättely, seksuaalinen häirintä, rasismi tai vaikkapa homofobinen vitsailu ovat tahranneet urheilun ja liikunnan puhtoista imagoa. Kampanjassa halutaan puuttua nyt tämäntyyppisiin rakenteellisiin ongelmiin, ja sitä tukemaan on lähtenyt kymmeniä urheilu- ja kansalaisjärjestöjä, urheiluseuroja ja lukuisia nimekkäitä urheilijoita, joilla itselläänkin on ikäviä kokemuksia urheilukentiltä.

Esimerkiksi kolmiloikkaajatähti Senni Salminen, suomalaisen jalkapalloilun kirkkaimpiin tähtiin lukeutuva Linda Sällström ja Suomen koripallomaajoukkueen pitkäaikainen kapteeni Shawn Huff ottavat kantaa aiheeseen kampanjan nettisivuilla.

Salminen kertoo kohdanneensa vuosien varrella homofobista vitsailua. Hänen mielestään urheilun vastuutahot voisivat puuttua nykyistä herkemmin kaikenlaiseen syrjintään. Sällström mainitsee naisurheilijoiden kohtaaman vähättelyn, mutta toteaa myös, että kehitystäkin on tapahtunut muun muassa suhtautumisessa naisjalkapal­loiluun.

Älä riko urheilua -kampanjassa halutaan tehdä selväksi, että urheilussakin on kyse viime kädessä ihmisoikeuksista. Kenenkään ei tulisi joutua kohtaamaan rakastamassaan harrastuksessa mitään sellaista, mikä loukkaa hänen persoonaansa tai uhkaa fyysistä koskemattomuuttaan.

Kun rakenteissa lymyilevät ongelmat saadaan tuotua päivänvaloon, niihin on myös helpompi puuttua.

Kulttuurin muuttamisessa ei ole kyse vain lapsista ja nuorista. Mukaan tarvitaan myös aikuisia, jotka kyllä pystyvät oppimaan uudenlaisia käytäntöjä, kunhan siihen annetaan mahdollisuus.

Töölön Pallokentän lumenvalkeasta kuplahallista kuuluu töminää. Eletään arki-iltaa vuoden pimeimpään aikaan, ja kello on jo yhdeksän.

Pukuhuonetilojen seinään asennettu lämpömittari näyttää kymmentä miinusastetta, mutta lämmintä ei ole sisällä hallissakaan, joten hanskoille ja pipoille riittää käyttöä.

Alkamassa on jalkapalloharjoitukset, mutta kyse ei ole aivan tavanomaisesta ryhmästä. Hallin vihreällä tekonurmella verryttelee kolmisenkymmentä aikuista palloilijaa, joista monet ovat osallistuneet vasta muutamiin yhteisharjoituksiin. Jotkut taas ovat käyneet treeneissä jo usean vuoden ajan.

Ryhmän ikähaarukka asettuu 25–60 vuoden välille, ja pelureista noin kolmasosa on naisia. Iän, sukupuolen ja lähtö­tason kirjavuuden huomioon ottaen valmentajan tehtävää voisi pitää haastavana.

Kyseistä aikuisryhmää jo kymmenen vuoden ajan Töölön Pallokentällä valmentanut Jarmo Siponen kumoaa kuitenkin epäilyt haasteellisuudesta.

– Me olemme alusta saakka harjoitelleet tällaisella ryhmällä, ja hyvin on mennyt. En ylipäänsä tykkää tasoryhmistä tai pelaajien jaottelusta harrastustoiminnassa.

Alkulämmön jälkeen Siponen jakaa ryhmän kahtia. Toinen niistä alkaa harjoitella syöttämistä ja pallon haltuunottoa.

Tänään paikalle on saatu myös liiton erotuomari, joka kertoo molemmille ryhmille vuorollaan paitsiosäännöstä ja käsivirhetulkinnasta. Ne kun tuppaavat aiheuttamaan eniten polemiikkia.

Siponen on toiminut poikien, miesten ja hieman myös tyttöjen valmentajana 30 vuoden ajan, niistä viimeiset 25 vuotta Helsingin Jalkapalloklubissa. Hän ei näe eroa siinä, onko kentällä naisia tai miehiä. Kun he pelaavat yhdessä, miehistä saattaa kuitenkin tulla hieman kohteliaampia.

– Me miehet otamme pelaamisen joskus liian tosissaan. Kun mukaan tulee naisia, turha koheltaminen vähenee. Silloin ehtii välillä hymyilläkin.

Siposen havainnon mukaan juuri lajin harrastepuoli on kasvanut vuosi vuodelta – ja nimenomaan aikuisilla. Samanlaisia ryhmiä toimii ympäri pääkaupunkiseutua. Ne myös pitävät toisiinsa yhteyttä ja pelaavat haastematseja.

Francesca Eriksson, 49, kuuluu ryhmän uusiin jäseniin. Hän on aloittanut pelaamisen marraskuussa, jolloin nykyinen ryhmä kokoontui ensimmäisen kerran. Harjoituksia ei siis ole kertynyt vielä monta.

Jalkapalloa Eriksson ei ole harrastanut koskaan aikaisemmin, mutta judotausta ja muut liikuntaharrastukset ovat madaltaneet mukaan lähtemisen kynnystä. Myös oman 13-vuotiaan pojan futisharrastus on vaikuttanut lajivalintaan.

– Olen viihtynyt tässä porukassa todella hyvin. Toiset osaavat enemmän ja toiset yhtä vähän kuin minä, mutta hienosti mahdumme samalle kentälle.

Myöskään ikähaitari tai sukupuolikysymykset eivät näytä hidastavan vasta-alkajan menoa.

– Ei sitä ehdi edes ajatella, onko joku mies tai nainen. On pelkästään positiivista, kun mukana on kumpaakin sukupuolta. Kilpatasolla se voisi vaikuttaa asiaan, muttei täällä.