Apu

Kuvareportaasi: Suolla ilakointi on uudenlaista suokulttuuria − Karnevaali näyttää nevat ja rämeet uusin silmin

Kuvareportaasi: Suolla ilakointi on uudenlaista suokulttuuria − Karnevaali näyttää nevat ja rämeet uusin silmin
Suot ovat muutakin kuin ojituksia, turvetta, luonnonsuojelua tai hillastamista. Ne voivat olla esimerkiksi paikkoja taiteelle ja ilolle.
Julkaistu: 10.10.2022

– Suo säilöö aikaa, kuvataiteilija Saara-Maria Kariranta sanoo.

– Siinä on kerroksia. Se on eräänlainen arkisto, joka ei pidä itsestään meteliä, taiteilija ja taidekasvattaja Hanna Kaisa Vainio jatkaa.

– Kun teen harjoitteita, joissa muuntaudun suoksi, tunnen, että kytkeydyn menneisiin aikoihin, tuntemattomaan ja tulevaan.

– Tästä on pakko tulla kauneutta, sen verran oudolta tuntuu. Saara-Maria Kariranta kylpee suolla Nummijärvellä.

Kariranta ja Vainio ovat toteuttaneet teoksia, jotka liittyvät suohon. He ovat myös osa Suomaalaiset-taiteilijaryhmää. Tällä kertaa he tulivat suolle hakemaan suokasvillisuutta ja suovettä, joita Kariranta tarvitsee rakentaakseen muovituoliin pienen suolammen. Teos on esillä Galleria 68:ssa Kööpenhaminassa vuoden 2023 tammikuussa.

Samalla naiset peseytyivät Ruuhinevalla, nummijärveläisen Erkki Kalliomäen Kammi-kylässä. Se on eräänlainen suolle rakennettu saunakylä, jossa ei ole yhtäkään suoraa kulmaa.

– Olin sitäkin ajatellut, että ei tällaisella paikalla mitään virkaa ole. Mutta sillä on arvonsa, kun ihmiset tulevat tänne, me kohtaamme ja kuulumisia kerrotaan, Kalliomäki sanoo.

Suo auki ja sitten kiinni

1970-luvun alussa Kihniön lähiseuduilla riitti suota, ja globaali öljykriisi sai turvetuotannon käynnistymään Suomessa toden teolla. Turpeen nostaminen merkitsi edistystä: kun turve nousi, talous koheni.

Tällaisessa maisemassa Jari Perälä kasvoi. Kun Vapo alkoi kaivaa Parkanon luoteisosassa sijaitsevaa Sompanevaa, alkoi 17-vuotiaan Jarin ura.

– Sompaneva kaivettiin auki, se oli iso neva. Sitten siinä oli Hanhineva vierellä, ja me kaivettiin ne ojat kaikki. Se oli kivaa hommaa, hän sanoo.

Nykyään Perälä täyttää ojia, joita hän on aiemmin kaivanut. Ennallistamisen tarkoitus on, että suo palautuisi mahdollisimman luonnontilaiseksi ja suolla liikkuisi taas vesi. Ympäristöherätyksestä hän ei kuitenkaan puhu. Jos jokin yksityinen taho tarjoaisi hänelle nyt pestiä suon ojittajana, mitä ilmeisimmin hän ottaisi tehtävän vastaan: töihin mennään, kun töitä tarjotaan, ja toisaalta YEL-maksuja on tullut makseltua vähänlaisesti.

– Mutta neuvoisin maanomistajaa siinä, kuinka voisi ottaa huomioon vesiensuojelua ja onko tämä ojittaminen paras ratkaisu nyt kuitenkaan.

Turvepellosta kosteikko

Maanviljelijä Rauno Haapala kauhaisee kouraansa tummaa, karkean kuohkeaa massaa. Se on viimevuotista ruokohelpeä, joka on tekeytymässä kasvumullaksi omalle puutarhalle. Ruokohelpi voi korvata turvetta puutarhojen lisäksi myös karjatilojen kuivikkeena.

Siikajokinen Rauno Haapala on yksi Suomen ensimmäisistä kosteikkoviljelijöistä. Hänen maillaan on vuonna 2003 pelloksi raivattu Inganneva, entinen suo. Turvepellon ojat padottiin, ja vedenpinta nostettiin ruokohelvelle sopivaksi. Kun pellosta tulee kosteikko, sen ilmastopäästöt vähenevät merkittävästi.

Inganneva voisi toimia esimerkkinä kymmenille tuhansille hehtaareille turvepeltoja, joiden viljely käy hankalaksi lämpenevässä maailmassa. Suomen maatalouden päästöistä yli puolet tulee turvepelloista. Haapalan naapurissa Pohjois-Pohjanmaallakin peltoa ja suota riittää.

Tiedon ja tuen lisäksi tarvitaan rohkeutta.

– Minä olen aina ollut sellainen, että lähden herkästi mukaan uuteen.

Suon ajattelija

– Lapsena halusin pukeutua koulun näytelmässä kuuseksi, ja ihmettelin, miksei siihen rooliin ollut tunkua, L. V. Maa sanoo.

Viimeisten kuuden vuoden ajan hän on viettänyt lähes koko lumettoman ajan soilla ja metsissä. Siellä hänen ajatuksensa ovat alkaneet mukautua ympäristöön. Maastoretkiltä syntyy esseitä, valokuvia ja runoutta taiteilijanimellä L. V. Maa. Suolla hän kulkee myös palkkatyössään, Metsähallituksen luontokartoittajana. Hän seuraa työnantajansa omistamien luontokohteiden tilaa ja kehitystä.

Viime vuonna L. V. Maa löysi Kuusamosta erään puron ylle kaatuneen lahopuun rungosta heleäkinnassammaleen (Scapania glaucocephala), josta oli aiemmin vain yksi havainto Suomesta.

– Tällaisista löydöistä todella haltioituu.

Uutta suokulttuuria

Mai Rissanen sukeltaa mahalleen suon­silmäkkeeseen, ja nauraa sydämensä pohjasta. Hilja Eskelinen odottaa ehkä sekunnin ja loiskahtaa perään.

– Tätä on odotettu vuosi!

Joensuun Eräsissien ja Karjalan Tyttöjen järjestämä partiotaitotapahtuma Lököjotos pidettiin tämän vuoden elokuussa 58. kerran. Joka kerta partiolaiset ovat olleet suolla: on rämmitty, upottauduttu ja eläydytty. Tänä vuonna kisailtiin Pärnävaaran maastossa Joensuun kupeessa, ja teemana oli ”suotivoli”.

Suota on tavattu katsoa Suomessa tietynlaisten linssien läpi. On pelätty uppoamista, nähty suo raivaamista kaipaavana joutomaana tai kuten viime aikoina, alettu kokea suo itsessään kauniina. Suolla ilakointi on sekin uudenlaista suokulttuuria, sanoo dosentti, suotrendi-tutkimushankkeen vetäjä Kirsi Laurén.

Karnevaali on syntyvää suokulttuuriperintöä. Lököjotoksen lisäksi soilla riehaannutaan suopotkupallon ja korkokenkäkukkamekkosuohiihdon kaltaisissa tapahtumissa. Karnevaali on tapa nähdä nevat ja rämeet uusin silmin. Kirsi Laurénin mukaan se on vastalääkettä suokulttuurin vanhimmille kerroksille.

Kuvareportaasi on osa Planeetan rajat -toimiston ympäristö­­kysymyksiä käsittelevää journalistista hanketta.

1 kommentti