Rauha Rentola pysyi naimattomana koko elämänsä
Rauha Rentola pääsi elokuvarooleillaan ennätystenkirjaan, mutta suuret roolit jäivät vähiin. Kulttuuria intohimoisesti rakastavan naisen elämässä ei ollut tilaa avioliitolle.
Kolmannessa Jussi-gaalassa marraskuussa 1946 jaettiin kaikkiaan kahdeksan kipsipystiä suomalaisille elokuvantekijöille. Arvostetut pääosapalkinnot menivät Tauno Palolle ja Regina Linnanheimolle, mutta vihdoin myös Rauha Rentola palkittiin.
Hän oli näytellyt jo 25 elokuvassa, mutta aina sivuroolissa. Nyt hänelle myönnettiin Jussi-patsas parhaasta naissivuosasta. Palkintoperusteena oli rooli Valentin Vaalan ohjaamassa komediassa Vuokrasulhanen. Sen naispääosassa näytteli Rauhan rinnalla usein nähty Lea Joutseno, joka edellisenä vuonna oli palkittu pääosastaan Vaalan Dynamiittitytössä.
Pääosia Rauha Rentolan elokuvauran varrelle ei monia tullut, pienempiä rooleja senkin edestä. Sivuosa-Jusseja hänelle kertyi kolme, vaikka yksi patsas jäi säästösyistä valamatta.
– Siiri Angerkoskella oli varmaan sata roolia, minulla yli 80. Olenhan minä Guinnessin ennätystenkirjassakin. 1950-luvulla minulle kerrottiin, että olin Euroopassa ja Amerikassa eniten näytellyt naisnäyttelijä. Saattoi olla kuusikin filmiä vuodessa, 86-vuotias Rauha Rentola mietiskeli viimeisinä viikkoinaan kesällä 2005.
Haaveili teatterista jo lapsena
Kuhmoisissa syntynyt Rauha Rentola oli vain puolivuotias, kun hänen pastori-isänsä kuoli. Äiti Suoma Rentola oli Pariisissa asti konsertoinut laulajatar, ja leskeksi jäätyään hän muutti viiden lapsen kanssa Helsinkiin veljensä, oopperalaulaja Severus Konkolan luo.
Ratakadun kulttuurikodissa soi klassinen musiikki ja siellä vieraili usein laulajia ja kapellimestareita. Rauha soitti pianoa ja opiskeli musiikkia myös Sibelius-Akatemiassa, mutta lopulta teatteri veti pidemmän korren. Kansallisteatterin satunäytelmissä hän esiintyi jo lapsena ja tutustui suuriin näyttelijöihin. Joskus Aku Korhonen joutui huutamaan tanssitytöille ”Hiljaa kulisseissa”, kun Rauha kavereineen tömisteli lavan takana.
– Haaveilin teatterista koko ajan. Olin lapsena sulava ja notkea, mutta kroppa muuttuu, ja aikuisena minusta tulikin suhteellisen tuhtikasvuinen. En enää tanssinut.
Rauha pääsi Suomen Näyttämöopistoon, minkä jälkeen teatteriura alkoi kuiskaajan apulaisen tehtävistä.
– Sanoin Kansanteatterin johtajalle, etten ole riittävän lahjakas ja jään pois. Hän pyysi vielä katsomaan jonkin aikaa. Sitten minut kiinnitettiinkin Kansallisteatteriin.
Elokuvarooleja Rauha alkoi saada 19-vuotiaana, ja roolit kasvoivat hiljalleen. Sotavuosina leffanäyttelijän osa ei ollutkaan hullumpi.
– Elämä filmistudiolla oli hauskaa, ja tunnelma ihana. Saimme syödä vapaasti koko yön, ja juuri syöminen teki hauskaksi koko filmaamisen! Pöytä notkui puuroja, makkaraa, juustoa ja kinkkua. Sodan kuluessa tuli säännöstely, ja ilmainen ruoka loppui, hän kertoi.
Pysyi naimattomana koko elämänsä
Kun Rauha teki vuonna 1941 ensimmäisen isomman roolinsa elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina, eräs komistus teki häneen suuren vaikutuksen.
– Siellä näin ensimmäisen kerran Tauno Palon, jolla oli upea valkoinen univormu. Herraisä, mikä ihminen siinä oli! Hän oli lämminhenkinen, ihana vastanäyttelijä. Turvallinen ja charmikas.
