Itämeressä elävien eliöiden monimuotoisuuteen vaikuttaa viisi tekijää: veden syvyys, merenpohja, sameus, happi ja ennen muuta suolapitoisuus. Perämerellä ja Suomenlahden pohjukassa vesi on lähes makeaa, mutta suolapitoisuus kasvaa Tanskan salmia kohti. Vesi ei siis ole oikeaa merivettä vaan vähäsuolaista murtovettä, jonka suolapitoisuus vaihtelee niin alueellisesti kuin syvyyssuunnassa.

Suolaisempi ja makea vesi sekoittuvat huonosti keskenään, mikä johtuu niiden tiheyseroista. Suolainen vesi on tiheämpää ja siksi raskaampaa, ja siksi se painuu alimmaksi vesikerrokseksi lähemmäksi pohjaa. Vesi on liian suolaista monille makean veden lajeille, mutta ei kyllin suolaista valtamerieläimille.

Lisäksi Itämerestä puuttuvat valtamerissä tavattavat elinympäristöt: vuorovesivyöhyke ja suuret syvyydet. Meri on pieni ja matala. Sen keskisyvyys on noin 54 metriä, kun esimerkiksi Atlantin keskisyvyys on noin neljä kilometriä. Myös vuodenaikoja seuraavat lämpötilojen vaihtelut ovat eliöille vaativa yhdistelmä.

Itämeren eläimet ovat yhtä lailla harvalukuisia kuin kasvitkin. Valtameren eliölajimäärä on monisatakertainen Itämereen verrattuna.

Syanobakteerit ovat pieniä yksisoluisia eliöitä, jotka tuottavat energiansa auringonvalossa yhteyttämällä, eli ne ovat omavaraisia.

Suotuisissa oloissa syanobakteerit voivat kasvaa ja lisääntyä nopeasti.

Syanobakteereihin kuuluvat limanukat löytyvät aivan vesirajasta, kalliota nuolevina niljakkaina mattoina. Hyytelöpalloilta näyttävät Rivularia-suvun koloniat kasvavat matalammissa vesissä ja Spirulina-bakteerit löyhästi kiinni muun muassa kalliossa.

Myös vapaassa vedessä esiintyy kasviplanktoniin kuuluvia sinilevälajeja. Juuri näiden runsaita, ajoittaisia esiintymisiä kutsutaan sinileväkukinnoiksi.

Yleisimpinä lajeina on tikkumainen Aphanizomenon flos-aquae, kansankielellä merenkukka. Se on laji, joka muodostaa suurimmat sinileväkukinnot ulappa-alueelle. Yksi sinilevälauttojen valtalajeista on Nodularia spumigena. Se tuottaa nodulariini-nimistä myrkkyä, joka vaurioittaa maksaa, joten kaikenlaista altistumista on syytä välttää.

Kasviplanktonit ovat tärkeä osa ravintoketjua, ja ne ovat ulappa-alueen perustuotannon perusta. Plankton eli keijusto elää avovedessä, eikä sitä yleensä näe paljain silmin.

Hitusen kasviplanktonia kookkaammista eliöistä muodostuu eläinplankton, ja siihen kuuluvat muun muassa siimaeliöt, ripsi- ja rataseläimet, hankajalkaiset sekä vesikirput. Niihin luetaan myös kasvavien pohjaeläinten toukka- ja nuoruusvaiheita.

Ne kaikki elävät avovedessä ja käyttävät kasviplanktonia sekä bakteereita ravinnokseen.

Monet rantakasvit kasvavat yleensä veden välittömässä läheisyydessä, mutta jotkin lajit voivat toisinaan kasvaa melko kaukanakin lähimmästä vesistöstä. Sellaisia ovat järviruoko, vesitatar ja osmankäämit.

Pohjasta kasvavat kasvit voidaan jakaa edelleen pohjalehtisiin eli pohjaversoisiin, joiden lehdet kasvavat ruusukkeena pohjassa, uposlehtisiin (lahnaruohot) ja kelluslehtisiin (ulpukat ja lumpeet). Kukinto voi kohota veden pinnan yläpuolelle (nuottaruoho), vaikka se on muuten pääasiassa veden alla.

