Apu

Rapujuhlat ovat syyskesän kohokohta – Apu kurkisti saksiniekan salattuun vedenalaiseen elämään


Ravustuskausi alkoi taas heinäkuun loppupuoliskolla, ja tämän vuoden saalista veikkaillaan keskinkertaiseksi tai jopa hyväksi. Rapu onkin useimmille tuttu vain juhlapöydästä. Millaista saksiniekan elämä on veden pinnan alla?
Kuvat Juho Rahkonen

Useimmiten käyn kuvaamassa rapuja Espoon ja Vihdin rajamailla sijaitsevassa Saarijärvessä. Se on kohtalaisen kirkasvetinen ja matala järvi, jossa on runsaasti rapujen piilopaikoiksi sopivia kivenkoloja.

Vaakkoin hangassa olevat valkoiset kuviot kertovat, että tämä laji on täplärapu.

Jo lapsena harrastin rapuja. Sukelsin laiturin alle muutaman metrin syvyyteen ja poimin sieltä saksiniekkoja. Nykyään saalistan niitä vain kameralla.

Rapu on suurikokoinen niveljalkainen, joka uhittelee saksillaan. Sen saa silti kiinni käsin, kunhan nappaa tukevalla otteella kiinni keskiruumiin selkäpanssarista.

Suomessa elää alkuperäisenä lajina jokirapu, mutta sen on monissa vesistöissä syrjäyttänyt Pohjois-Amerikasta tuotu täplärapu. Täpläravun tunnistaa suuresta koosta ja siitä, että sillä on vaaleat täplät saksien hangoissa.

Saksien hangassa olevat valkoiset kuviot kertovat, että tämä laji on täpärapu.

Amerikassa kaikki on suurempaa

Tarina on samanlainen kuin monen muunkin tulokaslajin tarina. Amerikassa kaikki on suurempaa, ja sanonta näyttää pätevän myös eläinmaailmaan. Moni pohjoisamerikkalainen laji on kotiutunut Suomen luontoon erinomaisesti, osa liiankin hyvin.

Esimerkiksi piisami, minkki, valkohäntäperura ja kanadanhanhi ovat ottaneet Suomen kodikseen, onhan luonto niiden alkuperäisillä kotikonnuilla. Yhdysvaltain ja Kanadan metsämailla hyvin samantyyppistä kuin täällä Pohjoismaissa.

Kanadanmajavaa istutettiin lähes sukupuuttoon metsästetyn euroopanmajavan tilalle, ja isompi Amerikan-serkku on monin paikoin syrjäyttänyt alkuperäiset majavamme. Samoin on käynyt ravuille: täplärapu tuotiin 1960-luvulla asuttamaan rapuruton piinaamia suomalaisvesiä, ja se alkoi syrjäyttää jokirapua.

Tulokas levittää ruttoa mutta ei sairastu itse

Täplärapu ei yleensä sairastu rapuruttoon, mutta se voi tartuttaa tautia muihin rapuihin. Se on kookas, nopeakasvuinen ja aggressiivinen, joten se helposti syrjäyttää alkuperäisen ravun, vaikka ei toisikaan mukanaan ruttoa.

Täplärapu on nykyään määritelty haitalliseksi vieraslajiksi, lajia ei saa istuttaa Suomen vesistöihin – ei edes niihin, joissa täplärapua jo on. Kaikesta huolimatta täplärapu on jokirapuamme merkittävämpi saaliseläin: sitä pyydetään vuosittain 2–3 miljoonaa yksilöä, jokirapuja alle miljoona yksilöä.

Jokirapuja on eniten Pohjois- ja Itä-Suomessa, ja niistä maksetaan myös parempaa hintaa kuin täpläravuista. Rapuyksilön koko vaikuttaa hintaan: jos on oikein kookas yksilö, jolla on molemmat sakset tallella, siitä riittää enemmän herkuteltavaa.

Rapurutto on romahduttanut aikanaan hyvinkin merkittävän liiketoiminnan murto-osaan entisestä: 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa myytiin ulkomaille eurooppalaisten hienostopiirien pöytiin jopa 15 miljoonaa rapua vuodessa.

