”Baarista kotiin kävely ja seksikin voi olla liikuntaa” – Laura Pörsti oli antiliikkuja, joka ei ollut koskaan oppinut lukemaan kehonsa viestejä

Laura Pörsti ei ollut se ihminen, jolla on treeniohjelma jääkaapin ovessa tai älysormus yötä päivää sormessaan. Hän oli se, joka valittiin aina koululiikunnassa toiseksi viimeisenä joukkueeseen. Se, joka ajatteli kuntosalien kuuluvan toisille: niille, joille liikunta oli elämäntapa ja identiteetti.

Hän oli kirjoja lukeva humanisti, joka ei ollut koskaan oppinut lukemaan kehonsa viestejä.

– En ymmärtänyt ajatusta siitä, että liikunta on kivaa. Miksi käyttäisin aikaa siihen, kun voisin lukea kirjan? En ollut ollut kiinnostunut liikunnasta pariin kymmeneen vuoteen, jos sitä ennenkään.

Nuorena Laura oli pelannut tennistä, jopa kilpatasolla. Mutta hän koki itsensä ulkopuoliseksi.

– Se ei ollut juttuni, vaikka olin siinä kohtuullisen hyvä, hän kertoo.

Harrastus ei tuonut iloa, vaan tuntui suoritukselta.

Koululiikunta jätti jälkensä. Huonot uimataidot omaavana lapsena Laura pakotettiin muiden edessä lastenaltaaseen.

Koulusta hän saattoi olla pois päivinä, jolloin oli tiedossa uimista.

– Liikuntatunnilla ei koskaan keskitytty kehon tuntemuksiin. Piti vain selviytyä. Olen kuullut, että näitä kokemuksia muistelevat yhä monet aikuiset, hän sanoo ja muistuttaa, ettei liikuntatunnin pitäisi olla paikka, jossa hävetään.

Nelikymppisenä Laura alkoi huomata kehossaan ikääntymisen merkkejä. Kahden lapsen synnyttäminen oli myös jättänyt kehoon jälkensä.

– Siinä kohtaa, kun huomasin pissaavani helposti housuun ja aloin välttelemään hyppimistä, ymmärsin, että haluan tehdä asialle jotain.

Liikuntakulttuurin ulkonäkökeskeisyys ja somepäivitysten juoksutapahtumat tuntuivat Laurasta vierailta.

Hän ei nähnyt itseään ihmisenä, joka "löytää lajinsa", kirjaa treeninsä kalenteriin ja käy ryhmäliikunnassa kolmesti viikossa. Hän tiesi, että kyllästyisi siihen kaikkeen muutamassa päivässä.

– Tuli kuitenkin olo, että haluan pysyä edes entisissä voimissani. Minulle riitti toimiva keho, en tarvinnut timmejä pakaroita, hän sanoo.

Hän päätti lähestyä aihetta kirjoittamalla. Kirjaprojekti Antiliikkuja syntyi ärtymyksestä liikuntakulttuuria kohtaan, mutta muuttui nopeasti matkaksi omaan kehoon ja haastoi ikuista liikunnan vihaajaa kokeilemaan uusia lajeja.

Saamme kahvikupit eteemme ja kysyn Lauralta, millainen hänen suhteensa liikuntaan on nyt, kun hän on kirjoittanut siitä kokonaisen kirjan.

– Minua on vuosia ärsyttänyt jatkuva hyvinvointipuhe ja ärsyttää edelleen. Sellainen, että yksilö pystyisi itse vaikuttamaan täysin omaan terveyteensä. Työssä viihtymiseen ja pirteyteen, kaikkeen. Tuntuu, että liikunnasta on tullut jonkinlainen kansalaisvelvollisuus.

Laura ei pidä puhetta liikkumattomuuden aiheuttavasta miljardiluokan kustannuksista hyvänä keinona motivoida ihmisiä.

– Vihaan sitä, kun liikkumattomat tuomitaan tai sanotaan, että ota vain itseäsi niskasta kiinni. Näin toisinnetaan ajatusta siitä, että vähäinen liikkuminen on yksilön laiskuutta ja siksi häpeällistä.

Kirjaprojektin edetessä hän alkoi kuitenkin nähdä liikunnan merkityksen uudella tavalla. Ei suorituksena, vaan arkea helpottavana toimintana. Hän alkoi miettiä, jaksaisiko vanhempana enää nousta tuolista – ja oivalsi, että nyt olisi se hetki, jolloin voisi vielä vaikuttaa asiaan.

Laura kertoo olevansa ihminen, joka elää ajatuksissa, ei kehossa.

– Ennen kirjaprojektiani kehoni oli jotain, mikä vain roikkui mukana. En osannut kuunnella sen viestejä.

Raskauksien ja pikkulapsivuosien aikana etäisyys kehoon kasvoi. Kehon rajat hämärtyivät, ja oma keho tuntui enemmän toisten – ensin sikiön, sitten vauvan – käyttöön ottamalta.

– Kaikki energia meni lapsiin. Oli jatkuvaa pelkoa siitä, onko vauva hengissä. Samalla keho toimi vain jonkinlaisena selviytymisvälineenä. Ei ollut aikaa tai tilaa pohtia, kuka minä olen tai mitä minä tarvitsen.

