Onko rakkaus edellytys onnellisuudelle – ja mitä sitten, jos rakkaus hiipuu tai sitä ei ole?
Suurin osa arjen vuoropuhelusta liittyy tavallisiin käytännön asioihin: mitä ruokaa laitetaan, kenen vuoro oli imuroida, pakkasitko kurahousut päiväkotireppuun? Kuitenkin sama keino – vuoropuhelu ja jakaminen – avaa parhaimmillaan ovet rajattomaan rakkauden onneen, pohtii filosofi Pekka Sauri.
Arvoisa lukijani ja kanssaetsijäni,
Onko rakkaus ihmisen suurin onni? Paljastan vastauksen heti: kyllä on, mutta asia on monitahoinen.
Rakkaudesta on kirjoitettava yhtaikaa varovasti ja rohkeasti. Yritykset kuvata rakkautta yleisellä tasolla tapaavat johtaa puhki kuluneisiin latteuksiin ja noloon lässähdykseen. Yksityisenä, henkilökohtaisena kokemuksena rakkaus taas on salaisuus, joka avautuu vain niille, jotka rakkautta kokevat.
Rakkauden onnen saavat kokea vain rakkaudessa osalliset, ja ulkopuolisille, osattomille, se on suljettu kirja.
Haluatko mieluummin kuunnella jutun? Tästä se käy.
Rakkauden piiriin on kautta ihmislajin historian luettu kovin erilaisia tuntemuksia, kuten ihastuminen, rakastuminen, rakastaminen ja kiintymys. Seksikin sijoitetaan joskus saman sateenvarjon alle huolimatta siitä, että seksillä ei välttämättä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä. Vaikka voi sillä tietysti ollakin.
Olen sitä ikäluokkaa, että rakkaudesta ei puhuttu kotona eikä koulussa yhtään mitään. Rakkaus oli olemassa ainoastaan turvallisen välimatkan päässä iskelmissä, elokuvissa ja kirjallisuudessa. Tosielämässä siihen ei viitattu – ja auta armias, jos luokkakaverit epäilivät minun mahdollisesti ihastuneen johonkuhun tyttöön: se piti ehdottomasti kiistää, jotten olisi joutunut irvailun ja naureskelun kohteeksi.
Ihastumisesta onkin luontevaa aloittaa.
Ihastunut heijastaa toiseen omia toiveitaan, haaveitaan ja tarpeitaan.
Sikäli kuin ymmärrän, ihastuminen tapaa olla yksipuolista: se ei perustu vuorovaikutukseen tai tunteiden jakamiseen, vaan ihastunut heijastaa toiseen omia toiveitaan, haaveitaan ja tarpeitaan. Toinen osapuoli ei välttämättä edes tiedä olevansa ihastuksen kohde.
Ihastuminen on yleistä nuorilla ihmisillä, mutta sattuu sitä varttuneemmillekin.
Ihastuminen voi haihtua omia aikojaan ilman varsinaista kanssakäymistä. Se voi haihtua myös kanssakäymisen seurauksena, kun käy ilmi, ettei ihastuksen kohde vastaakaan omiin toiveisiin. Pienen tointumisjakson jälkeen ihastuminen voi siirtyä uuteen kohteeseen.
Joillekin elämä voi tuntua suorastaan tyhjältä ilman ihastumisen tunnetta.
Mutta tällä en tarkoita, etteikö ihastuminen voisi tuottaa onnellisuutta. Ilman muuta se voi. Todennäköistä kuitenkin on, että ne onnen tunteet haihtuvat pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Tämä erottaa ihastumisen rakastumisesta.
Rakastuminen hiipuu arjen tiimellyksessä ja ajan kuluessa vaivihkaa rakastamiseksi.
Rakastuminen edellyttää vuorovaikutusta ja ainakin jonkinasteista molemminpuolisuutta. Parhaassa tapauksessa kummankin osapuolen tunne toista kohtaan on yhtä intensiivinen. Onnekkaat ja onnelliset ovat he, joille sallimus tämän kokemuksen suo. Molemminpuolisen rakastumisen kokemus täyttää epäilemättä onnellisuuden kriteerit – sen ajan, kun se on voimassa.
Rakastumisen määritelmään näyttää nimittäin liittyvän jonkinlainen määräaikaisuus erityisesti tilanteissa, joissa rakastuneet ryhtyvät pariskunnaksi ja etenkin, jos he perustavat perheen kaikkine siihen liittyvine käytännön järjestelyineen ja sitoumuksineen. Rakastuminen hiipuu arjen tiimellyksessä ja ajan kuluessa vaivihkaa rakastamiseksi, joka on vähemmän mukaansatempaava tunnekokemus kuin rakastuneena oleminen.
Rakastaminenkin epäilemättä tuottaa onnellisuuden kokemuksia – ainakin aika ajoin ja arjen monenkirjavien velvollisuuksien lomassa. Vuosien, vuosikymmenten ja tottumuksen karttuessa rakastaminen voi edelleen muuttua kiintymykseksi, jota ei myöskään ole mitään syytä vähätellä. Sekin voi tuottaa onnellisuutta omalla erityisellä tavallaan.
Ja hyvä niin. Toisten kokemaa onnea ei kenenkään pidä lähteä ulkopuolelta käsin mestaroimaan.
Ihminen on tullut kotiin eikä haikaile enää toisaalle.
Yllättävän vähän puhutaan siitä, mikä on vuoropuhelun ja kokemusten jakamisen merkitys rakkaudessa. Tämä merkitys on nimittäin aivan olennainen ja perustavanlaatuinen. Sitä ei aina tule ajatelleeksi, koska suurin osa arjen vuoropuhelusta liittyy tavallisiin käytännön asioihin: mitä ruokaa laitetaan, kenen vuoro oli imuroida, pakkasitko kurahousut päiväkotireppuun?
