Suomen soita tuhosivat 1800-luvun nälkävuosien perintö ja harhakäsitys ”hallan pesistä” – Näin täpärästi Patvinsuon kansallispuisto pelastui

Torronsuo Forssassa on harvinaisuus: lähes ojittamaton suo ja vieläpä eteläisessä Suomessa. Suota kiertävän reitin taukopaikalla Helsingin yliopiston suometsätieteen professorilla Harri Vasanderilla on heti yllättävää kerrottavaa ojitusten historiasta.

– Kaikki alkoi jo nälkävuosista 1800-luvun lopulla.

Suomen soita toki oli jo tätä ennen raivattu pelloiksi ja niitetty eläinten rehuksi, mutta suuri muutos alkoi, kun nälkävuosien kurittamat suomalaiset kävivät pyytämässä Venäjän tsaarilta viljaa.

– Tsaari kuitenkin vastasi, ettei anna viljaa vastikkeettomasti, vaan vaati ”laiskojen suomalaisten” raivaavan vastikkeeksi soita pelloiksi. Lapiolla kaivetuista ojista ei tullut kuitenkaan mitään nälkäisten ja heikosti ravittujen ihmisten tekeminä.

Tällä ojankaivuulla oli kuitenkin pitkät jäljet. 1900-luvun alussa huomattiin, että ojien reunoilla kasvoi hyvin puuta.

– Tästä ajatus soiden ojittamisesta metsätalouskäyttöön sai alkunsa.

Torronsuo säästyi aikoinaan kuin ihmeen kaupalla ojituksilta suon reunoja lukuun ottamatta. Nyt suolla kiemurtelee suosittu pitkospuureitti.

Suomen suohehtaareista yli puolet ojitettu

Toden teolla ojitus sai pontta toisen maailmansodan jälkeen. Suomi oli menettänyt rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle paljon metsämaata. Hakkuiden lisäännyttyä voimakkaasti pelättiin puuston vähenemistä. Käynnistettiin suunnitelmat, joissa metsämaata saataisiin soita ojittamalla.

1950- ja 1960 luvuilla käynnistetyillä metsienparannuksen MERA-ohjelmilla riitti rahaa ja uusi teknologia mahdollisti ojien tekemisen oikeastaan millaiselle suolle tahansa. Siksi ojitukset laajenivat nopeasti – myös liian karuille, ojituskelvottomille ja luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaille soille.

Lopputuloksena oli, että Suomi on koko maailmassa ylivoimaisesti suurin soiden ojittaja. Suomen alun perin noin 10,4 miljoonasta suohehtaarista reilusti yli puolet on ojitettu, pääasiassa metsä­taloudellisin perustein. Vain noin neljä miljoonaa hehtaaria on ojittamatta, pääasiassa Lapissa. Ruotsikin ojitti soitaan, mutta paljon Suomea vähemmän.

Ojitusintoon vaikutti myös virhekäsitys soista ”hallan pesinä”, Vasander kertoo.

– Jo Runebergin Saarijärven Paavo teki turhaa työtä kaivaessaan ojat kahta syvemmiksi. Siitä halla vain paheni lämpötiloja tasaavan vesipinnan hävittyä. Myös Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä veljekset puhuivat Sompionsuosta virheellisesti hallan pesänä.

Vasanderin mukaan hallamyytin kumosi lopulta Leteensuon hallakoeaseman johtaja Yrjö Pessi väitöskirjassaan 1950-luvun lopussa. Pessistä tuli professori ja sen jälkeen Kemiran pääjohtaja ja vuorineuvos.

Lue myös: Kuvareportaasi – Suolla ilakointi on uudenlaista suokulttuuria − Karnevaali näyttää nevat ja rämeet uusin silmin

Professori Harri Vasander toivoo ojitetuille soille enemmän jatkuvaa kasvatusta ja soiden ennallistamista luonnon kannalta arvokkaimmilla soilla.

Metsäojitukset ovat mullistaneet suomalaisen luonnon

Torronsuon pitkospuita pitkin kulkee retkeilijöitä ja ulkoilijoita jatkuvana virtana. Suot kiinnostavat, varsinkin kun Torronsuota lähimmät suuret luonnontilaiset suot löytyvät nykyisin Kotkan seudulta Valkmusasta ja aina Pohjois-Karjalan Patvinsuolta asti.

Patvinsuo, joka on nykyisin myös kansallispuisto, säilyi aikoinaan vain täpärästi ojituksilta. Ojituskepit oli jo pantu paikoilleen, mutta viime kesänä kuollut professori Rauno Ruuhijärvi ja silloinen maa- ja metsätalousministeriön luonnonsuojelutoimiston virkamies Urpo Häyrinen onnistuivat estämään ojitushankkeen viime hetkessä.