Synnytykset, imetykset ja jatkuva hoivaaminen veivät voimat ja myös sen vähäisen hallinnan tunteen, joka kehosuhteessa oli aiemmin ollut.

– Piti opetella, missä minun rajani menevät. Mitä jaksan? Mikä tuntuu hyvältä?

Vasta kun lapset kasvoivat, Laura Pörsti pystyi pysähtymään oman jaksamisensa äärelle. Tarve liikkua ei tullut ulkopuolelta, vaan sisältä – ei halusta muuttua toiseksi, vaan halusta jaksaa omassa kehossa.

Lauran lapset liikkuvat paljon ja esikoinen harrastaakin liikuntaa. Kentän laidalla seisovaksi tai ”mokkapalaa vääntäväksi” äidiksi hän ei kuitenkaan aio ryhtyä. Hän toivoisi lasten omaksuvan sellaisen elämäntyylin, että liikuntaa tulee arjessa.

Ajatus rautaa pumppailevista, paidattomista miehistä ja vailla kunnon ohjeistusta jätetyistä kuntosalilaitteista sai Lauran aiemmin ajattelemaan, ettei hän aio edes harkita kuntosalijäsenyyttä.

Kirjaprojektin edetessä Laura kuitenkin osti kuntosalille jäsenyyden. Puoliväkisin, halusta kokeilla.

Salille meneminen oli aluksi jännittävää.

– Tuntui, että kaikki katsovat, että tuo on nyt kyllä ensimmäistä kertaa täällä.

Viimeisiään vetelevät Marimekko-kangaskassin kantokahvat eivät huokuneet kokeneen, sporttisen kuntosalikävijän olemusta.

Salikassin virkaa hoitavaan kangaskassiin oli pakattu puolison vanha Ressu-pyyhe, juomapullo sekä äidin kellarista löydetyt sisäpelikengät. Päällä oli teknistä materiaalia oleva, kirpputorilta löydetty paita ja legginsit.

Kuva siitä, millaisia liikkujaihmiset ovat, oli muodostunut ajan saatossa.

– Ne ovat olleet mielessäni menestyviä, iloisia ja reippaita, niin kuin urheilukello kädessä edustava presidenttimmekin.

Samanikäisten kokemukset antoivat luottoa siihen, ettei hän ole ainoa, joka kamppailee samankaltaisten asioiden kanssa.

– Monilla ikäisilläni on samanlaisia ajatuksia kuin itselläni. Tuntuu että moni ihminen on hukassa oman liikuntasuhteensa kanssa. Salit tuntuvat monesta etäännyttävältä.

Kuntosalin lisäksi Laura kokeili muun muassa ryhmäliikuntaa.

– Huomasin silti, että arkuuteni salien ja hallien ovilla ei kadonnut mihinkään. En pystynyt menemään koripalloharjoituksiin tai sulkapallokentälle, vaikka olisinkin tehnyt sen kirjaprojektin vuoksi.

Juoksukoulun hän osti, mutta ei pääsyt ensimmäistä harjoitusta pidemmälle.

Laura huomasi nopeasti, ettei hänen tarvinnut löytää omaa lajiaan. Hän ei tarvinnut salikorttia, eikä ohjattuja liikuntatunteja.

Hän alkoi lisätä liikettä arkeen tavalla, joka ei herättänyt uupumusta tai inhoa. Pyörän kaivaminen kellarista arkikäyttöön ja viiden minuutin soutu soutulaitteella olohuoneessa sen sijaan olivat keinoja, joilla liikuntaa tuli helposti lisää.

– Aloin huomata asioita, jotka tuovat liikuntaa arkeeni huomaamatta. Baarista kotiin kävely ja seksikin voi olla liikuntaa, jos sen haluaa nähdä niin. Aiemmin en nähnyt. Etsin niitä asioita, jotka haastavat sitä ajatusta, että liikuntaa mennään tekemään juuri sinne kuntosalille.

Kirjan kirjoittamisen jälkeen Laura Pörsti liikkuu tietoisesti enemmän kuin koskaan aiemmin aikuiselämässään. Ei siksi, että liikunnasta olisi tullut hauskaa, vaan siksi, että hän on löytänyt uudenlaisen suhteen omaan kehoonsa.

– Kannustan muita miettimään mitä liikunnallisia tapoja elämässä jo on ja vahvistamaan niitä. Jos sellainen toive siis ylipäätään on, että haluaa liikkua enemmän.

Hänen mielestään kaikkien ei tarvitse innostua liikunnasta.

Laura ajattelee, ettei liikunnan tarvitse olla välineurheilua, eikä ole olemassa oikeanlaista tapaa liikkua.

– Sekin on liikkumista, jos kävelee portaat farkuissa tai nousee sohvalta mennäkseen jääkaapille.

Vanha ja liian iso kirpputorilta ostettu tekninen paita on vaihtunut uudempaan, joka tosin sekin on ostettu kirpputorilta.

Marimekon kangaskassista hajosivat sangat, joten Lauran piti vaihtaa kassia. Hän valitsi mukaansa tekijänoikeusjärjestön logolla varustetun kassin, muistuttamaan salillakin siitä mikä hän on.

Kirjoja lukeva humanisti.

– Minusta ei kuoriutunut sporttihenkilöä. Mutta olen löytänyt lempeämmän tavan olla kehossani. Se on iso muutos.

Ja se riittää.