Lahnaruohot kasvavat kokonaan upoksissa. Vedessä vapaana kasvavia kasveja ovat irtokellujat ja -keijujat, kuten limaskat. Vesikasveja sisältäviä kasviheimoja ovat esimerkiksi vitakasvit, lummekasvit ja lahnaruohokasvit. 

Itämeren matalissa rantavesissä kasvaa arviolta 70–80 putkilokasvilajia. Niillä on maalla elävien kasvien tapaan varsi, lehtiä ja mahdollisesti kukinto, mutta ne pystyvät elämään ja lisääntymään joko kokonaan tai osittain veden alla.

Kaikille vedenalaisille putkilokasveille on yhteistä auringonvalon tarve, ja tavallisesti ne vaativat myös pehmeää pohja-ainesta, johon voi upottaa juuret. Suurin osa putkilokasviyhteisöistä sijoittuu matalien merenlahtien suojaisille liejupohjille, alle neljän metrin syvyyteen. Putkilokasveihin kuuluvat lahnaruohot, lumpeet, ulpukat, limaskat, vesiherneet ja näkinruohot.

Vidat ovat merellä liikkuville tutuimpia vesikasveja. Niitä löytyy koko rannikon mitalta. Ne takertuvat uistimiin, ongenkoukkuihin ja veneiden potkureihin ja kutittelevat uimarin jalkoja. Yleisimmät lajit ovat hapsivita ja ahvenvita.

Merkittävä pehmeiden pohjien vesikasvi on merisätkin, joka on runsastunut rehevöitymisen vuoksi viime vuosina. Lehdet ovat uposlehtiä, mutta valkoinen kukinto kohoaa vedenpinnan yläpuolelle loppukesästä.

Haitallisia uposkasveja ovat muun muassa ärviät. Suomen rannikolla niitä löytyy neljää lajia: punavartinen tähkä-ärviä, karkealehtinen kalvasärviä, jokisuistoissa viihtyvä kiehkuraärviä ja rehevöitymistä huonosti sietävä ruskoärviä.

Tankeakarvalehti elää ärviöiden kanssa samoilla alueilla, melko sameissa vesissä. Rehevöitymisen aiheuttamassa valon puutteessa häviävät ensin ärviät ja lopulta karvalehdet.

Levät ryhmitellään väripigmenttien mukaan viher-, rusko- ja punaleviin. Kaikista ryhmistä löytyy nimivärin lisäksi myös muun värisiä levälajeja.

Niillä ei ole lainkaan juuria vaan erilaisia kiinnittymisrakenteita, joilla ne pystyvät takertumaan koviinkin kasvualustoihin.

Levälajit vaihtuvat rannalla siten, että ylimpänä ovat viherlevät, välissä ruskolevät ja alimpana punalevät. Järjestys liittyy kyseisten ryhmien erilaisiin sopeutumiin käyttää valon eri aallonpituuksia.

Ruskolevät

Rihmamaisista, yksivuotisista ruskolevistä tärkeimmät ovat pilviruskolevä ja lettiruskolevät, jotka kasvavat kovalla alustalla: kalliolla, kivikossa, matalassa vedessä. Ruskoleviä ovat myös jouhi- ja kultajouhilevä, rakkohauru (aikaisemmalta nimeltään rakkolevä), itämerenhauru, haurunturkki ja litupilvilevä.

Monivuotiset rakkohaurut ovat tärkeä osa Itämeren vedenalaisen luonnon monimuotoisuutta. Eläimet syövät hauruja ja niiden päällysleviä, piileskelevät ja lisääntyvät niiden seassa sekä saalistavat muita piileskeleviä pikkuotuksia. Rakkohaurukasvustoa kutsutaan usein Itämeren viidakoksi. Haurut kärsivät rehevöitymisestä, ja samalla kärsii meriluonnon monimuotoisuus. Jos haurut katoavat, moni eliö on vaarassa kadota mukana.

Viherlevät

Viherlevät kasvavat Suomen rannikon kallio- ja kivirantojen valoisimmalla vyöhykkeellä, aivan pinnan tuntumassa. Suomen yleisin viherlevälaji on viherahdinparta, jota löytyy lähes kaikilta rannoilta. Suolaisemmassa vedessä, haurujen alapuolella viihtyy meriahdinparta ja murtovesilahdissa hentoahdinparta.

