Emma Nikander luki vanhat mesekeskustelunsa häpeän vallassa – Olinko näin hirveä teini?

Muuttosiivousta tehdessä törmään taas kerran siihen mustaan, painavaan, tuhdin kirjan kokoiseen ja aina vähän epävarmasti toimineeseen 750 gigatavun ulkoiseen kiintolevyyn. Sain sen hartaasti toivottuna joululahjana vuonna 2004, jolloin pöytäkoneeni oli koko maailmani. Se on lojunut laatikoissani kodista toiseen koko tähänastisen aikuisikäni.

En ole kytkenyt kovalevyä kiinni tietokoneeseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Nyt ajattelen, että voisi olla sopiva aika: olen paluumuuttamassa takaisin kotiseuduilleni, jossa tuon tiiliskiven sisältämät muistotkin luotiin.

Kiinnitän levyn erillisellä USB-adapterilla kiinni läppäriini, jollaisesta en olisi voinut edes haaveilla teini-iässä. Joudun nitkuttamaan johtoa kiinni ja uudelleen irti useita kertoja, jotta uusi ja vanha löytävät yhteisen sävelen.

Kun levy sitten raksuttaa itsensä käyntiin, paljastuu sen uumenista todellakin koko nuoruuteni: koulutyöt, musiikkitiedostot ja vanhat valokuvat. Erityisen tarkasti teinivuodet piirtyvät esiin kuitenkin yhden kansion kautta. Sen nimi on Keskustelujen lokitiedostot.

Selailen kansioita, joka sisältää tuhansia tekstitiedostoja, mutta en uskalla avata niistä yhtäkään. Keskustelut kiinnostavat, mutta samalla tunnen jotakin muuta – ainakin ahdistusta, ehkä etukäteen jo häpeääkin. Mitä, jos niistä paljastuu jotakin epämiellyttävää? Entä, jos olenkin ihan toisenlainen kuin olen luullut? Lisäksi pelkään keskustelujen näyttävän monet asiat eri valossa, sillä niissä vuorovaikutus on näkyvissä hyvin konkreettisella tasolla. Se, mikä muistoissani on saattanut kallistua minun hyväkseni, voi nyt kääntyä päälaelleen.

Ja niin käy. Monissa kohtauksissa en varsinaisesti ole mukava ihminen.

Somea sellaisena, jona sen nykyään tunnemme, ei vielä ollut 2000-luvun vaihteessa. Sähköposti toki kulki, muttei tuntunut kovin henkilökohtaiselta. Tekstiviestiin mahtui vain 160 merkkiä kerrallaan. Sitä paitsi kaikilla meillä teineillä oli puhelimessa parinkymmenen euron saldoraja. Pitkät tekstarikeskustelut eivät siis juuri kannattaneet, jos aikoi vielä seuraavanakin päivänä soittaa kyydin ”kyliltä kotiin”. 

Microsoft lanseerasi pikaviestintäohjelma MSN Messengerin eli mesen heinäkuussa 1999. Mesessä ja muissa tuon ajan pikaviestipalveluissa oli mahdollista keskustella reaaliaikaisesti online-tilassa olevien kontaktien kanssa, lähettää tiedostoja ja pelata pelejä.

Olin kolunnut muiden ikätovereideni kanssa Articin ja Kiss FM:n chatit. Sitten yhtäkkiä mese oli kaikilla, ja siksi myös minä hankin sinne tunnukset vuonna 2003. Varsinainen syy kävi ilmi tuon ajan päiväkirjasta: minulla oli ensimmäinen netti-ihastus, jonka olin bongannut Irc-Galleriasta.

”Asensin tänään mesen, kun Temelläkin on. Ihanaa, siel me voidaan jutella kahestaan.”

Teme tietenkin unohtui nopeasti, mutta tilalle tuli paljon muuta.

Aluksi chattailimme kavereiden kanssa mesessä lankapuhelinlaskuja paisuttavien modeemien varassa, mutta pikkuhiljaa rajattoman internetin autuus aukeni: ensin koteihin saatiin IDSN, sitten pian sen jälkeen vuonna 1998 lanseerattu ADSL, jolloin netissä sai jo roikkua ilman tähtitieteellisiä puhelinlaskuja tai töpseleitä nykiviä vanhempia.

Lokitiedostoni alkavat vuodesta 2004. Olin tuolloin 13-vuotias, siis seiskaluokkalainen. Vuonna 2005 noin puolet suomalaisista nuorista käytti meseä, kertoo dosentti Petri Saarikoski kirjassa Digitaalisia kohtaamisia (2019, Gaudeamus). Parhaimmillaan sitä käytti 1,43 miljoonaa suomalaista.

