Päivitetty 13.5.2021 – Alkuperäinen versio ilmestynyt 24.11.2015

On lämmin kesäpäivä, ja kävelen sileällä rantakalliolla Helsingin Vuosaaressa. Tähyilen kimmeltävää merta, joka saarten takana aukeaa rannattomaksi ulapaksi.

Yhtäkkiä silmääni osuu jotain outoa: vedessä liikkuu pitkulainen, kiemurteleva otus. Se on kuin köydenpätkä, joka lähestyy rantaa. 

Astun alas kalliolta lähemmäksi rantaviivaa, ja hetken päästä kivenkolosta pilkistää keltamusta matelijan pää. Sillä on suu täynnä syötävää. 

Jännityksestä täristen nostan kameran silmäni eteen, ja pitkän teleobjektiivin läpi näky avautuu minulle kaikessa komeudessaan. Noin metrin pituinen, musta rantakäärme loikoilee kalliolla ja nielee suuhunsa kampelaa. 

Kalansaalis on noin kaksi kertaa paksumpi kuin käärme, mutta matelijan leuka venyy uskomattomiin mittoihin. Muutaman minuutin aikana kala katoaa hitaasti käärmeen kitaan, ja sen ruumis pullistuu saaliin edetessä ruuansulatukseen.

Seuraavina päivinä palasin useita kertoja tuohon paikkaan, ja joka kerta näin rantakäärmeitä jossain kohdassa. Milloin käärme lepäili kerälle kiertyneenä aamuauringon säteistä nauttien, milloin se vilahti jalkojeni juuresta rantakivikkoon. Selvästikin käärmeet asuivat tässä paikassa.

Vuosaaren rantakäärmeistä alkoi tulla minulle tuttuja, ja kesäiset aamupäivät vierähtivät kalliolla köllötellessä ja käärmeiden elämää tarkkaillessa. Aika nopeasti käärmeet tottuivat minuun niin, että ne lakkasivat kiinnittämästä huomiota läsnäolooni. Pääsin jopa kosketusetäisyydelle. 

Tällöin sain myös parhaat kuvani ja kertasin mielessäni sitä vanhaa totuutta, että luontokuvaajan tärkein resurssi on aika. Kun malttaa pysähtyä paikalleen ja antautua elämän virran vietäväksi, luonto alkaa vähitellen paljastaa salaisuuksiaan.

Rantakäärmeen tieteellinen nimi Natrix natrix viittaa vesikäärmeeseen, ja rantakäärme elääkin paljolti veden äärellä. Se tekee merellä ja järvillä pitkiä, jopa kymmenen kilometrin saalistusmatkoja. 

Suomessa elää kolme käärmelajia, joista ainoastaan kyy on myrkyllinen. Kangaskäärme ja rantakäärme ovat ihmiselle vaarattomia.

Jo pelkkä koko auttaa usein erottamaan rantakäärmeen kyystä: rantakäärme on Suomen suurin käärme, ja se kasvaa jopa 130-senttiseksi. Etelä-Euroopassa on tavattu kaksimetrisiä rantakäärmeitä.

Naaras on selvästi isompi kuin koiras, joka kasvaa noin 80-senttiseksi ja on myös naarasta ohuempi. Koirailla ja nuorilla yksilöillä pää on solakka, munamainen, kun taas suurilla naarailla on kobramainen, komean kolmiomainen pää. Siinä tuntee melkein hypnotisoituvansa, kun katsoo niskaharjaansa levittävää, sihisevää rantakäärmettä silmästä silmään kuin intialainen käärmeenlumooja.

Jos siis Suomessa näkee oikein komean ison käärmeen, kyseessä on mitä todennäköisimmin rantakäärmenaaras. Varma rantakäärmeen tuntomerkki on myös niskassa oleva oranssi tai keltainen laikku, joskaan kaikilla rantakäärmeillä ei ole sellaista kuviota.

Muutenkin käärmeiden väritys vaihtelee suuresti, ruskeista, harmaista ja vihertävistä yksilöistä tummanmustiin. Jos pääsee katsomaan käärmettä läheltä, silmästä löytyy hyvä tuntomerkki: rantakäärmeen pupilli on pyöreä, kun taas kyyllä se on viirumainen.

Myös alue antaa viitteitä siitä, mikä käärme tuli nähtyä: kyyn voi nähdä koko maassa, jopa Napapiirin pohjoispuolella, kun taas kangaskäärme elää vain Ahvenanmaalla. Rantakäärmekanta on tiheimmillään Etelä- ja Lounais-Suomen merialueilla, Ahvenanmaata myöten, sekä Saimaan järviseudulla.

Rantakäärme on rauhoitettu, joten sen tappaminen tai häirintä on kiellettyä. Syytä viattoman luontokappaleen tappamiseen ei ole muutenkaan, ja sitä paitsi käärmeet ja muut matelijat pakenevat ihmistä kun aistivat tantereen tömähtelyn.

Rantakäärmeen vanha nimi tarhakäärme viittaa siihen, että entisaikaan käärmeitä pidettiin hyötyeläiminä: ne asuivat navetoissa, munivat komposteihin ja karjanlantaan, saalistivat hiiriä ja myyriä sekä toivat hyvää mieltä ja onnea maatilojen väelle.

Rantakäärmeet kesyyntyivät, asuivat navetoissa ja muissa rakennuksissa, ja niille tarjottiin maitoa. Käärmeet saatettiin jopa poimia käsin pois lantakasoista, etteivät ne olisi vahingoittuneet, kun lantaa ajettiin pelloille hevosvoimin. Tällaista meininki oli ainakin 1960-luvulle asti.

Rantakäärme on Suomen matelijoista ainoa, joka munii. Muut käärmeet sekä sisilisko ja vaskitsa synnyttävät poikasia. Perinteisten maalaismaisemien vähennyttyä lähes olemattomiin rantakäärmeillä on edelleen niiden luontaiset pesimäpaikat. Itämeren rannoilla rantakäärme munii rakkolevien muodostamille valleille.

Kokonaan kadonnutta kansanperinnettä ihmisen ja rantakäärmeen yhteiselo ei silti ole. Elo-syyskuussa rantakäärme laskee munansa, ja Yleisradio kertoi hiljattain tapauksesta, jossa sipoolainen pariskunta löysi rantakäärmeen munia uima-altaansa konehuoneesta.

Munat sijaitsivat paikassa, jossa ne olisivat ennen pitkää hukkuneet sadevesiin. 50 munasta enää parikymmentä oli kunnossa. Hätiin kutsutun matelija-asiantuntijan avulla jäljellä olevat munat pelastettiin ämpäriin, jonka pohjalla oli kosteaa hiekkaa. 

Rantakäärmeen munille tehtiin irtokarkkirasiasta hautomo, jossa munat pysyvät oikeassa asennossa ja ilmankosteus sopivana. Tarkoitus oli vapauttaa poikaset luontoon myöhemmin syksyllä onnistuneen hautomisen jälkeen. ●

Päivitetty 13.5.2021 – Jutun alkuperäinen versio ilmestynyt 24.11.2015.