Viherahdinparran kanssa samoilla kasvupaikoilla viihtyvät myös suolilevät. Suomesta on löydetty kolmea suolilevälajia: isosuolilevä, velmusuolilevä ja haarasuolilevä. Niiden erottaminen toisistaan edellyttää mikroskooppia.

Näkinpartaiset ovat kookkaita viherleviä, joita tavataan pehmeäpohjaisilla kasvupaikoilla koko Suomen rannikolla. Suomesta löytyy noin viisitoista eri näkinpartaislajia sekä suolaisista että makeista vesistä. Yleisimmät ovat mukulanäkinparta, punanäkinparta sekä merisykeröparta.

Näkinpartaisniityt ovat arvokkaita elinympäristöjä monille eläimille. Ne myös suodattavat tehokkaasti ravinteita, mikä kirkastaa vettä. Niityt on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi luontotyypiksi niiden suuren merkityksen ja harvan esiintymisen vuoksi.

Punalevät

Punalevät viihtyvät jopa kymmenen metrin syvyydessä. Niistä kookkain haarukkalevä kasvaa risuisina kasvustoina kovilla pinnoilla yleensä 3–7 metrin syvyydessä. Kasvustot tarjoavat suojaa ja ravintoa syvyyksiin, mistä muu levälajisto puuttuu lähes kokonaan.

Suurin osa Suomen rannikon punalevistä on peräisin valtamerien suolaisista vesistä. Lajisto vähenee pohjoiseen siirryttäessä. Perämeren pohjukasta löytyy enää vain punahelmilevä ja meripunakalvo. Muita punaleviä ovat töpöpunaröyhelö, sarvipunaliuska, helmi- ja luulevät sekä purppurasamettilevä.

Murtovesissä esiintyviä vesisammalia on tutkittu paljon vähemmän kuin makeissa vesissä esiintyviä, sillä niiden tutkimus edellyttää lähes aina sukeltamista.

Vesisammaleet ovat monivuotisia. Ne talvehtivat jään alla, ja niitä voi löytää lähes kymmenen metrin syvyydestä. Näyttävin vesisammallaji on isonäkinsammal, joka on levinnyt koko rannikon mitalta Haminasta Tornioon.

Monet vesisammallajeista ammentavat nimistönsä kalevalaisesta perinnöstä tai vanhoista kansantaruista, kuten esimerkiksi vellamonsammal, ahdinsammal, näkinsammal ja tursonsammal.

Meriajokas on niin sanottu avainlaji, joka tarjoaa turvaa ja ravintoa leville, selkärangattomille sekä kalanpoikasille. Suomessa meriajokasniittyjen seassa kasvaa yleensä useita kasvilajeja.

Meriajokasniityt ovat biomassaltaan suurimpia eliöitä Itämeressä ja usein klooneja, eli ne muodostuvat vain yhdestä, monistuneesta yksilöstä.

Meriajokas on pitkä, nauhamainen kasvi, joka Suomen rannikolla jää yleensä noin 30 senttimetrin pituiseksi. Tämä johtuu meriveden vähäsuolaisuudesta. Se on Itämeren ainoa veden alla elävä mereinen siemenkasvi.

Meriajokkaat muun muassa puhdistavat vettä kierrättämällä rehevöittäviä ravinteita, estävät meren pohjan eroosiota ja toimivat rannikoiden suojelijoina myrskyjä vastaan: ne lieventävät aaltojen merenpohjaan kohdistamaa voimaa ja vähentävät myrskyn aiheuttamia tuhoja.

Meriajokasniityt ovat myös suuria hiilinieluja. Ne tuottavat runsaasti happea ja sitovat enemmän hiilidioksidia kuin vastaavankokoinen metsäalue. Näin ne ehkäisevät osaltaan ilmastonmuutosta.

Maailmanlaajuisesti meriruohoniityt, joihin myös meriajokas kuuluu, häviävät kuitenkin nopeammin kuin koralliriutat ja sademetsät. Meriajokas on Suomessa luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi.

Itämeren pohjaeläinten laajaan joukkoon mahtuu lajeja useista eri lajiryhmistä. On äyriäisiä, simpukoita, kotiloita, toukkia ja matoja.

Suomen rannikon kookkain pohjaeläin on kymmensenttiseksi kasvava kilkki, joka viettää elämänsä pohjaan kaivautuneena tai pohjan päällä liikuskellen. Välillä se poikkeaa ruokailemaan vedessä.

