Riikka Suomisen kolumni: Poliitikosta on kivempaa keksiä uusi laki kuin nostaa veroja
Yhteiskunnan ylätasolla hyvää tarkoittavat lait ja niiden yhä pikkutarkempi (ja aikaavievempi) seuranta viimeistelevät hyvinvointivaltion kakunkuorrutetta. Mutta käytäntö, se itse kakku, on muuttunut pahvikulissiksi, kirjoittaa Riikka Suominen.
Tuntuu kuin yhteiskunta kulkisi kahteen täysin vastakkaiseen suuntaan. Yhtäällä päivähoitoa arvostetaan enemmän kuin koskaan. Esiopetus on tehty pakolliseksi, yhä isomman osan henkilökunnasta on oltava korkeakoulutettua ja jo vaippaikäisille laaditaan varhaiskasvatussuunnitelmia (vasu). Suunnitelmaa varten vanhemmat ja lastentarhanopettaja istuvat kerran vuodessa tunnin pienillä tuoleilla ja pohtivat lapsen tavoitteita. Vanhemmat allekirjoittavat asiakirjan.
Mutta sitten on se viereinen huone. Siellä lastentarhanopettajan työkaveri toteuttaa ehkä yksin tusinan lapsen vasu-tavotteita. Käytännössä tämä, mahdollisesti lapsille vieras sijainen, yrittää pitää pienokaiset hengissä samalla, kun kollega kirjaa vasuja. Esimerkiksi Helsingissä on haalittu päiväkoteihin sijaisia kirjastoista ja museoista. Koska hoitajia ei ole, vanhempia yritetään saada pitämään lapset mahdollisimman usein kotona, ja jos piltti on tuotava päiväkotiin, pitää hoitoajat sopia etukäteen kymmenen minuutin tarkkuudella kuten Espoossa on tehty.
Terveydenhoidossa on samalla tavalla kaksi maailmaa. Ajanvaraus nauhoitetaan palvelun laadun varmistamiseksi ja sairaalan sähköinen järjestelmä takaa, että kaikista hoitotoimista jää merkintä. Mikään potilaan parantamisessa ei saa jäädä henkilökunnan huolimattomuuden tai laiskuuden varaan.
Mutta käytännössä hoitoa ei saa, koska hoitajia ei ole. Murtuneen jalan kipsausta voi joutua odottamaan viikon ja hammaslääkäriaikaa puoli vuotta.
Yhteiskunnan ylätasolla hyvää tarkoittavat lait ja niiden yhä pikkutarkempi (ja aikaavievempi) seuranta viimeistelevät hyvinvointivaltion kakunkuorrutetta. Mutta käytäntö, se itse kakku, on muuttunut pahvikulissiksi. Posti ei kulje, passin saaminen vaati tuntien jonotuksen poliisin pihalla, maaseudun julkinen liikenne on lakkautettu, virkatodistuksen saaminen kestää kuukausia ja vauvoja syntyy matkalla sairaalaan.
Ongelma kiikastaa tietenkin rahasta. Poliitikot tykkäävät parannella lakeja, mutta vähemmän kiinnostaa varmistaa rahat siihen, että entisiä olisi varaa noudattaa.
Miten on mahdollista, että meillä on tällaista? Suomi on rikas maa, miksei perusinfrastruktuuri toimi? Kysyn asiaa poliittisen historian tutkija Mona Mannevuolta. Hän on kirjoittanut työelämää ohjaavista oletuksista ja on hyvä kuvaamaan isoja kehityssuuntia.
”Meiltä puuttuu käsipareja suorittamaan ne asiat, joita ideaalitasolla kehitellään”, Mannevuo selittää.
Poliitikoilla on hienot suunnitelmat, mutta käytännössä ei ole ihmisiä toteuttamassa visioita. Mannevuo ottaa esimerkiksi mielenterveyden.
”On kaunis ajatus, että terapiaan pääsisi takuulla, että nuoret opetetaan puhumaan tunteista ja hakeutumaan matalalla kynnyksellä hoitoon. Mutta jos he tekevät niin, ei koulusta löydy kuraattoria ja julkisella puolella hoitoa pitää odottaa kuukausia.”
On siis luotu mielikuva, että mielenterveys otetaan vakavasti, mutta todellisuudessa apua on todella vaikea saada.
Mielikuvia on muitakin. Esimerkiksi seksuaaliseen väkivaltaan suhtaudutaan aiempaa vakavammin. Ja asenteiden tasolla näin myös on, lainsäädäntökin modernisoituu niin, että seksiin vaaditaan suostumus. Mutta käytännössä poliisi ei ehdi tutkimaan raiskauksia. Ja jos tapaus sattuisi etenemään tutkintaan, päätyy se oikeuteen vuosien viiveellä.
Mielikuvissa myös vanhuksista välitetään. Vanhuspalvelulaki on uusittu ja vaatimusta henkilökunnan määrästä nostettu. Marinin hallitus on perustanut vielä erillisen vanhusasiavaltuutetun.
Näistä huolimatta tutkimus on todennut, ettei vanhusten hoiva ole parantunut. Päinvastoin hoitajien määrä vanhainkodeissa on entisestään vähentynyt. Vanhusasiavaltuutettu voi kai sitten virastaan todeta, että vanhustenhoito Suomessa rikkoo uusia hienoja lakeja.
Kuilu visioiden ja käytännön välillä johtuu tekijäpulasta. Se on ristiriitaista, sillä hoiva- ja opetusalat ovat perinteisesti haluttuja. Mutta kun työssä on jatkuva alimiehitys, on yksittäisen työntekijän taakka kohtuuton.
Ongelma kiikastaa tietenkin rahasta. Poliitikot tykkäävät parannella lakeja, mutta vähemmän kiinnostaa varmistaa rahat siihen, että entisiä olisi varaa noudattaa. Se vaatisi verojen nostoa.
On kansalaisten aliarviointia parannella lakeja paperilla, jos ihmiset samaan aikaan joutuvat kärsimään raihnaisista peruspalveluista.
Riikka Suominen on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.
