Apu

Sepon tie, osa 4: Kuolema voi olla kaunis

1


Sepon tie, osa 4: Kuolema voi olla kaunis

Seppo Kaupin syöpä levisi maksaan. Helmikuun alussa Seppo nukkui pois.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Teija Soini

Tunnelma Oulun kaupunginsairaalan palliatiivisen hoidon osaston potilashuoneessa numero viisitoista on rauhallinen. 

Pöydällä lepattaa kynttilän liekki, vieressä on kaksi kukkakimppua, punaisia neilikoita ja valkoisia ruusuja. 

Yksi valkoinen ruusu on laskettu levollisena vuoteella makaavan Seppo Kaupin rinnan päälle. Hän on kuollut edellisenä yönä, 2. helmikuuta. Vuoteen äärellä seisovat Raili ja Tampereelta saapunut tytär. Sairaalapastori on tulossa pitämään omaisille hartaushetken.

Sepon saattohoitoaika jäi lyhyeksi.

Uudenvuodenaattona hän sai tietää, että syöpä on levinnyt maksaan. Etäpesäkkeitä oli elimessä kymmenittäin.

– Lääkäri nosti kädet pystyyn. Mitään ei ole tehtävissä. Tällaista en toivoisi kenellekään, Seppo sanoi silloin.

Tammikuun alkupuolella Seppo on yhä kotona. Vielä ehditään syödä täytekakkua marraskuussa olleen 73-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ja ottaa Sepon toivomuksen mukaisesti muotokuva. 

Hän tarkastelee kuviaan kameran näytöltä.

– Kylläpä mies nauraa väkinäisesti kuin velkainen isäntä.

Musta huumori kukkii, mutta olemukseen on tullut syvää vakavuutta. 

– Voi kun pääsisin pois, ettei tulisi kovasti kipuja ja saisi lääkettä niin paljon kuin tarvitsee. Kunpa voisi kuolla siten, että laittaisi illalla nukkumaan ja aamulla olisi poissa tai ottaisi vaikka pumpusta. Minulla on elvytyskielto hoitotestamentissa, Seppo toivoo.

Ei hän kuolemaa pelkää. Ajatukseen on ehtinyt sopeutua, mutta silti: tuntuu erilaiselta, nyt kun on tullut sen aika. On päiviä, jolloin hän herkistyy itkemään. Olo on uupunut, mutta uni ei meinaa tulla. 

– Sairaalaan en lähde ennen kuin on pakko.

Seppo katsoo laihtuneita kasvojaan seinäpeilistä.  – Miksi täällä on paljon huonommat peilit kuin kotona, hän pudistelee päätään. 

Railin voimat ehtyvät. Hän saa sydäninfarktin, ja hänelle tehdään pallolaajennus.

Silloin Seppo kirjoittaa kotona Yli-Iissä päiväkirjaansa: 

Olo on epämääräisen ahdistunut. Henki ei oikein kulje ja pumppu jyskyttää. 

Hän iloitsee kuitenkin vieraista, jotka ovat tulossa vielä samana päivänä, tyttäret Ruotsista ja monet muut läheiset, mutta jo seuraavana aamuna Seppo on Oulun yliopistollisen sairaalan yhteispäivystyksessä. 

– Tuli yöllä niin kovat kivut ja henki meni ahtaalle. Mitä lienee Hitlerin kaasua antoivat, nyt helpottaa. Tytöt jäivät pitämään taloa. Lääkäri sanoi, ettei minusta ole kotona olijaksi. Nyt tuli osoitteeksi Oksa-kakkonen (Oulun kaupunginsairaalan palliatiivisen hoidon osasto A2).

Raili toipuu operaatiosta ja kotiutuu muutaman päivän kuluttua. Suonissa oli ollut kaksi tukosta, mutta toisen avaaminen tuotti vaikeuksia. 

– Silloin koin jotain outoa. Yhtäkkiä vuoteeni vieressä oli ystävällisen näköisen naishahmo, jolla oli lämpimänruskea asu yllään. 