Ahkerimmin merenpohjan syvyyksiä myllertävät valko- ja merivalkokatkat. Niiden seurana matalan veden pohjaeläimistössä on muun muassa katkarapuja, massiaisia, moni- ja harvasukasmatoja sekä tietenkin erilaisia simpukoita ja kotiloita. Matalilla merialueilla pohjaeläimistöön kuuluu myös erilaisia hyönteisten, kuten vesiperhosten ja korentojen, toukkia.

Pehmeissä pohjissa asuvat muun muassa simpukat, kotilot, äyriäiset, harva- ja monisukasmadot sekä makkaramadot. Yleisimpiä simpukkalajeja Suomen rannikolla ovat eliöyhteisön runsaslukuisimpiin otuksiin kuuluva liejusimpukka sekä hiekkaisista pohjista pitävä suurikokoinen hietasimpukka. Muutaman sentin mittaisiksi kasvavia sinisimpukoita löytyy eniten lounaisrannikon kovilta pohjilta ulkosaaristosta.

Pohja-aineksessa ryömivät myös erilaiset madot. Merenpohjalla elävät harvasukasmadot ovat samaa ryhmää kuin maalta löytyvät kastemadot, vain hieman kalpeampia ja hennompia. Niiden joukossa on myös hieman tuhatjalkaisia muistuttavia monisukasmatoja, joista kookkain merisukasjalkainen voi venähtää jopa 20 senttimetrin pituiseksi.

Runsaslukuisin monisukasmato on nykyään amerikansukasjalkainen, joka saapui menestyksekkäänä tulokkaana Suomen merialueelle 1990-luvun alkupuoliskolla.

Lisää pohjakansaa: liejukatka, liejuputkimadot, uposkuoriaiset, polyypit, siirat, leväkotilo, sukkulakotilo, sukkulamerietana.

Itämeressä on elää noin 60 kalalajia, tosin Itämeren suojelukomissio Helcom ottaa omissa laskelmissaan mukaan isomman alueen sekä satunnaisesti tavatut lajit, jolloin määrä nousee kahteensataan. Merialueeksi kalalajien määräksi 60 on vähän, ja Itämeren lajiniukkuutta selittää muun muassa kehityshistoria ja nuori ikä.

– Itämeri on maailman suurin murtovesiallas, jonka kalalajisto on sekoitus meri-  ja sisävesilajeja, mikä tekee Itämerestä ainutlaatuisen, sanoo WWF:n suojeluasiantuntija Matti Ovaska.

Itämeren ykköskala on silakka. Tämä sillin Itämeressä elävä muoto on ainoa merinen kalalaji, joka on sopeutunut elämään ja lisääntymään Itämeren kaikissa osissa.

Itämeren kärsijä ja menestyjä: melu piinaa silakkaa, merikotka kukoistaa

Muita mereisiä kalalajeja ovat pikku- ja isotuulenkala, kampela, piikkikampela, kivinilkka, rasvakala ja isosimppu. Punakampelaa löytyy vain eteläiseltä Itämereltä. Itämeren pohjoisosassa tavataan myös arktisia lajeja, kuten härkäsimppua, elaskaa, teistiä ja imukalaa.

Makeanveden kalalajeja, jotka pystyvät myös lisääntymään Itämeren vähäsuolaisissa osissa, ovat esimerkiksi muikku, karisiika, hauki, ahven, lahna, pasuri, säyne, särki, salakka, kuha, made, harjus ja kolmipiikki. Ne kutevat ja viettävät poikasvaiheensa jokisuissa ja merenlahdissa, mutta vaeltavat syönnöksellä kauempana niin rannikolla kuin ulapallakin. Haukikin saattaa liikkua ulapalla.

Sulkava, kivennuoliainen ja törö pystyvät elämään Itämeren alueella vain lähes suolattomissa jokisuissa. Kirkasvetisessä ulkosaariston suolaisemmassa vedessä viihtyvät esimerkiksi mutu, vaskikala ja seitsenruototokko.

Vaelluskalat lohi, meritaimen, vaellussiika, kuore, vimpa ja nahkiainen käyvät kutemassa Itämeren joissa, mutta palaavat sitten kasvamaan merialueille. Myös ankeriasta tavataan koko Itämeren alueella. Vaelluksellaan myös nokkakala ja joskus makrillikin saapuvat Itämeren altaan pohjoisosiin asti.