Metsäojitukset ovat liioittelematta mullistaneet koko suomalaisen luonnon, eivät ainoastaan suoluontoa. Viimeisimpien arvioiden mukaan Suomen suoluontotyypeistä sekä kokonaisia soita kuvaavista suoyhdistymätyypeistä yli puolet on uhanalaisia. Uhanalaisia ovat erityisesti puustoiset ja rehevät suotyypit, sillä niihin ojakauhat ovat iskeneet voimakkaimmin. Paremmin säästyneitä ovat ainoastaan Pohjois-Lapin aapasuot. Lapissa on myös hehtaareissa laskettuna suurin osa Suomen suojelusoista. Etelä-Suomen soista on Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan suojeltu alle neljä prosenttia.

Tosin kaikki suojellutkaan suot, joita on nykyisin noin 1,3 miljoonaa hehtaaria, eivät ole turvassa luonnontilan muutoksilta. Edesmenneen professori Rauno Ruuhijärven mukaan jopa kolmannesta Suomen suojelusoista uhkaa kuivuminen, sillä niitä ympäröivät niskaojat vievät valuma-alueen vedet muualle, eivätkä suot saa enää tarvitsemaansa vesitäydennystä kuin sateista.

Torronsuollakin nyt jo umpeen pantujen niskaojien linjat näkyvät yhä selvästi.

– Niskaojien tarkoituksena oli aikoinaan katkaista veden tulo kangasmailta suolle ja johtaa vedet suon sijasta muualle, lähinnä vesistöihin. Niskaojat kuivattavat näin suon laitaa ja reunametsiä.

Sodan jälkeen Torronsuotakin suunniteltiin polttoturvesuoksi, Vasander sanoo.

– Sitä ei tehty, koska pinnassa on usean metrin kerros heikosti maatunutta turvetta, joka ei sovellu polttoturpeeksi alhaisen lämpöarvon vuoksi. Silloin ei vielä onneksi tajuttu ottaa suon pintakerrosta kasvuturpeeksi ja kaivaa sitten loppu turve polttoon.

”Tässä näkyy soiden ojituksen vaikutus, joka kohdistui ensin reheville avo­soille ja korpiin ja levisi sieltä kaikkialle. ”

Harri Vasander

Suo-ojista ovat kärsineet monet linnut

Soiden ojitus on saanut myös monet eliölajit uhanlaisiksi. Eliölajeista, joiden ensisijainen elinympäristö on suo, uhanalaisia on 11 prosenttia eli 120 lajia. Lettosoiden eliölajeista lähes puolet on uhanalaisia ja silmälläpidettäviä.

– Suurin osa näistä lajeista on putkilokasveja, sammalia ja hyönteisiä kuten perhosia.

Näiden tavalliselle kansalle tuntemattomimpien lajien ohella suo-ojista ovat kärsineet monet linnut, kuten vaikkapa teeret, riekot, suokukot, kapustarinnat ja muut kahlaajat. Kurjetkin ovat siirtyneet paljolti pesimään soiden sijasta pelloille ja ruovikoihin, Vasander luettelee.

– Myös soiden lähteet, allikot ja purot ovat muuttuneet paljolti ojiksi, joihin hukkuvat monet lintujen poikaset, ennen kaikkea kanalinnut.

Ojien myötä Suomen entisiltä soilta virtaa nykyisin myös ravinteita ja humusta valtavia määriä vesistöihin. Metsäojat ovat nykytiedon mukaan koko Suomen toiseksi suurin vesistöjen rehevöittäjä heti maatalouden jälkeen, monilla alueilla jopa suurin syyllinen.

Suot ovat olleet Suomessa luontaisia vedenpuhdistamoita. Usein soista puhutaan valuma-alueensa munuaisina. Näin ojitukset ja purojen perkaukset ovat välillisesti tai suoraan muuttaneet myös virtavesien luonnontilaa ja niissä elävien kalojen ja muiden eliöiden selviytymistä.

– Tässä näkyy soiden ojituksen vaikutus, joka kohdistui ensin reheville avo­soille ja korpiin ja levisi sieltä kaikkialle, Vasander toteaa.

Suomessa kasvaa neljääkymmentä eri rahkasammallajia ja koko Euroopassa Uralilta Azoreille yhteensä kuuttakymmentä lajia.

Paljon turhia ojituksia − määrä riippuu keneltä kysyy

Paljonko soita on sitten ojitettu ”turhaan” tai ”määräysten vastaisesti”? Arviot riippuvat paitsi sanojasta myös siitä, miten turhuus määritellään. Luvut vaihtelevat ”vain” alle 700 000 hehtaarista yli kahteen miljoonaan hehtaariin, eli jopa yli kolmannekseen koko ojitusalasta. Metsä­talouspuolella kannattaviksi ojituksiksi lasketaan usein kaikki metsää joten kuten kasvavat suot, vaikka niitä jouduttaisiinkin erikseen lannoittamaan. Ojittajat myös muistuttavat mielellään, että Suomen puustosta noin neljännes tai viidennes kasvaa nykyisin suometsissä.

