Arvoisa lukijani ja kanssaetsijäni,

Onnellisuuden mahdollisuuksia tarkasteltaessa on lopulta uskaltauduttava inhimillisen kokemuksen äärimmäiselle rajalle ja kurottauduttava sen yli: ovatko ylimaalliset pyhän elämykset onnellisuutta vai ylittävätkö ne onnenkin? Onko elämässä mahdollista päästä onnen tavoittelun tuolle puolen?

Tätä kysymystä pohtiessamme joudumme välittömästi kielen rajalle. Sanat loppuvat. Ylimaalliselle pyhän kokemukselle ei ole suomen kielessä sanaa. Englannin sana awe näyttäisi tavoittavan tämän merkityksen – sillä varauksella, että sanoilla on tietenkin se merkitys, mikä niille kulloinkin annetaan.

Sanakirjat ehdottavat awe:n suomenkielisiksi vastineiksi pelkoa, syvää tai suurta kunnioitusta, kunnioittavaa pelkoa ja hämmästystä. Minulla on kuitenkin vahva käsitys, että nämä sanat eivät likimainkaan tavoita kokemuksen ydintä.

Sama ongelma näyttää vaivaavan monia muitakin kieliä – ainakin saksaa, ranskaa ja espanjaa. ”Kunnioittava pelko” tai ”pelonsekainen kunnioitus” on yleinen sananselitys.

Jos kielessä ei ole jollekin kokemukselle erityistä sanaa, voisiko se tarkoittaa, että tämä kokemus ei ole kovin yleinen? Ainakin tästä voisi päätellä, että pyhyyden tai ylimaallisen ykseyden kokemukset eivät ole aivan jokapäiväisiä.

Tietysti on mahdollista, että ylimaallisia kokemuksia kohdanneet ihmiset pitävät kokemansa visusti omana tietonaan. Mutta ihmisluontoa jonkin verran tuntien suvaitsen epäillä. Aivan varmasti niistä raportoitaisiin innokkaasti ainakin sosiaalisessa mediassa.

Olen miettinyt vaatimattomalla menestyksellä, voisiko englannin awe-sanalle keksiä kokonaan uuden suomenkielisen vastineen. Uudissanat herättävät helposti hilpeyttä, ja jonkin vanhan sanan valjastaminen uuden merkityksen kantajaksi tapaa näyttää keinotekoiselta. Tunnustelin tässä tarkoituksessa lyhyttä ja ytimekästä sanaa auvo, mutta jotenkin se ei ottanut tulta. Auvossa on jotakin liian vanhakantaista ja hömelöä.

Kiinnostavaa awe-sanassa on myös se, että se lausutaan ”oo”. Yksi syvältä keuhkoista purkautuva vokaali ilman konsonantteja: henkäys, joka laukeaa usein vaistomaisesti odottamattoman ääressä.

Eri tutkijoiden ja ajattelijoiden mukaan ihmisellä on kahdeksan perustunnetta: kiukku, inho, pelko, suru, odotus, luottamus, ilo ja yllätys. Tässä jaottelussa awe olisi pelon ja yllätyksen yhdistelmä, mikä tuntuu erikoiselta.

Omakohtaisen kokemukseni perusteella pidän yllättävänä, että awe:n kokemusta kuvataan myös peloksi ja jopa kauhuksi. Pelkoa en ole ylimaallisen ykseyden kokemuksessani tuntenut lainkaan, en vivahdustakaan. Pikemminkin se työntää kaiken pelon tyystin ulos tietoisuudesta.

Uskonnonfilosofit ovat kautta historian yrittäneet määritellä ja sanoittaa pyhyyden kokemusta. Amerikkalaisen William Jamesin mukaan kaikissa uskonnoissa tavattava pyhyyden idea käsittää neljä ominaisuutta: tunteen avarammasta elämästä ja varmuuden ideaalisen voiman olemassaolosta, tunteen ihanteellisen voiman lempeästä vaikutuksesta elämään, äärettömän haltioituneen vapauden tunteen ja tunnekeskuksen siirtymisen rakastavan ja sopusointuisen kiintymyksen suuntaan.

Saksalainen uskontotieteilijä Rudolf Otto liikkui samassa kielikuvastossa. Hänen mukaansa pyhyyteen liittyy olennaisesti kokemus jostakin ”kokonaan toisesta”. Otton latinankielinen nimitys tälle kokemukselle oli ”mysterium tremendum et fascinans”, vavahduttava ja lumoava mysteeri, pelon ja viehätyksen yhteensulauma, johon ei liity minkäänlaista järkiperusteista päättelyä.