Turska oli vielä 1990-luvun lopussa Suomen lähivesillä hyvin yleinen. Nykyään se on harvinainen saalis. Ankeriaan tavoin turska ei pysty lisääntymään vesialueillamme, mutta varhaisvaiheiden jälkeen tänne saapuu satunnaisia vaeltavia yksilöitä kasvamaan.

Satunnaisiin vaeltajiin kuuluvat myös sardelli ja makrilli. Harvemmin tänne eksyneitä ovat tähtisampi, meribassi ja punakampela. Sillihai, pyörökuonosiika, pilkkusilli ja sarda on tavattu tiettävästi vain kerran. Sillihai tosin sen ainoan kerran kuolleena.

Vieraslajeista mustatäplätokko ja hopearuutana ovat runsastuneet voimakkaasti kymmenen viime vuoden aikana Suomen merialueella.

Pohjoisen Itämeren ainoa meduusa on korvameduusa, ja sen kellon halkaisija on noin 15 senttiä. Tosin jotkut yksilöt kasvavat jopa 20 senttimetrin pituisiksi. Meduusoilla on yksinkertainen ruumiinrakenne: niiden hyytelömäisestä kudoksesta yli 95 prosenttia on vettä, niillä ei ole verenkiertoa, sisäelimiä eikä aivoja. Silti ne pystyvät aistimaan valoa, paineaaltoja sekä veden suola- ja happipitoisuutta.

Suomen rannikkoalueilla tavattavat korvameduusat ovat hyvin erikokoisia. Yksilökoko vaihtelee 5:n ja 20:n senttimetrin välillä riippuen paljolti siitä, mikä on eläimen alkuperä.

Eteläiseltä Itämereltä pintavirtausten mukana vaeltavat yksilöt ovat suurikokoisempia. Syy on, että ne ovat aloittaneet elämänsä aikaisemmin, jolloin niiden elinkaari on pitempi. Suomen rannikolla syntyneet ovat kooltaan pienempiä, koska täällä Itämeren pohjoisimmissa osissa talvi kestää kauemmin, merivesi on kylmempää ja kasvukausi siten lyhyempi.

Ravinnoksi korvameduusa pyydystää pieniä vesieläimiä. Saalis koostuu etupäässä planktonäyriäisistä, mutta ruokalistaan kuuluvat myös kalanpoikaset.

Korvameduusan esiintymisalue Itämeressä ulottuu etelästä Merenkurkkuun asti. Suomen rannikoilla lajia esiintyy eniten Saaristomerellä ja läntisellä Suomenlahdella, ja siellä se on runsaimmillaan loppukesällä.

Ihminen huomaa korvameduusan heikkotehoisen myrkyn ainoastaan, jos sitä joutuu silmään.

Silloin tällöin meille eksyy myös hiusmeduusa, mutta hyvin sattumanvaraisesti. Se tarvitsee elääkseen vielä suolaisempaa vettä kuin korvameduusa.

Siloneula on jopa 30 sentin pituinen, mutta vain lyijykynän paksuinen. Sen ominta ympäristöä ovat matalien rantavesien levävyöhykkeet – juuri sellaiset, jollaisia Suomenlahden ja Saaristomeren rikkonainen rannikko on täynnä.

Siloneula on pidempi kuin särmäneula, mutta ruumiinrakenteeltaan ohuempi ja hentoisempi. Pää kuonoineen muistuttaa merihevosen päätä, ja siloneula onkin sen sukulainen.

Siloneulaa tavataan kaikilla merenrannikoillamme Perämeren suolatonta perukkaa lukuun ottamatta. Se elelee meriajokkaiden, rakkolevien ja jouhilevien keskellä pyrstö kasvin ympäri kietoutuneena, pää ylöspäin kasvien mukana huojuen ja niiden sekaan sulautuen. Se imaisee ohi uivia planktonäyriäisiä suuhunsa.

Siloneulaa ei moni tapaisi ehkä koskaan, ellei kalalla olisi tapana luulla paksulankaisten verkkojen liinaa kasvillisuudeksi ja kietoa pyrstöään langan ympäri. Siten siloneuloja aika ajoin nousee verkkokalastajien ihmeteltäväksi.