Pyysin häneltä vettä, mutta nainen vain katsoi minua liikahtamatta. Nainen seisoi sairaalan käytävälläkin, kun vuodettani siirrettiin leikkaussalista pois. Kysyin henkilökunnalta, oliko vuoteeni vieressä ruskeapukuinen nainen. Ei ollut. Hän taisi olla suojelusenkelini, Raili arvelee.

Osastolle päästyään Seppo saa hyvää lääkitystä. Ensimmäisen viikon hän on pirteä. Hän liikkuu käytävillä rollaattorin kanssa ja esittelee osastoa vierailleen. On kauniita oleskelutiloja, tietokonenurkkauksia, kirjahyllyjä, viherkasveja, tauluja ja kiikkutuoli, jota Seppo testaa.

– Saisi olla enemmän pehmuketta, kun takapuoli alkaa olla luusta, hän sanoo.

Seppo katsoo laihtuneita kasvojaan seinäpeilistä. 

– Miksi täällä on paljon huonommat peilit kuin kotona, hän pudistelee päätään. 

Pääaulassa aulaemäntä Eila Pietilä pelaa potilaan kanssa tuppea. 

Täällä aika on pysähtynyt. Kenelläkään ei ole enää kiire mihinkään.

Seppo näyttää seinällä olevaa kylttiä. Siinä kerrotaan, että palliatiivisella osastolla hoidetaan elävää ihmistä, ei kuolevaa potilasta. 

Loppuelämästä pyritään tekemään mahdollisimman hyvä.

– Ei täällä kyllä kovin mukava ole. Olisin mieluummin vaikka rankametässä, Seppo oikoo. 

Ulkona paistaa aurinko. Kotona Yli-Iissä Sepon kasvattamat paprikat tekevät jo ensimmäisiä palkojaan. 

Seppo johdattelee vieraansa päiväkahville, joka on päivittäin kello 13.30. Se on monelle tärkeä hetki. Taustalla soi iloinen tanssimusiikki. Seppo muistelee, kuinka Railin kanssa käytiin – kun vielä jaksettiin – Haukiputaan Samanttassa tansseissa.

– Seppo on hyvin positiivinen ihminen. Työkaverikin sanoi, kun näytin Apu-lehdestä hänen kuvaansa, että tuohan on se mukava mies, Pietilä taputtaa hellästi Seppoa olkapäälle.

Alkaa toinen sairaalaviikko. Seppo väsyy. Nieleminen vaikeutuu. Hän ei jaksa istua enää kahvilla kuin hetken. On vaikea istua, on vaikea seistä.

– Hetkittäin tuntuu että kuolen heti, välillä että elän vielä viikkoja tai kuukausia.

Tulee tuskien yö. Aamulla kipulääkkeet tuplataan, Seppo saa voimakkaamman kipulaastarin ja kipupumpun.

– Kivut ovat poissa, Seppo kiittää. Hengittäminenkin on helpompaa.

Vielä hän lähettää tekstiviestejä. Sitten ne harvenevat ja loppuvat kokonaan.

Nyt Raili viettää aikaa Sepon kanssa mahdollisimman paljon. Hänelle tuodaan yöpymisiä varten vuode Sepon potilashuoneeseen. 

On perjantai 29. tammikuuta. Seppo tuskin jaksaa avata silmiään, mutta ottaa heikolla äänellä osaa keskusteluun. Hän tarttuu kädestä kiinni.

– Kiitos tästä juttusarjasta, se on tuonut niin paljon iloa. Kiitos että sain kertoa tarinani. Tulevia juttua oli jännittävä odottaa.

Eivät ne lopu vieläkään, luvataan. Seppo hymyilee, ja muistuttaa: tämä on nyt se saattohoitovaihe… että tiedätte kirjoittaa.

Yöllä Seppo kertoo saaneensa kuperkeikkaöljyä, unta parantavaa lääkettä. Sepon keksimä sanonta naurattaa kaikkia, vaikka kuolinvuoteen äärellä ollaankin. Kuka on sanonut, etteikö silloinkin saisi nauraa.

