”Saatan huomata kadehtivani salaa naapurin uutta citymaasturia, vaikka olisin vannoutunut pyöräilijä” – Tuhoaako kateus mahdollisuuden onneen?
Kateutta pidetään alhaisena tunteena, mutta jos sitä tutkii tarkkaan, siitä voi löytää onnellisuuden aihion. Tietynlainen kateus on kuitenkin tuhoisaa, kirjoittaa filosofi Pekka Sauri.
Arvoisa lukijani ja kanssaetsijäni,
Kateus on tunteista vaikeimpia tunnustaa. Kovin harvoin olen kuullut kenenkään sanovan suoraan olevansa kateellinen jostakin toisen saavutuksesta tai ominaisuudesta. Ensi sijassa tämä johtuu varmasti siitä, että kateutta pidetään yleisesti alhaisena ja tuomittavana.
Aikuisen ihmisen, ja itse asiassa lapsenkin, pitäisi kyetä hillitsemään kateuttaan, vaikka hän sitä tuntisikin. Kateus on sosiaalisesti noloa. Kateutta kuuluu hävetä.
Haluatko mieluummin kuunnella jutun? Tästä se käy.
Kateellisen on vaikea saada osakseen myötätuntoa. Tavallisesti kateuden kohde ei ole kohdellut kadehtijaa huonosti tai vienyt tältä mitään. Kateellisella ei ole tunteelleen mitään sosiaalisesti hyväksyttävää perustetta. Jos sellainen peruste olisi olemassa, kyse ei enää olisikaan pelkästä kateudesta, vaan oikeutetun hyvityksen tai korvauksen tavoittelusta.
Mutta kateuden tunnustaminen on harvinaista myös siksi, että se tarkoittaa samalla oman riittämättömyyden tunnustamista. Jos kertoo olevansa kateellinen, myöntää samalla, että on jäänyt tappiolle jossakin kilpailussa tai vertailussa – vaikka tämä kisa olisikin pelkästään omien korvieni välissä. Jos kertoo muille, että kadehtii jotain, oma tappio ja huonommuus muuttuu siinä julkiseksi. On siis kaikki syyt pitää kateus visusti omana tietonaan.
Oma lukunsa on, että kateutta voi olla vaikea tunnistaa. Ärtymys toista ihmistä kohtaan saattaa aiheutua kateudesta, vaikkei se välittömästi siltä tuntuisikaan.
”Ihmisen onnellisuutta ei voi päätellä hänen ulkoisesta menestyksestään eikä yhteiskunnallisesta asemastaan.”
Tässä vaiheessa huomaan, että kateudesta kirjoittaminen ei ole minulle ollenkaan helppoa. Toisin kuin useimmat muut tunteet, kateus ei ole minulle kokemuksena tuttu.
Olen tässä tietysti monin tavoin etuoikeutettu: olen pienestä pitäen saanut osakseni monenlaisia onnistumisen kokemuksia, jotka ovat epäilemättä tehneet kateuden tarpeettomaksi. Totta kai olen kokenut epäonnistumisiakin, mutta kun saldo on ainakin toistaiseksi ollut plussan puolella, olen säästynyt kateudelta koko lailla tyystin.
Toinen syy kateuden puuttumiselle elämästäni on kokemusperäinen: mitä pitempään olen ihmisten elämää seurannut, sitä selvemmäksi on käynyt, että ihmisen onnellisuutta ei voi päätellä hänen ulkoisesta menestyksestään eikä yhteiskunnallisesta asemastaan.
Arvostetuimmat ja ihailluimmatkin ihmiset saattavat olla sisimmässään onnettomia. Tästä seuraa, että toisen ihmisen asemaa tai hänen osakseen koitunutta suosiota ei kannata kadehtia. Tällaiset onnistumiset eivät välttämättä tuo onnea – ja elleivät ne tuo onnea, miksi niitä tarvitsisi kadehtia?
Kateus kohdistuu tavallisesti vertaisiin, ei kadehtijaa sosiaalisesti ylemmässä tai alemmassa asemassa oleviin. En kadehdi Harry Stylesiä tai Leo Messiä, kun en voisi kuvitellakaan kilpailevani heidän kanssaan samoista palkinnoista. En osaa laulaa enkä jaksa juosta pallon perässä.
Sen sijaan vertaiset ovat ihmisiä, joihin voin realistisesti verrata omaa menestystäni tai menestymättömyyttäni ja joiden kanssa koen kisaavani samassa sarjassa.
Tässä on kateuden ydin: omien saavutusten vertailu oman vertaisryhmän menestykseen.
”Kateus tuottaa joskus kiusallisia yllätyksiä.”
Kateus tappaa rakkauden ja rakkaus kateuden. Tämä lainalaisuus on vastaansanomaton: jos rakastan toista, iloitsen hänen menestyksestään ja onnistumisistaan. Jos ne aiheuttavat minussa kateutta, en ehkä rakasta häntä. Ehkä en lopulta rakasta ketään.