Kuitenkin aivan sama keino – vuoropuhelu ja jakaminen – avaa parhaimmillaan ovet rajattomaan rakkauden onneen.
Mitä suuremman osan yksityisistä kokemuksistaan ja tuntemuksistaan kaksi ihmistä jakaa keskenään, sitä laajemmaksi ja syvemmäksi käy yhteinen alue, jota ei jaeta kenenkään kolmannen kanssa.
Kun ihminen kokee tulevansa kuulluksi, kohdatuksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi ja kun tämä kokemus on molemminpuolinen, ollaan varmasti ja kiistämättömästi rakkauden äärellä. Se on vapahdus ahdistuksesta, peloista ja kosmisesta yksinäisyydestä, joiden uskon olevan enemmän tai vähemmän tuttuja tuntemuksia meille jokaiselle ainakin joissakin elämän syvänteissä.
Kaipuu johonkin aavan meren takaiseen satumaahan päättyy. Ihminen on tullut kotiin eikä haikaile enää toisaalle.
Rakkaus tapaa voittaa myös masennuksen, joka on usein seurausta pettymyksestä, syyllisyydestä ja niistä johtuvasta kelpaamattomuuden tunteesta. Rakastetuksi tuleminen on kelpaamista toiselle – eikä vain sitä, vaan merkitykselliseksi, erityiseksi ja peräti ainoaksi tulemista.
Joudun luottamaan siihen, että toinen ei käytä heikkouttani ja haavoittuvuuttani hyväkseen.
Jotta voi tulla kuulluksi, kohdatuksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi, pitää uskaltaa antautua haavoittuvaksi ja altistua haavoittumiselle. Se on usein pelottavaa. Joudun luottamaan siihen, että toinen ei käytä heikkouttani ja haavoittuvuuttani hyväkseen.
Otan tässä varsin suuren riskin: aina voi käydä niin, että toinen ei ymmärrä, mitä yritän hänelle kertoa, tai jos ymmärtääkin, pitää sitä vieraana ja torjuu avautumiseni. Sitä en voi ennalta varmasti tietää.
Mutta jos toinen ottaa minut vastaan sellaisena kuin olen ja vastaa kertomukseeni omalla kertomuksellaan, rakkauden portti aukeaa. Ja jos tämä molemminpuolinen kokemusten jakaminen jatkuu päivästä seuraavaan, rakastuminen voi pysyä yllä hamaan tulevaisuuteen hiipumatta ja haalistumatta.
Eikä tässä vielä kyllin. Kirkkaimmillaan tämä yhteys voi johtaa ylimaallisen ykseyden kokemukseen. Siinä yksilöllinen minuus sulautuu meiksi ja me-kokemus ainutlaatuisimmillaan kaikkeuden kokemukseksi. Se on todennäköisesti inhimillisen tietoisuuden korkein ilmenemismuoto ja suurin mahdollinen onni.
Minulla ei ole tästä antaa muuta todistusta kuin oma kokemukseni, mutta se kokemus on vastaansanomaton.
Sen kokemuksen myötä voi jumalatonkin ymmärtää, mitä tarkoitetaan sanoilla ”Jumala on rakkaus”.
Tällaiset ykseyden elämykset ovat ilmeisesti maailmassa harvinaisia, muuten todennäköisesti kuulisimme niistä useammin, mutta ne ovat ehdottomasti mahdollisia. Niitä kohti kannattaa pyrkiä, vaikkei niiden saavuttamisesta mitään takeita olisikaan.
Kyllä, rakkaus voi johdattaa ihmisen suurimpaan mahdolliseen onneen.
En tässä koskettele rakkauteen liittyviä onnettomuuden kokemuksia, joita on niitäkin aina tarjolla. Rakkaus voi olla myös suurimman pettymyksen, katkeruuden ja surun aihe. Rakastavaiset voivat kohdella toisiaan julmasti, itsekkäästi ja loukkaavasti ja antaa kerta toisensa jälkeen toisilleen anteeksi.
Riippuvuus toisesta ihmisestä voi näyttäytyä rakkautena, vaikka siihen liittyisi kuinka häikäilemätöntä hyväksikäyttöä – ”kun se on selvin päin niin ihana mies”.
Mutta rakkauden onnettomat ulottuvuudet eivät ole tämänkertaisen kirjeeni aihe.
Jos luet tätä rakkauden onnen ylistystä yksinäisenä ihmisenä, saatat kokea itsesi ulkopuoliseksi, ehkä surulliseksikin. Se on erittäin ymmärrettävää, mutta se ei todellakaan ole tarkoitukseni. Yksinäisyydestä on erittäin vaikea sanoa mitään yleispätevää.
Yksinäisyyttä on yhtä monta lajia kuin yksinäisiäkin. Ja yksinäisenkin on mahdollista löytää elämäänsä merkitystä ja tarkoitusta, joka taas voi tuoda kaupanpäällisiksi onnellisuutta.
Kyllä, rakkaus voi johdattaa ihmisen suurimpaan mahdolliseen onneen. Mutta ei se tapahdu itsestään. Se vaatii suurta luottamusta toiseen ja oman onnen sulautumista toisen onneen.
Toivotan onnea tälle matkalle.
Tämä teksti on osa 12 kirjeen sarjaa, jossa filosofian tohtori Pekka Sauri pohtii, miten ihminen voi olla onnellinen. Voit myös kuunnella kirjeen.
Haluatko kuulla lisää Pekka Saurin ajatuksia elämästä? Kuuntele Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä -podcast.