Rapurutto havaittiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1893. Taudin aiheuttaa leväsieni, jonka erittämät myrkyt tappavat ravun. Sienen itiöt kulkeutuvat virtaavan veden mukana nopeasti kaikkialle vesistöön. Myös ravustajien desinfioimattomat merrat voivat levittää rapuruttoa. Ihmiseen tauti ei tartu, eikä se ole ihmiselle muutenkaan vaarallinen.

Rapu pakenee peruuttamalla

Yli kymmensenttiseksi kasvava rapu on muihin äyriäisiimme verrattuna jättiläinen, ja Suomen vesistössä sellaisen näkeminen tuntuu jotenkin eksoottiselta.

Ravulla on varren päässä sojottavat, joka suuntaan kääntyvät verkkosilmät, joiden avulla se pystyy tarkkailemaan ympäristöään herkeämättä.

Ympäristön seurannassa tärkeitä apuvälineitä ovat myös kaksi tuntosarviparia, jotka aistivat herkästi makuja, hajuja ja veden värähtelyitä. Vedenalaisen luontokuvaajan onkin vaikea yllättää rapua.

Yleensä vain kärsivällisesti odottelemalla ja hitaasti lähestymällä eläimestä voi saada kunnon kuvia sen luonnollisessa ympäristössä.

Rapu ilmestyi kuvaajan eteen lehtikarikkeen seasta.

Ravun selkäpanssari peittää pään ja keskiruumiin jaokkeita. Takaruumiin eli pyrstön kuusi jaoketta erottuvat selvästi.

Rapu on yleensä tummanruskea, mutta väritys saattaa vaihdella sinisestä vaaleaan tai olla jopa punertava. Rapu on pohjaeläin, joka liikkuu jalkojen ja pyrstön avulla joka suuntaan. Monesti pakeneva rapu lähtee peruuttamaan – ilmeisesti pakki on sen nopein vaihde!

Kaikkiruokainen kannibaali

Ravut syövät lähes kaikkea, mitä veden alla on tarjolla: muita pohjaeläimiä, vesikasveja, surviaissääskien ja vesiperhosten toukkia. Itse se on erityisesti minkin, piisamin ja saukon ruokalistalla.

Ravut ovat kannibaaleja, eli ne syövät myös lajitovereitaan.

Monen muun eläimen tapaan ravut liikkuvat pääasiassa iltaisin ja öisin. Päivisin ne lymyilevät suojaisissa koloissa, mutta uimarin sattuessa kohdalle ne saattavat tulla luolansa suulle uhittelemaan saksillaan. Aivan kuin ne haluaisivat sanoa: häivy kotipihaltani!

Rapu näyttää hurjalta, mutta edes sen terävät sakset ja tukevan näköinen selkäpanssari eivät auta, jos saalistaja iskee silloin, kun ravulla on kuorenvaihto kesken.

Päältä päin katsottuna äyriäisen ruumiinrakenne jaokkeineen ja panssareineen näkyy hyvin.

Rapujen paritteluaika on syys–lokakuussa. Ravun mäti hautoutuu emon pyrstön alla. Naaras kantaa munia pyrstön jaloissaan koko talven yli. Kesällä noin sentin pituiset poikaset kuoriutuvat ja pysyttelevät vielä parisen viikkoa emossa kiinni. Yhdellä naaraalla on noin 150 jälkeläistä.

Rapu voi elää jopa 15-vuotiaaksi. Suurin Suomessa pyydystetty täplärapu on ollut pituudeltaan 18,7 senttimetriä; jokiravun pituusennätys jää siitä parin sentin päähän.

Rapu oli jo 1500-luvulla arvostettua ruokaa ja taloudellisesti merkittävä saalis­eläin, joka maistui etenkin kuninkaallisille. Aikaisemmin tavallinen kansa ei pitänyt rapua kummoisena herkkuna – saahan siitä todella vähän ravintoa, kun ottaa huomioon, kuinka paljon pyydystämisessä ja kuorimisessa riittää työtä.

Ehkä rapujuhlilla on nykyäänkin lievä elitistinen leima. Toisaalta rapujen syönnin hienous piilee juuri siinä, että niillä ei saa nopeasti vatsaansa täyteen. Kuoren auki nyhertäminen on osa mukavaa yhdessäoloa siinä missä snapsilasin kumoaminen ja yhteislaulun luikauttaminen.

Julkaistu: 30.8.2019