Viime aikoina on puhuttu paljon sosiaalisen median vahingollisesta vaikutuksesta erityisesti nuorten ihmisten mieleen. Viehättäviksi photoshopattujen ja filttereillä kuorrutettujen menestyjien päivitysten selaaminen tuottaa jatkuvan vertailutilanteen oman harmaan arjen ja Instagramin satumaailman välillä.
Tämä vertailu on oman elämän kannalta usein epäedullinen. Se voi herkästi aiheuttaa huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteita. Oman elämän odotukset, haaveet ja tavoitteet karkaavat hallinnasta. Kateutta se todennäköisesti aiheuttaa vain silloin, kun some-menestyjä on tavalla tai toisella omaa vertaisryhmää: minunkin elämäni voisi olla noin ihanaa.
Kateus tuottaa joskus kiusallisia yllätyksiä. Saatan huomata salaa kadehtivani naapurin uutta citymaasturia, vaikkei sellaisen hankkiminen olisi koskaan tullut mieleenikään ja vaikka olisin itse asiassa vannoutunut pyöräilijä ja yksityisautoilun vastustaja. Salaisuus on tietysti siinä, että vastoin tahtoanikin tunnistan naapurin uuden auton jonkinlaiseksi vaurauden tai menestyksen symboliksi, jollainen minulta puuttuu.
Tämä tekee kateuteni kaksin verroin hävettäväksi.
”Erityistä kateutta herättää ansiottomalta näyttävä menestyminen, Hannu Hanhi -ilmiö.”
Kateuden kokeminen ei näytä liittyvän siihen, onko kateuden kohde miellyttävä vai ikävä ihminen. Jos hän on omahyväinen ja ylimielinen, kateudelle voi saada jonkinlaisen oikeutuksen. Jos kateuden kohde taas on hyväsydäminen ja ystävällinen, kateellinen voi mutista tykönään, että helppoahan tuon onnenpekan on olla niin mukava ja hyveellinen.
Erityistä kateutta herättää ansiottomalta näyttävä menestyminen, Hannu Hanhi -ilmiö. Menestyjä ei ole tehnyt mitään menestymisensä eteen ja menestyy silti! Kadehtijat mutisevat itsekseen, että kyllä se onni vielä jonakin päivänä kääntyy ja nousukkaan ansioton arvonnousu romahtaa.
Kateudella on erilaisia vakavuuden asteita.
Ohimenevät kateuden ailahdukset ovat varmasti yleisiä, mutta ne tulevat ja menevät aiheuttamatta sen kummempia seurauksia. Jos kateuden kokemus on jatkuva ja työntyy omien tavoitteiden asettamisen ja saavuttamisen tielle, asia on vaikeampi. Silloin kateus alkaa häiritä hyvää elämää.
Tuhoisimmillaan kateus on silloin, kun siihen liittyy suoranainen pahantahtoisuus toista kohtaan.
Selvältä näyttää, että kateus estää ihmistä olemasta onnellinen. Syvälle poteroituessaan se tekee vaikeaksi tai peräti mahdottomaksi päästä elämässä eteenpäin. Pahimmillaan se johtaa katkeroitumiseen ja kaiken kattavaan kaunaan.
Mutta ehkä asetelman voi kääntää toisin päin.
”Jollakin tietoisuuteni tasolla minulla on aavistus siitä, mitä haluan elämässäni saavuttaa.”
Kateuden tunne sisältää onnellisuuden aihion. Kadehdin toiselta jotakin, mitä haluaisin saada itselleni. Jos kadehdin toisen menestystä tai onnistumista, haluaisin menestyä tai onnistua itse. Jollakin tietoisuuteni tasolla minulla on aavistus siitä, mitä haluan elämässäni saavuttaa.
Eteenpäin pääseminen edellyttää tämän aavistuksen kirkastamista tavoitteeksi ja jonkinlaisen käytännön suunnitelman laatimista.
Kun pääsen näin pitkälle, olenkin jo alkanut kilpailla itseni kanssa enkä enää vertaisiani vastaan. Jos osaan asettaa riman sopivalle korkeudelle, saan pieniä onnistumisen kokemuksia ja voin nostaa seuraavaa tavoitetta vähän ylemmäksi. Jos onnistun tässä ja lopulta saavutan päämääräni, kateuden sisältämä psyykkinen energia onkin yllättäen muuttunut negatiivisesta positiiviseksi.
En ollenkaan väitä, että se olisi helppoa. Piintyneiden ajattelutapojen ja tunneurautumien muuttaminen on ylipäätään vaikeaa, ja kateuden juuret voivat olla syvällä.
Kaikilla ei myöskään ole yhtä hyviä mahdollisuuksia tunnistaa omaa kateutta ja kääntää sitä myönteiseksi voimaksi. Mutta uskon, että se on periaatteessa mahdollista kaikille. Voisin kuvitella, että tämä maailman onnellisin yhteiskunta antaa asukkailleen siihen kohtalaisen hyvät valmiudet.
Tämä teksti on osa 12 kirjeen sarjaa, jossa filosofian tohtori Pekka Sauri pohtii, miten ihminen voi olla onnellinen. Voit myös kuunnella kirjeen.
Haluatko kuulla lisää Pekka Saurin ajatuksia elämästä? Kuuntele Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä -podcast.
