Sean Ricks yritti olla yhtä laiha, lihaksikas ja täydellinen kuin edesmennyt isänsä: ”Isä, en pystynytkään olemaan kaltaisesi!”
Kun Sean Ricksin isä kuoli, nuori Sean halusi tulla Vietnamin sodassa palkitun veteraani-isänsä kaltaiseksi – laihaksi ja lihaksikkaaksi. Se ajoi tulevan tv-toimittajan tavoittelemaan täydellisyyttä, laihduttamaan ja juoksemaan: ”Äitini on oikeasti ollut minulle arjessa kaikki kaikessa, mutta silti isä on vienyt koko kaistan mielestäni, koska hän ei ollut paikalla.”
Korvissa jyskyttää, jalat painavat, syke on liian korkea. Ja sitten, jossain kivun ja euforian välimaastossa, alkaa mieleen pulpahtaa ajatuksia.
Isästä, äidistä, omasta kehosta, lapsista, menneistä epäonnistumisista.
Sitten alkaa verrata itseään muihin.
Olisinpa yhtä hyvässä kunnossa kuin tuo.
Olisinpa laihempi.
Olisinpa lihaksikkaampi.
Olisinpa pidempi.
Olisinpa enemmän.
Olisinpa sellainen kuin isäni oli.
Sean Ricks ajattelee juostessaan. Ei vain juostessaan, mutta aivan erityisen paljon ja mielellään juuri juostessaan. Hän on myös huomannut, että juostessa ajatteleminen ei ole aina pelkästään turvallista.
Kun keho on sietokyvyn rajoilla ja väsynyt, tunteet ja muistot tulevat pintaan puhtaina ja välähdyksenomaisina.
Myös sellaiset tunteet ja muistot, joita ei haluaisi.
Sean Ricks sai idean lomalla Pohjois-Italiassa. Hän oli antanut puolisolleen lahjaksi Haruki Murakamin muistelmateoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, ja lomalla kirjasta oli aikaa puhua.
Aikaisemmin kustantaja oli ehdottanut Ricksille elämäkerran kirjoittamista, mutta sellaisen laatiminen alle nelikymppisenä tuntui vähän kummalliselta.
Sitten Ricks keksi, että hän voisi yrittää samaa mitä Murakami: käyttää juoksua elämän vertauskuvana, ja käydä läpi tähänastisen elämän niitä kysymyksiä, joita lenkkipolulla on tullut pyöriteltyä.
Kirja siitä syntyikin.
Siksi Ylen Perjantai-ohjelman pitkäaikaisen juontajan pian ilmestyvä esikoisteos Elämäni juoksu (Minerva) käsittelee sitä, millaisia oivalluksia hän on erään ultrajuoksun kipeimpinä kilometreinä saanut.
– Kirja kertoo aika paljonkin siitä, missä nyt olen ihmisenä. Aikaisemmin olen ajatellut, että jos kirjoitan kirjan, sen pitää olla kaikkien aikojen magnum opus – täydellinen urani huipentuma. Nyt ajattelen, että kokeillaanpa kirjan kirjoittamista, siitä tulee toivottavasti ihan hyvä. Ja sitten viiden vuoden päästä ehkä uudestaan.
Mutta Sean Rickin kirjassa ei ollutkaan kysymys vain juoksemisesta ja vertauskuvista.
Kirja on samalla tarina Seanista, jonka kasvua mieheksi ja isäksi on viitoittanut ja varjostanut kovin lyhyeksi jäänyt oma isäsuhde.
Kun Sean Ricks oli neljän vanha ja asui perheensä kanssa USA:ssa, hänen isänsä Anthony “Tony” Ricks kuoli 46-vuotiaana syöpään.
Tony Ricks oli ollut Vietnamin sodan kaksinkertainen veteraani, jolle itse Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell oli kirjoittanut kiitoskirjeen tämän palveluksista isänmaata kohtaan.
Isää oli näkynyt kotona vähän: hän teki paljon töitä, välillä viikonloppuisin, ja hoiti ammatilliset ja sosiaaliset velvollisuutensa säntillisesti.
”Isä on vienyt koko kaistan mielestäni, koska hän ei ollut paikalla.”
Tony Ricks oli kasvanut 1940–50-luvun Yhdysvalloissa Virginian osavaltiossa, ja silloiseen afroamerikkalaiseen kulttuuriin kuului vahvasti ajatus siitä, että ihmisen pitää kouluttautua ja tuoda sitä kautta kunniaa ja hyvinvointia koko yhteisölleen.