Särmäneula on levinneisyydeltään hieman sukulaistaan siloneulaa mereisempi laji. Yleisin se on Ahvenanmaan vesillä ja lounaisella rannikolla. Harvinaisempana sitä on Suomenlahdessa Ruotsinpyhtäälle asti ja Pohjanlahdessa Merenkurkkuun.

Särmäneula oleilee pystyasennossa rakkolevävyöhykkeen suojissa ja imaisee lähelle eksyneitä planktonäyriäisiä kärsäänsä kuin pipettiin ikään. Myös särmäneula on merihevosen sukulainen. Se on siloneulaa hivenen lyhykäisempi ja rotevampi, sen ruumiinmuoto on särmäisen kantikas. Kun särmäneulan saa käteensä, tuntuu kuin pitäisi vanhanaikaista lyijykynää kädessään.

Särmäneulan elinympäristö on paljolti samanlainen kuin siloneulalla. Pystyasennossa kellumalla se ilmeisesti matkii pohjan kasvinosia välttääkseen joutumasta saaliiksi. Esimerkiksi ruovikon seassa se näyttää irtonaiselta, vedessä kelluvalta järviruo’on lehdeltä.

Suomen merialueella elää kolme merinisäkäslajia: harmaahylje eli halli, itämerennorppa ja pyöriäinen. Niistä vain halli ja norppa lisääntyvät Suomen aluevesillä. Pyöriäisistä tehdään vuosittain vain muutama havainto.

Merinisäkkäät poikkeavat muista merenelävistä siten, että ne hengittävät ihmisten tavoin happea keuhkoilla, synnyttävät eläviä poikasia ja imettävät niitä rasvapitoisella maidolla.

Itämeren merinisäkkäistä suurin ja runsaslukuisin on halli eli harmaahylje. Noin 30 000:sta hallista kolmannes elelee Suomen merialueella. Hallit ovat sosiaalisia eläimiä. Ne kokoontuvat suuriin, jopa tuhannen yksilön laumoihin.

Noin 12-kiloinen kuutti syntyy helmi-maaliskuussa avojäälle tai ulkoluodolle.

Hallien levinneisyysalue on laajempi kuin norpan, koska halli pystyy poikimaan myös maalle. Suomen merialueella on seitsemän hylkeidensuojelualuetta, ja ne on perustettu erityisesti hallia ajatellen.

Itämerennorppa eroaa arktisesta kantamuodostaan niin paljon, että se luokitellaan nykyään omaksi alalajikseen. Pääosa itämerennorppakannasta elää Perämerellä, valtaosin yksinään tai muutaman yksilön ryhmissä. Itämeren kolmas hyljelaji, kirjohylje, esiintyy vain lähellä Tanskan salmia –  ja Tenojoella!

Pientä delfiiniä muistuttava pyöriäinen on yksi maailman pienimmistä hammasvalaista. Ne liikkuvat yleensä yksin tai muutaman yksilön ryhmässä. Ne eivät hakeudu ihmisten ja aluksien läheisyyteen, minkä vuoksi niiden havainnointi on vaikeaa. 

Pyöriäinen on luokiteltu maailmanlaajuisesti elinvoimaiseksi lajiksi, mutta Itämeren pääaltaan kanta on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Sen kooksi on arvioitu noin 450 yksilöä. Muut Suomen merialueella havaitut merinisäkäslajit, kuten delfiinit ja ryhävalaat, ovat äärimmäisen harvinaisia vierailijoita.

Itämeren linnusto on monilajinen ja runsas. Siihen kuuluu sekä meri- että sisävesilajeja. Muuttoaikoina lintujen määrä moninkertaistuu, kun monet lajit pysähtyvät levähtämään ja ruokailemaan. Itämerellä on valtavan suuri merkitys myös talvehtimisalueena. Iso osa esimerkiksi allin, pilkkasiiven, isokoskelon, telkän ja tukkasotkan Euroopan tai jopa koko maailman kannasta talvehtii Itämerellä.

Ulkosaaristossa elää luodoilla ja saarilla pesiviä merilintuja, jotka hankkivat ravintonsa merestä. Sellaisia lintuja ovat kalatiira, lapintiira, merilokki, harmaalokki, selkälokki ja kalalokki. Ulkosaaristossa tavataan myös haahkoja, pilkkasiipiä, tukkasotkia ja tukkakoskeloita. Luotojen rannoilla viihtyvät meriharakka, punajalkaviklo ja tylli.