Mutta on Sepolla vakavaakin kysyttävää. 

Hän katsoo Railia: eihän kenenkään kanssa jäänyt huonoja välejä. Ei toki jäänyt.

– Kunpa saisin kuolla nukkuen, hän vielä kuiskaa ja nukahtaa.

Pappi on käynyt aiemmin päivällä juttelemassa ja antanut ehtoollisen.

Fuck cancer -rannekkeet roikkuvat Sepon ranteissa, vaikka olivat alussa tiukat.

Tammikuun viimeisenä päivänä Sepon kunto romahtaa dramaattisesti. On tullut lähdön aika. Posket punoittavat, iho on sileä. Hän näyttää nuorelta ja hyvin hauraalta. 

Silmät pysyvät kiinni. Sepon heikko nyökkäys vastauksena kysymyksiin osoittaa, että hän on tietoinen ympäristöstään. Hengitys on kevyttä. Ikkuna on raollaan, happiviikset helpottavat hengitystä.

Oloa helpotetaan, kostutetaan suuta, silitellään, puhutaan rauhallisesti ja pidetään kädestä kiinni. Kuunnellaan Youtubesta meren ja delfiinien ääniä. Taustalla oleva happirikastin solisee sekin kuin pieni puro.

Seppo rauhoittuu, kun vierellä on ihmisiä ja vaipuu hiljalleen yhä syvemmälle etäisyyteen. 

Hoitajat eivät ehdi käydä huoneessa kovinkaan usein. He kuitenkin tarkkailevat, että potilas on rauhallinen ja olo on kohtuullinen.

Täällä täytyy olla myös niitä, jotka joutuvat kohtaamaan viimeisen hetkensä yksin. 

– Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllä. Ihanteellisinta olisi, että vierellä on aina joku, kun ihminen kuolee. Aina kuolinhetkeä ei pysty ennakoimaan, palveluesimies Sirkka Viitanen Oulun kaupunginsairaalasta sanoo. 

Yöllä yhden aikaan Seppo siirtyy rajan tuolle puolen, rauhallisesti nukkuen, lähimpiensä läsnä ollessa. 

Vielä hetken lepattaa potilashuoneessa kynttilänliekki. Hartaushetki alkaa. Lauletaan virsi, Sun haltuus, rakas Isäni. Pastori siunaa Sepon, sitten rukoillaan Isä meidän -rukous. Loppuvirtenä lauletaan Ystävä sä lapsien. On itkun ja halauksien aika.

Pappi hyvästelee, Sepon ruumis kuljetetaan säilytykseen. Raili ja tytär saattavat. 

Tämä kuolema on kaunis – tai ainakin lempeä. Minkäs teet, kun lähdön aika tulee. 

Sepon ennuste helmikuussa 2014 oli muutamasta kuukaudesta maksimissaan kahteen vuoteen.

Palliatiivinen hoito

Palliatiivinen hoito on parantumattomasti sairaan oireenmukaista, fyysistä ja henkistä kipua lievittävää hoitoa. 

Parantumattomasti sairas saattaa tarvita oireita lievittävää hoitoa kuukausien tai vuosien ajan.

Hoidon päämääränä ei ole elämän pidentäminen mihin hintaan hyvänsä, ei myöskään elämän lyhentäminen.

Saattohoito

Saattohoito tarkoittaa palliatiivista hoitoa viimeisten elinviikkojen aikana. 

Saattohoidon tavoitteena on varmistaa potilaan mahdollisimman arvokas ja oireeton 

loppuelämä. 

Hoidon katsotaan jatkuvan potilaan 

kuoleman jälkeen omaisten surutyön 

tukemisella.

Hoitotestamentti eli hoitotahto helpottaa kuolevan potilaan hoitoa, vaikka lopullinen vastuu lääketieteellisistä hoitopäätöksistä on aina lääkärillä. ●

Teksti Jaana Skyttä, kuvat Teija Soini

Lue Sepon tarinan ensimmäinen osa tästätoinen osa tästä ja kolmas osa tästä.

Julkaistu: 15.2.2016