Subjektiivinen mielipide: Mad Men ja Succession ovat televisiohistorian kaksi parasta sarjaa. Jos listan kolmas pitäisi valita nyt, saattaisin valita pronssisijalle Netflixin alkuperäissarjan Rust Walley Restorers. Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan sijoittuvassa tosi-tv-sarjassa kolme miestä korjaa ja entisöi vanhoja autonromuja myyntiin, mutta kuten Mad Menissä ei lopulta ole kyse mainosmaailmasta tai Successionissa vain mediabisneksestä tai perheyrityksestä, Netflix-sarjakin kertoo pohjimmiltaan aivan muusta kuin autoista.

Sarjan päähenkilö on kuusikymppinen Mike Hall, joka on neljänkymmenen vuoden aikana ehtinyt kerätä mailleen 400 parhaat päivänsä nähnyttä ruosteista autonraatoa. Vaikka tarkoitus olisi tehdä tiliä pienentämällä kokoelmaa, Hall ei voi itselleen mitään. Sen sijaan, että autot vähenisivät pihamaalta, hän hankkii niitä jatkuvasti lisää kuin kirpputorihaukka uusia kippoja ja neuletakkeja.

Valtavaa kokoelmaa yhdistää se, että autot ovat 60- ja 70-luvuilta. Se oli amerikkalaisten muskeliautojen kultakautta, mutta vuodet olivat myös sarjan päähenkilön nuoruusvuosia. Siksi kysymys on sama kuin nostalgiassa aina: mitä keräilijä haluaa lopulta säilyttää, itse esineitä vai palan tai haavekuvan nuoruudestaan? Ja: mikä tekee ihmisestä säilyttämiseen tai nostalgiaan taipuvaisen, onko sitä varten elettävä tietynlainen nuoruus?

Nostalgian viehätys ja kirous on siinä, että se kohdistuu yleensä niin kaukaiseen aikaan, että itsestä, omasta toimijuudesta siinä ajassa, ei juurikaan ole tarkkoja muistoja. Lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta muistaa yleisen tunnelman ja yksittäisiä välähdyksiä, vasta myöhäisiltä teinivuosilta enemmän.

Vaikka tarkkoja muistoja on vähän ja monilla nuoruusvuosista jo merkittävästi aikaa, meillä on usein taipumus pitää omaa elämää melko koherenttina kertomuksena. Lapsena olin tällainen, nuorena tällainen ja nuori aikuisuus taas oli tällaista. Itselle kerrottu tarina itsestä pysyy johdonmukaisena, ellei jostain ilmesty lisätietoa, joka sen haastaisi.

Toimittaja Emma Nikanderille kävi näin. Muuttosiivousta tehdessään Nikander löysi vanhan ulkoisen kovalevyn, joka osoittautui todelliseksi lisämuistiksi. Levyllä oli paitsi vanhoja koulutöitä myös Nikanderin MSN Messenger -historia hänen teinivuosiltaan. Messenger oli Microsoftin vuonna 1999 julkaisema pikaviestiohjelma, jota käytettiin pöytäkoneella samaan tapaan kuin pikaviestiohjelmia älypuhelimilla. Messengeristä tuli sukupolvikokemus etenkin nykyisille kolmekymppisille, X-sukupolvi pikaviestitteli nuoruudessaan vielä lankapuhelimella tai kasvotusten, sukupolvi Z puolestaan jo puhelimilla.

Nikander löysi siis ison osan kaikista niistä keskusteluista, vakavista ja kevyistä, joita hän oli teini-ikäisenä käynyt. Ajatus on hurja. Digitaalinen vuorovaikutus ei ole yhtään vähempi­arvoista, kevyempää tai arvoista ja tunteista vapaata kuin kasvokkainen vuorovaikutus, se vain tapahtuu hieman eri tavalla. Täällä täydellisen boomeriuden odotusaulassa vanhan keskusteluhistorian löytäminen tuntuu siltä kuin joku antaisi katsottavaksi videon, jossa on lähes koko tähänastinen elämä. Jokainen haparointi, jokainen ulkoa opittu mielipide, jokainen tölväisy ja jokainen nauru.

En ehkä haluaisi nähdä sitä.

Netflixin autojenlaittosarjan viimeisessä jaksossa korjauspajan väki entisöi vanhan brittiläisen avoauton 1960-luvun alusta. Auto on erityinen: Sarjan päähenkilön ensimmäinen nuoruusvuosien auto oli samanlainen. Restaurointi tehdään, ”sillä hei, jokainen haluaa elää nuoruutensa uudelleen”.

Emma Nikanderin jutun luettuani ajattelin, että ehkä haluaa, mutta vain siinä tapauksessa, että siitä ei muista oikeasti paljoakaan.