Saaristossa sijaitsevilla lintuluodoilla pesii isoja tiira-, lokki- ja sorsayhdyskuntia sekä tukkasotka ja tukkakoskelo, ruokki, riskilä ja haahka. Suojaisemmilla alueilla pesivät puolisukeltajasorsat ja monet kahlaajat.

Sisäsaaristossa ja merenlahdilla elää monia sorsalajeja, kuten punasotka, sinisorsa, lapasorsa ja haapana. On uikkuja, nokikanoja, naurulokkiyhdyskuntia, kaulushaikaroita sekä myös petolintuihin kuuluva ruskosuohaukka ja sääksi.

Merihanhi, merimetso ja myös merikotka ovat runsastuneet. Merimetso elää suurissa yhdyskunnissa ja pesii maapesissä puuttomilla luodoilla.

Kyhmyjoutsen on levittäytynyt Itämeren pohjoisosiin asti. Muita yleistyneitä lajeja ovat muun muassa valkoposkihanhi ja kanadanhanhi.

Saaristojen erikoisuus on maailmanlaajuisesti levittäytynyt räyskä, se pesii Euroopassa lähinnä Itämerellä ja Mustallamerellä.

Yksi Itämeren linnuston erityispiirre on se, että alueella pesii paljon arktisia lajeja, joiden päälevinneisyysalue löytyy Lapista tai Jäämeren rannoilta. Niitä ovat pilkkasiipi, lapasotka, lapinsirri ja lapintiira.

– Merikotkan tarina on esimerkki siitä, miten saadaan tuloksia, kun tartutaan toimeen, kertoo WWF:n ohjelmapäällikkö Petteri Tolvanen.

Vielä 1900-luvun alussa merikotkan ampumisesta maksettiin tapporahaa, palkkiota vahinkoeläimen hävittämisestä. Merikotka rauhoitettiin 1920-luvulla, mutta lintuja ammuttiin ja niiden pesimistä häirittiin yleisesti vielä 1960-luvulla. Kun kansainvälisen ympäristöjärjestön WWF:n Suomen osasto perustettiin vuonna 1972, merikotkan tilanne oli äärimmäisen huono.

Itämeren kärsijä ja menestyjä: melu piinaa silakkaa, merikotka kukoistaa

WWF:n merikotkatyöryhmä perustettiin vuonna 1972 tilanteessa, jossa Suomessa eli enää vain noin 35 pesivää merikotkaparia. Linnut olivat lähes lisääntymiskyvyttömiä Itämereen kertyneiden ympäristömyrkkyjen, ennen kaikkea hyönteismyrkky DDT:n sekä sen hajoamistuotteen DDE:n ja PCB- yhdisteiden takia.

Myrkyt tekivät kotkista hedelmättömiä tai tappoivat niiden sikiöt. Munien kuorista tuli niin ohuita, että hautominen epäonnistui.

– Merikotka jää talvehtimaan lounaissaaristoon ainakin niin pitkäksi aikaa, kun meri on auki. WWF:n merikotkatyöryhmä alkoi tarjota niille myrkyistä puhdasta ruokaa, sianruhoja. Talviruokinnan avulla linnut pystyttiin myös pitämään tietyillä alueilla, etteivät ne muuttaneet etelämmäksi ja altistuneet jälleen myrkyille, Tolvanen kertoo.

WWF alkoi myös vaikuttaa asenteisiin ja suojella merikotkien pesimismetsiä. Saaristoon rakennettiin tekopesiä niille paikoille, joista metsäteollisuus oli kaatanut pesäpuut.

Yli 20 vuoden ajan WWF:n vapaaehtoiset raahasivat luodoille ja kallioille lihaa merikotkien ruoaksi. Liha oli kotkalle puhtaampaa ravintoa kuin kalat ja vesilinnut, joita ne itse pyydystivät. Kanta alkoi elpyä kunnolla vasta 1990-luvulla. Kun vuonna 1975 koko maassa kuoriutui vain neljä poikasta, viime vuonna WWF sai laskea jo 558 poikasta.