Uskontofilosofit liittävät pyhän kokemuksen jumalaan, mutta aivan ilmeisesti se on mahdollinen jumaluskosta riippumattakin. Monelle ovat tuttuja esimerkiksi musiikin tai luonnon tuottamat ylimaalliset elämykset, joihin usein liittyy jonkinlainen onnellisuuden tai vähintäänkin arjen huolista hetkeksi vapahtava tunne.

Koska tällaisia kokemuksia on vaikea käsitellä yleisellä tasolla, kerron omakohtaisen näkökulmani.

Pyhän tai ylimaallisen kokemukseen – käytetään nyt lyhyyden vuoksi vaikka sitä awe-sanaa – liittyy olennaisesti molemminpuolinen vuorovaikutus ja yhteys jonkun toisen kanssa. Vuorovaikutus on kokemuksen ydin. Luonto- tai taide-elämykset ovat viime kädessä yksipuolisia: vaikka kuinka lumoutuisin viitakerttusen virtuoosimaisesta laulusta aamun sarastaessa, en ole molemminpuolisessa yhteydessä mestarilaulajan kanssa. Ylimaallinen kokemukseni on pelkästään minun, enkä tiedä linnun kokemuksesta mitään. Tämä lainkaan elämystä vähättelemättä.

Tästä näkökulmasta pyhän tai ylimaallisen kokemus on lopulta sama asia kuin rakkaus.

Joka tapauksessa awe-kokemus avaa tietoisuudesta uuden, ei ainoastaan alueen, vaan ulottuvuuden, jonka olemassaolosta kokijalla ei ennen ollut aavistustakaan. Siksi se on yllätys ja tulee ikään kuin odottamattomasta kokemuksen suunnasta.

Awe-kokemus ei ole paikka. Se ei sijaitse missään. Se ei ole kohde, jonne saavumme kuin johonkin kylpylään tai keitaalle. Se ei ole missään meitä odottamassa. Se on olemassa vasta ja ainoastaan silloin, kun se on olemassa. Se ei ole mikään alttari, jonka ääreen hankkiudumme sitä kokemaan. Sinne ei mennä eikä päästä, sitä ei voi tavoitella eikä siihen päästä pyrkimällä.

Se syntyy, jos on syntyäkseen, erillisyyden sulaessa ykseyteen. Se aukeaa toiseuden kadotessa. Se vaihtaa vanhan kartan koordinaatit ja neulapohjoisen uusiin niin, että minuus – se mikä meissä jokaisessa maailmaa kokee ja todellisuutta järjestää – vaihtaa tyyssijaansa yhdestä erillisestä pisteestä sulaan, minättömään tietoisuuden avaruuteen.

Ainakin jotkut meistä tietävät vuorenvarmasti, että awe on totta. Se on totta jo siksi, että sen kokenut ei voi sitä mitenkään ohittaa, vähätellä eikä kiistää etenkään, jos se on kestävä ja jatkuva kokemus eikä pelkkä ohimenevä välähdys.

Se, että kokemusta ei voi ilmaista millään kielellä niin, että se säilyttäisi erityisyytensä ja olennaisuutensa, olemuksensa, ei muuta asiaa miksikään. Se päinvastoin saa kielellisen ymmärryksen näyttämään riittämättömältä: kieli ei kykene kuvaamaan sitä todellisuuden ulottuvuutta, joka antaa elämälle ylittämättömän mielen ja merkityksen.

Tuottaako pyhän kokemus siis onnellisuutta? Kyllä. Ja tässä kuvaamani pyhyyden, ylimaallisen tai ykseyden kokemus vie ihmisen lopulta onnen tuolle puolen, sinne minne ei kieli yllä.

Siellä jossakin sulautuu myös yksilöllinen minuus johonkin suurempaan ja ennalta tuntemattomaan. Ei ole kovin suuri ihme, että tälle kokemukselle ei tahdo löytyä sanoja. Sanattomuus on suorastaan kokemuksen ydin. Juuri siksi sitä ei voi ohittaa eikä unohtaa.

Lupaan seuraavassa kirjeessä palata näistä ylimaallisista sfääreistä takaisin lähemmäksi maankamaraa.

Tämä teksti on osa 12 kirjeen sarjaa, jossa filosofian tohtori Pekka Sauri pohtii, miten ihminen voi olla onnellinen. Voit myös kuunnella kirjeen.