Jos Rauha vähän ihastuikin Taunoon, hän ei ollut suinkaan ainoa. Romanssia heidän välilleen ei syttynyt, mutta vastanäyttelijöikseen Rauha ja Tauno saivat toisensa Kansallisteatterin Viettelysten vaunussa.
”Herraisä, mikä ihminen Tauno Palo oli!”
Yksityiselämässään Rauha ei solminut minkäänlaista parisuhdetta. Hänen todellinen rakkautensa oli suomalainen kulttuuri, joka ei jättänyt paljon tilaa muulle elämälle. Rauha oli myös itsenäinen nainen, joka ei olisi halunnut elää avioliitossa, jossa mies olisi saattanut jopa rajoittaa hänen työtään ja harrastuksiaan. Hän asui suuren osan elämästään sisartensa Maijan ja Saaran kanssa.
– Me kaikki kolme naimatonta siskosta viihdyimme liian hyvin keskenämme. Ratakadulla elämä oli onnellista 1920-luvulla, mutta sitten tulivat pulavuodet. Kotimme hajosi ja lensimme kuin akanat tuulessa. Juuri ennen sotaa saimme asiat kuntoon, ja sitten kaikki taas hajosi. Olin omillakin teillä, mutta viimeisinä vuosina olimme taas yhdessä.
Naisnäyttelijöiden ahdistelu oli entisaikoina pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Rauha ei alentavia elkeitä suvainnut ja ajoi voimakkaasti näyttelijöiden oikeuksia. Nämä voimakkaat piirteet saattoivat vaikuttaa kielteisesti hänen rooleihinsa sekä elokuvissa että teatterissa.
– Naiselle, joka ei ollut naimisissa, saatettiin roolitarjouksiin liittää ehtoja, joita Rauha ei halunnut noudattaa. Sellaisesta joutui paitsioon ja sai äkäisen maineen, Rauhan ystäviin vuosikymmenten ajan kuulunut lausuntataiteilija Matti Kaarlejärvi arvelee.
”Komedia vaatii suurta taitoa”
Nykyaikana 1940-luvun kotimaisten elokuvien teennäinen nuotti saattaa toisinaan huvittaa tai ärsyttää. Rauha Rentola olisi itse halunnut esiintyä luontevammin.
– Maisteri Särkän (tuottaja T. J. Särkkä) tyyli oli liioitteleva. Hän sanoi minulle aina, että ”sataprosenttia lisää, neiti Rentola” – ja minä kun ajattelin, että olisi pitänyt vähentää. Filmissä ajatukset näkyivät ilman liioitteluakin.
Valentin Vaalan kanssa yhteistyö toimi paremmin. Huhtikuu tulee -elokuvassa (1953) Rauha oli peräti naispääosassa, mutta ei ollut lopputulokseen tyytyväinen.
– Se elokuva oli kivireen vetämistä. Vaalalla oli salonkikomedioita tehdessä liian hömppämäinen linja. Naiset olivat pikkuisen hönttejä, eikä se hönttöys oikein istunut tähän Mika Waltarin kirjoittamaan juttuun.
Ammattitaidollaan Rauha selvisi, eivätkä edes arvostelijat teilanneet elokuvaa. Ensi-illan jälkeen Valentin Vaala antoi tunnustusta:
– Ei se Rauha sentään ollutkaan niin huono kuin muistin.
Rauha ei itse pitänyt komediaroolejaan vähäpätöisinä. Hän sanoi pysyvänsä hyvällä tuulella, kun sai näytellä iloisia juttuja.
– Äkäiset ja synkeät roolit löivät leiman koko päiväksi. Kyllä näyttelijä olisi halunnut esittää muutakin kuin hölmöläisiä, mutta komedia myös vaatii suurta taitoa. On helpompi saada ihmiset itkemään kuin nauramaan.
Nuoremmatkin muistavat kuunnelmista
Kolmannen ja viimeisen Jussinsa Rauha sai elokuvasta Me (1961), jossa hän esitti viinatrokari Ullaa. Elokuvaroolit vähenivät 1960-luvulla, mutta Rauhallekin aukesi uusia estradeja.