Saarikosken mukaan mese yhdisti Suomessa kokonaista nuorisosukupolvea. Kuuluin ystävineni tuohon polveen. Mese oli nimenomaan meidän nykyään kolmekymppisten paikka, ja esimerkiksi 80-luvun alkupuolella syntyneille se ei liene koskaan muodostunut yhtä tärkeäksi kokemukseksi.

Lokitiedostot sisältävällä kansiolla on kokoa toista gigatavua. Siellä on lähinnä .txt-muotoisia tiedostoja, jotka ovat erittäin kompakteja – tekstiä on siis oltava paljon. 

Kansion sisällä on lisää kansioita. Tammikuu 2004, Syyskuu 2006, Maaliskuu 2009. Niitä klikkaamalla aukeaa lista sähköpostiosoittein nimetyistä tiedostoista.

Moni käytti osoitteenaan simppeliä etunimisukunimeä. Yhtä moni on todella käyttänyt mielikuvitustaan tai teiniangstiaan inspiraation lähteenä:

Omani on emmathestar_@hotmail.com – jäänne, joka vainoaa minua edelleen esimerkiksi Instagramin nimimerkkinä. En osaa siitä oikein luopuakaan.

Pienellä keskisuomalaisella paikkakunnalla ystäväpiirini rajoittui luonnostaan ensin kylän ja lopulta, yläasteen yhdistettyä syrjäkylien nuoret, kaupungin samanikäisiin nuoriin. Yhteen meidät toi siis ensisijaisesti sama asuinpaikka, eivät juuri samanlaiset kiinnostuksen kohteet, arvot tai harrastukset. Keksimme kiinnostuksemme sitten yhdessä, ja näyttää siltä, että niitä olivat lähinnä kaljan juominen, tupakointi ja juoruilu.

Mesen avulla elämäni kuitenkin laajeni ensimmäistä kertaa kuntarajojen ulkopuolelle. Sen avulla sain kurotettua ohi oman elinpiirini, jossa jokainen meistä jäi helposti jumiin ulkopuolelta annettuun rooliinsa. Sain ensimmäisen ystävän isosta kaupungista, kun olin 13. Löysimme Viivin kanssa toisemme jostakin mesen suuresta ryhmäkeskustelusta, joita joku aina silloin tällöin sai päähänsä tehdä, vaikka suunnilleen kaikki inhosivat niitä. Niissä oli mukana valtava porukka tuttuja, puolituttuja ja tuntemattomia, ja ne olivat niin raskaita pyörittää, että kaatoivat tuon ajan tietokoneet alta aikayksikön.

Sain kurkistaa pienen elämäni ulkopuolelle ja pohdin, että ai, näinkin voi elää.

Vierailullani Viivin luo Tampereelle vietimme yhteistä aikaamme tietenkin mesessä ja juttelimme hänen poikaystävälleen. Mesenimi tietysti muutettiin, se oli Vivve + Emma Tampereella <3.

Usein sanotaan, että netissä vuorovaikutus on köyhempää kuin kasvokkain. Näin tuumasivat monet varhaiset teknologisen vuorovaikutuksen tutkimuksetkin. 

Teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen tutkija Kaisa Lindholm kuitenkin sanoo sen, minkä itse jo meseajoilta olen sydämeeni sulkenut: asia ei missään nimessä ole näin.

Lähtökohtaisesti netissä keskustelu ei ole yhtään kasvokkaista keskustelua huonompaa, vaan ainoastaan erilaista omine mahdollisuuksineen ja rajoituksineen. Teknologinen toimintaympäristö tuo mukanaan huomioitavaa, ihan siinä missä kasvokkaisen vuorovaikutuksenkin tilat, kuten kirjasto, työpaikka tai baari. 

Teknologia tarjoaa meille näkymisen mahdollisuuksia. Esimerkiksi Twitteriä kutsutaan leikillisesti torikokoukseksi, joissa kuka hyvänsä saa voi saada oman asiansa näkyviin, vaikka yleisön koko vaihteleekin.

Nykysomessa meillä on yksi rooli, johon seuraajatkin saattavat meidät palauttaa, jos koitamme vaihtaa sitä. Mesen käyttäjillä ei ollut kaikille julkista profiilia, vaan kanssakäyminen tapahtui kahden kesken. Saatoimme siis olla mesessä monessa eri roolissa, riitti, kun vain vaihtoi keskusteluikkunaa.

Sen lisäksi siinä, missä nykysome on läsnäoloa ja jatkuvasti tavoitettavissa olemista, mese mahdollisti myös näkymättömyydestä viestimisen ja suorastaan kannusti siihen, sanoo Lindholm. Mesessä meillä tosiaan oli kova tarve ilmoittaa, olemmeko paikalla, ehkä katsomassa leffaa tai syömässä. Joskus oltiin ehkä poissa-tilassa, kun ”ei jaksettu sitä yhtä ärsyttävää tyyppiä” ja luettiin silti muiden viestejä salaa. 