Seanin mukaan isän mentaliteetti oli osittain amerikkalaisen työkulttuurin tulosta.
Kun Suomessa työpäivän pituus on alle kahdeksan tuntia, Yhdysvalloissa se on jotakin kymmenen ja kahdentoista tunnin väliltä – erityisesti, jos on sellaista kunnianhimoa, jota Tony Ricksillä oli. Sieltä oli peräisin ihanne suorittamisesta.
Kun isä kuoli, Sean Ricksin velipuolet sanoivat nelivuotiaalle Chesapeakissa Virginiassa, että ”sinä olet nyt perheen pää”, “you are the man of the house”.
Vaikka se sanottiin hyvällä, se oli omiaan kasaamaan paineita pienelle pojalle.
Isän kuoleman jälkeen Seanin äiti päätti, että äidin ja lasten olisi aika palata kotiin. He jättivät New Yorkin taakseen ja muuttivat äidin syntymäkulmille Tampereelle.
Sopeutuminen Suomeen, uuteen ympäristöön, oli pojalle iso haaste. Mutta vielä enemmän Sean Ricksiä haastoi se, miten elää elämäänsä ilman isää.
Ricks oli jo pienenä läheinen äitinsä kanssa, varsinainen äidinpoika, mutta isäänsä Sean janosi.
– Isääni minä mietin koko ajan. Olen äidilleni sanonut jälkikäteen, että se harmittaa. Että äitini on oikeasti ollut minulle arjessa kaikki kaikessa, mutta silti isä on vienyt koko kaistan mielestäni, koska hän ei ollut paikalla.
Isä oli poikansa silmissä täydellinen. Hänestä kasvoi vähitellen nuoren Seanin mielessä ihmemies, fiktiivinen hahmo, jonka veroiseksi poika päätti jonain päivänä itsekin tulla.
Kohti miehuuttaan kasvanut Ricks asetti itselleen kovia tavoitteita. Täytyy olla paras, täytyy suorittaa ja jaksaa. Ihmissuhteissa, oman kehon ja terveyden suhteen, opinnoissa, ammatillisesti.
Hän sai usein pettyä.
Sean halusi olla sellainen kuin isänsä Tony oli ollut: lihaksikas ja vaivattomalla tavalla miehekäs.
Tai kuten kuntosalin pukkarissa asia ilmaistaisiin: tikissä. Hyvässä kunnossa.
Kiinteä.
Mutta Seanista ei koskaan tullut isäänsä. Yrittämisestä se ei kuitenkaan jäänyt kiinni.
Kovan kunnon, isän edustaman miehen mallin ja laihuuden ihanne olivat myös syitä sille, että Sean Ricks innostui opiskeluaikoinaan juoksusta.
Kun sen aloitti tosissaan, tuloksia näki nopeasti.
Jalat solakoituivat ja paino notkahti.
Ihanaa, ajatteli Ricks.
Kilojen pudottamisesta tuli hänelle pakkomielle.
Kun Sean sai eräällä ulkomaan matkalla vatsataudin ja palasi riutuneena Suomeen, hän meni ensitöikseen kotiin tultuaan vaa’alle ja koki mielihyvän leviävän kehoonsa. Lukema näytti, että hän oli laihempi kuin koskaan.
Samaan aikaan Ricksin sisko päivitteli veljelleen, että tämä näytti kamalan huonovointiselta.
”Eihän isä niitä vaatimuksia asettanut, vaan minä itse.”
Parikymppisenä Sean alkoi hiljalleen tajuta, ettei pysty vastaamaan itselleen asettamiinsa tavoitteisiin ja olla kuin isänsä.
Toisena yliopistovuotenaan Sean tuli kotiin uupuneena pitkän päivän jälkeen, ja purskahti itkuun. Päivän aikana ei ollut tapahtunut mitään erikoista, mutta arki oli jo pitkään ollut liian raskasta.
– Silloin sanoin ääneen, että ”en pysty tekemään mitä sinä haluat, isä!”, vaikka eihän isä niitä vaatimuksia asettanut, vaan minä itse.
Ricks alkoi käsitellä tuntemuksiaan ja kokemuksiaan muun muassa terapiassa. Vähitellen hän ymmärsi, että hänellä ei ole isänsä fysiikkaa, eikä hän sellaista saa vaikka juoksisi ja treenaisi kuinka.
Ricks ajattelee, että epätervettä kehonkuvaa ja laihuutta pönkittävät ajatukset eivät hänelläkään olleet vain vertailua omaan isään.