Ympäristöpuolella kokonaistaloudellisesti kannattamattomiksi lasketaan sen sijaan paljon suurempia ojitusaloja. Jos mukaan lasketaan vesistö- ja ympäristövahingot, luku nousee vielä suuremmaksi. Kannattavuuteen vaikuttaa myös se, voidaanko monia suometsiä käydä yleensäkään hakkaamassa, sillä harvassa kasvavat ja puolimärät ojitusalueet eivät ole metsäyhtiöiden mielikohteita.

Professori Harri Vasander asettuu arvioissaan kiistelijöiden keskijanalle.

– Sanoisin, että noin 1,5 miljoonaa hehtaaria soita on ojitettu metsätaloudellisesti turhaan.

Tämäkin luku on suurempi, kuin kaikkien Suomen suojelusoiden koko yhteensä.

Ojitettujen soiden aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä tutkitaan nykyisin monilla soilla. Automaattisesti suon pintaan laskeutuvat ja nousevat läpinäkyvät kaasunmittauskammiot kertovat lahjomattomasti suon hiilidioksiditaseesta.

Soiden kuivuminen vapauttaa hiilidioksidia ilmakehään

Siirrymme professori Vasanderin kanssa läheiselle, 1960-luvulla ojitetulle Lettosuolle, jossa on aikoinaan kasvanut harvakseltaan mäntyjä ja hieskoivuja mätäspinnoilla. Ojituksen jälkeen sararämeestä on kehittynyt suhteellisen hyvin kasvava metsä, jota hoidetaan nykyisin jatkuvapeitteisen kasvatuksen periaatteella. Se vähentää selvästi kunnostusojitusten tarvetta, ravinteiden huuhtoutumista vesiin ja hiilidioksidin pääsyä ilmakehään.

Kun suo ojitetaan, sen pinta saa happea ja kuivuu. Tällöin suohon tuhansien vuosien aikana sitoutunut hiilidioksidi vapautuu ilmakehään. Ojitusten aiheuttama päästön on laskettu olevan vuosittain noin kahdeksan miljoona tonnia, kun esimerkiksi liikenteen aiheuttama CO2-päästö on hieman alle 12 miljoonaa tonnia. Vaikka suolla kasvava puusto sitoo hyvin kasvaessaan hiilidioksidia jopa suolta tulevia päästöjä enemmän, ojituksen hiilitase muodostuu silti ajan mittaan päästöjä lisääväksi. Näin etenkin silloin, kun suopuustosta tehtyjen tuotteiden elinaika on lyhyt esimerkiksi selluloosana tai paperina. Ojittamattomassa suossa sinne kertyneet hiilivarat säilyvät elleivät ikuisesti, ainakin hyvin pitkään.

Jo ojitetuilla soilla jatkuvapeitteinen kasvatus pitää onnistuessaan pohjaveden pinnan juuri sopivalla korkeudella, ja lisäksi suopuustossa säilyy koko ajan varastoitua hiiltä. Sen sijaan suometsän avohakkuut ja kunnostusojitukset toimivat täsmälleen toiseen suuntaan ja lisäävät sekä hiili- että ravinnepäästöjä.

”Tämä on oikeaa peikkometsää. Eihän tämä ennallistettu alue suuri ole, mutta siitä on tullut juuri sellainen, kuin on haluttu.”

Harri Vasander

Talousmetsistä puuttuvat avoimet vesipinnat

Soiden uudisojitus on nyttemmin virallisesti lopetettu, mutta kunnostusojitusta tehdään yhä vuodessa lähes 20 000 hehtaaria. Nämä kunnostusojat ovat usein aiempaa syvempiä ja tiheämmässä.

Noin kuudesta miljoonasta aikoinaan ojitetusta suohehtaarista on ennallistettu takaisin soiksi vain noin 40 000 hehtaaria, nekin lähinnä suojelualueilla. Ennallistettuja soita on siis vain reilusti alle prosentti kaikista ojitetuista soista.

Tämäkin on alku, sillä jo nyt tiedetään, että esimerkiksi hilla ja riekot, kuten myös monet suokasvit ja perhoset, voivat palata nopeastikin takaisin ennallistetuille soille, kun toimeen vain ryhdytään.

Käydään siksi vielä vähän syrjemmässä, pienellä ennallistetulla suopläntillä. Se on suurine lahopuineen nopeasti muuttumassa takaisin märäksi korveksi.

– Tämä on oikeaa peikkometsää.

Liikkuminen kaatuneiden runkojen ja märkien painanteiden keskellä on ihmisille vaikeaa, mutta monet eläimet ja kasvit löytävät tältä kotinsa. Siellä täällä metsässä on myös avoimia vesipintoja, jotka puuttuvat nykyisin täysin talousmetsästä.

– Eihän tämä ennallistettu alue suuri ole, mutta siitä on tullut juuri sellainen, kuin on haluttu.