– Viime vuonna merikotka hyppäsi uhanalaisten lajien luokituksessa vaarantuneista lajeista suoraan elinvoimaisiin. Tässä kohdassa WWF katsoi oman osuutensa lajin suojelussa tehdyksi ja merikotkan seurantavastuu siirrettiin sääksisäätiölle.

Tolvasen mukaan merikotkan pelastamisessa tarvittiin lujaa uskoa sekä pitkäjänteinen ponnistus.

– Luonnonsuojelu on kestävyyslaji. Vuodessa, kahdessa tai viidessä ei vielä isoja tuloksia saada, mutta yhden ihmiselämän aikana se voi jo onnistua.

Tällä hetkellä Suomessa on noin tuhat lisääntymisikäistä merikotkaa. Laji pesii jopa Helsingin keskustan liepeillä.

Suomen lajiston uhanalaisuutta arvioidaan noin kymmenen vuoden välein. Uusin arvio julkaistiin syksyllä 2019. Sen mukaan yksikään Suomen avomeri- tai rannikkovesialueista ei ole hyvässä tilassa. Heikoin tila on Suomenlahdella ja Saaristomerellä.

Kaloista uhanalaisimmat ovat harjus ja ankerias, joka on häviämässä totaalisesti. Meritaimenen uhanalaisuusluokitusta on lievennetty äärimmäisen uhanalaisesta erittäin uhanalaiseksi. Lohen tilanne on osin parantunut, mutta ei riittävästi uhanalaisuusluokituksen poistamiseksi.

Rantanuoliainen on siirretty silmälläpidettäväksi, samoin kampela, made, mustatokko, seitsenruototokko ja vaskikala.

Häirintä ja rakentaminen uhkaavat pikkutiiran ja merikotkan pesintää sekä pesimäpaikkoja. Lapasotkan uhanalaisuuden syy on metsästys, mutta myös Itämeren rehevöityminen. Vain muutamalla ulkoluodolla pesivää etelänkiislaa uhkaavat meren saastumiseen ja sairauksiin liittyvät satunnaistekijät. Äärimmäisen uhanalaisia, rannikolla ainakin satunnaisesti esiintyviä lintuja ovat kiljuhanhi, kultasirkku, niittysuohaukka, rantakurvi, suokukko ja tunturipöllö.

Rantavyöhykkeessä elää erityissuojeltava meriuposkuoriainen sekä monia muita uhanalaisia kovakuoriaislajeja. Erityisesti suojeltavia myyriäisiä, kiitäjäisiä ja meritöyryläisiä elää etenkin merenrantahietikoilla.

Yhdenkin kasvin sukupuuttoon kuolemisella tai vähenemisellä voi olla synkät seuraukset monille eläimille.

Itämerenhauru ja rakkohauru on arvioitu silmälläpidettäviksi, merihaprajuola on nyt erittäin uhanalainen. Yksi Suomen uhanalaisimmista kasveista, hentonäkinruoho, esiintyy joidenkin järvien lisäksi itäisellä Suomenlahdella kahdessa jokisuistossa. Upossarpio on Perämerellä esiintyvä erityissuojeltava, matalassa rantavedessä elävä uposkasvi. Erityissuojeltavia rantakasveja ovat perämerenmaruna, rantakaura, suolapunka ja suolayrtti.

Luontotyyppien uhanalaisuus on oma arvionsa. Se on tehty kahdesti ja niistä viimeisin julkaistiin vuonna 2018. Erittäin uhanalaisia ovat esimerkiksi haurupohjat, punaleväpohjat, suursimpukkapohjat, valkokatka-merivalkokatkapohjat, rannikon jokisuistot, Itämeren hiekkarannat, hauruvallit  ja meriajokasvallit.

Vaarantuneisiin luontotyyppeihin kuuluvat suojaisat näkinpartaispohjat, meriajokaspohjat, merijää, fladat, kluuvit (entiseen lahdenpohjukkaan jäänyt, umpeutunut vesiallas) ja Itämeren epilitoraalikedot (epilitoraali eli pysyvästi veden yläpuolella).

Silmälläpidettäviin kuuluvat sätkinpohjat (sätkin on kasvi), haura- ja hapsikkapohjat, avoimet näkinpartaispohjat ja merinäkinruohopohjat.

Juttukokonaisuuden on tarkistanut Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen johtaja, apulaisprofessori Jari Hänninen.