– Hallin Jannea kuvatessa oli pitkiä sadepäiviä, joiden aikana opettelin soittamaan pianohaitaria. Perustimme Maikki Länsiön kanssa bändin, joka esiintyikin myöhemmin.
Toukokuussa 1955 Lasse Pöysti pyysi Rauhaa ja Maikkia lähtemään mukaansa polytekniselle opistolle Albertinkadulle. He pääsisivät esiintymään televisioon.
– Kysyin, että mikä se televisio on. ”Sittenpähän näätte”, Lasse vastasi. Emme ymmärtäneet koko jutusta mitään. Yleisöä ei näkynyt, ja lähetys näkyi kuulemma vain lähikortteleissa.
Rauha ei tuntenut televisiota yhtä kotoisaksi kuin filmistudioita. Sen sijaan hän viihtyi teatterissa ja radiokuunnelmissa.
Rauhan persoonallinen ääni on tuttu nuoremmillekin. Hän toimi ääninäyttelijänä useissa Walt Disneyn animaatioiden suomenkielisissä versioissa. Samoin hänet muistetaan Noita Nokinenä -kuunnelmien Hanna Harvahampaana.
Viimeisen elokuvaroolinsa Rauha teki Ere Kokkosen rikoskomediassa Liian iso keikka.
Sisaret asuivat yhdessä
Maija-siskon kuoltua Rauha ja Saara jäivät kaksin. Eläkkeelle jäätyään Saarasta tuli mesenaatti ja ”valmentaja”, joka auttoi siskoaan näyttelijän työssä kaikin tavoin. Molemmat rakastivat teatteria, kirjallisuutta ja taidetta sekä tekivät yhdessäkin musiikki- ja joulunäytelmiä.
Valtakunnan eturivin kulttuuripersoonat Ella Erosesta Jukka Kajavaan ja Tarmo Manniin viihtyivät usein heidän kotonaan Kruununhaan Meritullinkadulla vilkkaasti keskustellen.
– Sinne tulivat monet vuorollaan paikkailemaan haavojaan. Minullekin laitettiin aina pieni huone valmiiksi, kun ilmoitin tulostani, Matti Kaarlejärvi sanoo.
Rauha ja Saara pysyivät mieleltään kirkkaina loppuun asti, vaikka Rauhan liikuntakyky ja näkö menivät loppuvaiheessa kokonaan.
– Veljeni sanoi aina, että älä koskaan mieti, mitä olet menettänyt, vaan mitä sinulla vielä on jäljellä. Onhan minulla muisti ja muistot tallella, Rauha Rentola iloitsi viisi viikkoa ennen kuolemaansa.
”On helpompi saada ihmiset itkemään kuin nauramaan.”
Rauhan lähdettyä Saara oli pitkään yksin. Hän kuoli vasta 106-vuotiaana syksyllä 2021.
Elämästään Rauha Rentolalla oli erikoinen näkemys. Hänen mielestään näyttelijällä roolit olivat oikeaa elämää ja ne jäivät jäljelle – kaikki muu oli ”varjoelämää, jota on pakko elää”.
– Mutta varjoelämänikin on ollut onnellinen. Olen ollut sikäli onnenmyyrä, että minulla on ollut hyvä koti, ihanat siskot, joista yksi on vielä jäljellä. Ei kaikilla sellaista ole.
Lähteenä käytetty kirjoittajan tekemää haastattelua Rauha Rentolasta kesäkuussa 2005 sekä keskustelua lausuntataiteilija Matti Kaarlejärven kanssa.
Avun kesäsarja esittelee Jussi-palkittuja suomalaisen elokuvan legendoja. Ensi viikolla on vuorossa Aku Korhonen ja Uuno Laakso.
Rauha Olivia Elisabeth Rentola
Syntyi 4.2.1919 Kuhmoisissa, kuoli 20.7.2005 Helsingissä.
Naimaton, ei lapsia.
Helsingin Kansanteatterin näyttelijä 1940–44, Suomen Kansallisteatterin 1944–87. Esiintyi 85 elokuvassa sekä lyhytelokuvissa, televisiossa, radiokuunnelmissa ja animaatioiden ääninäyttelijänä.
Kolme Jussi-palkintoa parhaista naissivuosista (Vuokrasulhanen 1946, Asessorin naishuolet 1958 ja Me 1962).