Kauneusihanteet vaikuttavat myös miehiin, ja osa miehistä käsittelee pahaa oloaan tavalla, joka on yleensä mielletty naisille ominaiseksi: kääntämällä paha olo sisään päin, kontrolloimalla syömistään.
Näin myös Seanin tapauksessa.
Miesten välisessä keskustelussa painopuheeseen törmää edelleen usein, erityisesti urheilupiireissä, Sean huomauttaa. Sellaista on esimerkiksi puhe siitä, että ollakseen hyvässä kunnossa miehellä pitää olla tiukka sixpack, joka edellyttää kovaa treeniä ja maitorahkakuuria.
Sean ymmärsi itse lopulta, ettei halunnut seurata tiukkojen ulkonäkövaatimusten tietä. Hän olisi Sean Ricks, ja parhaimmassakin kunnossa hän näyttää vähintään ja korkeintaan Sean Ricksiltä.
Nyt selvästi syömishäiriöinen käyttäytyminen on jo takana päin.
Tietyt ajatukset istuvat kuitenkin yhä Seanin päässä tiukassa. Kun hän juoksee, hän alkaa toisinaan edelleen vertailla itseään muihin. Erityisesti, jos kilometrejä on takana paljon ja keho alkaa olla rajoilla.
Mutta enää hän ei lähde lenkille, jotta voisi olla kuin isänsä tai pudotettua nopeasti painoaan.
Nyt hän juoksee, koska siitä tulee hyvä olo, ja juostessa ajatus kulkee.
Ricksin oma isä kuoli 46-vuotiaana. Sean on nyt itse 39-vuotias, ja on tajunnut, että oma isä ei ollutkaan ihmemies vaan tavallinen kuolevainen.
Isälläkin oli uusperhe-elämään liittyvää tasapainottelua, kovat urapaineet ja täydellisyyden tavoitteluun liittyvä ikuinen tyytymättömyyden tunne omaan tekemiseen.
Ja vaikka Sean ei koe olevansa isänsä kaltainen perfektionisti, “ainakaan enää, ainakaan kovin pahasti”, hän tietää ruuhkavuosien haasteista jotain itsekin.
Ricks on eronnut lastensa äidistä ja elää avoliitossa uuden puolisonsa kanssa.
Ja vaikka kaikki on nyt hyvin, matkan varrelle on mahtunut myös säätöä, vaikeuksia ja isoihin elämänmuutoksiin sopeutumista.
Sen Sean on päättänyt, että hän on kaiken kiireen keskellä todella läsnä lapsilleen.
– Jos ajattelen itseäni kahden tytön isänä, niin vietän heidän kanssaan aikaa todella paljon. Yritän löytää kaikki mahdolliset hetket olla lasten kanssa. Sen huomaa siitä, että lapsillani on paljon muistoja yhdessä viettämästämme ajasta vuosien varrelta. Asioita, joita olen sanonut, tai paikkoja, jossa olemme yhdessä käyneet.
Tultuaan itse isäksi hän halusi myös opettaa omille lapsilleen, että laihduttaminen ei ole normi ja syöminen ei ole keino rangaista tai palkita itseä.
– Ja kiinnitän huomiota siihen, miten puhun omasta ja muiden vartalosta. Ei koskaan arvostellen tai haukkuen.
Entäpä Sean Ricksin äiti, se toinen tavallinen kuolevainen, joka on ollut läsnä poikansa jokapäiväisessä arjessa ja kasvattanut tämän enimmäkseen yksin?
”Halusin sanoittaa äidille, että kaikki se mitä hän on tehnyt, on vaikuttanut minuun.”
Äidilleen Ricks sai sanottua jokin aika sitten ääneen erään tärkeän asian: ”Että minähän itse asiassa kasvatan omia lapsiani aika lailla samalla lailla kuten sinä kasvatit minut.”
– Oli ihana nähdä se hiljainen tyytyväisyys äidin kasvoilla, kun hän kuuli sen. Paljon vanhemmuudessa on sellaista, että siitä ei saa suoraa palkintoa. Siksi halusin sanoittaa hänelle, että kaikki se mitä hän on tehnyt, on vaikuttanut minuun. Että minulla itse asiassa on aika lailla äitini arvomaailma.
Sean Ricks
● Syntyi: 9.4.1987 Saksassa.
● Asuu: Tampereella perheineen.
● Perhe: kumppani ja 7- ja 10-vuotiaat tyttäret edellisestä avioliitosta.
● Ajankohtaista: Esikoisteos Elämäni juoksu (Minerva) julkaistaan lokakuussa. Nimettiin Miina Sillanpää -tunnustuksen saajaksi lokakuun alussa.