Vaikka siitä tuntuu olevan valovuosi, meillä todellakin oli myös aikana ennen jatkuvaa whatsappailua, instagrammaamista ja snäppäilyäkin mahdollisuus rakentaa identiteettiä internetin ihmemaassa.

Salfordin yliopiston sosiaalisen median ja mediapsykologian lehtori Sharon Coen sanoo Dazed-lehden haastattelussa, että käytämme sosiaalisia alustoja, kuten meseä, sekä identiteetin tutkimiseen että sen vahvistamiseen. Hänen mukaansa mese oli paikka, jossa omaa identiteettiä saattoi erityisesti tutkia. Saan siis ikään kuin jälkikäteisen synninpäästön mahdollisille sekoiluilleni: nuoruushan on erilaisten identiteetin testailemisen aikaa.

Kaikilla oli keskusteluissa naurettavan pitkät mesenimet lisänimillä, ja kaikki lisänimet olivat tavalla tai toisella kryptisiä. Niillä on todellakin tutkailtu, mitä kaikkea itseen mahtuu, kenestä tykätään ja mitä tapahtuu. Esimerkiksi tällaisia löysin itseltäni:

Teinivuosina tehtävänämme on luoda identiteetti, joka olisi jokseenkin sisäisesti ristiriidaton. Länsimaissa identiteettimme rakentuu vahvasti ajatukseen, että se on yksilöllinen ja ainutlaatuinen projekti. Some on sen rakenteluun oiva alusta, ja niin oli mesekin.

Mesekeskustelu oli selkeästi yhteinen tila, joka saatettiin koristella värein ja taustakuvin. Minä olin ihminen, jolla oli pastellinvärisiä, suloisia mutta makaabereja Happy Tree Friends -taustakuvia, Messenger Plus -ominaisuudet, eli muun muassa laajemmat fontti- ja värimahdollisuudet ja sitten noita yKsILöLLisiÄ mesenimiä.

Niiden avulla olin Emma.

Mesehengailu oli ihanaa ja vailla suurta tarkoitusta. Emme vain kertoneet toisillemme kuulumisia, me elimme mesessä. 

“Mä muistan niin elävästi, kuinka räkätin kotona, kun mesessä jauhettiin kaikkea paskaa. Se oli niin hyvää aikaa”, kirjoittaa kaverini noilta vuosilta, kun nyt vuosikymmen myöhemmin jaan hänelle parhaita paloja keskusteluistamme. Esimerkiksi tämän:

Toisinaan sääilmiöt katkoivat tuntikausien keskusteluja.

Ja toisaalta joskus niin yrittivät tehdä edelleen nyt myös koulunkäynnistä huolissaan olevat vanhemmat:

Sitten kuitenkin mese oli niin paljon muutakin kuin hengailua. Puhuimme juhlimisesta ja koulutehtävistä. Puhuimme rakastumisesta ja ystävyyssuhteista. Puhuimme musiikista ja tunteista.

Internetin normit eivät tuolloin ehkä olleet vielä täysin kehittyneet ja harjoittelimme vasta sekä netinkäyttöä, elämää että ihmissuhteita. Teini-ikään liittyvä angstivaihe näkyy keskusteluina kaiken, siis helponkin, vaikeutena. Olin huomattavasti nykyistä suorempi ilmaisemaan, jos mieltäni painoi joku, ja siksi löysin itseni jatkuvasti selvittelemästä solmuja.

Keskusteluissa on koko ajan vallalla niin valtavan vahvat tunteet vihasta, kateudesta, mustasukkaisuudesta valtavaan riemuun, että niiden kokeminen uudelleen tuntuu raskaalta. Tuntuu, että kuulen mielessäni sen ihmisen, kenen kanssa juttelen ja elän vaikeita tilanteita uudelleen läpi. Jotkut riidat sattuvat edelleen, jotkut omat mokailut myös.

Homofobia, läskifobia ja ableismi löyhkäävät keskusteluissa jatkuvasti. Olemme ympäristömme ja aikamme tuottamia. Se, mitä on tuohon aikaan pidetty normaalina, on rakentanut meidän minuuksiamme. Häpeä pyyhkii läpi. 

Kysyn kumppaniltani, olenko hirveä. Hän sanoo, että kaikki teinit kai ovat.

Keskusteluista päätellen olimme myös hyvin usein vihaisia. Mesessä tunteita oli helpompi ilmaista, niin kuin internetissä yleisestikin, senhän me tiedämme foorumeista Facebookiin. Selvittelimme välejä, ja sitten kopioimme keskusteluja toisiin ikkunoihin spekuloidaksemme välienselvittelyä.

Mutta toisaalta me kuitenkin yritimme rohkeasti selvittää asioita, vaikka menestys ei aina ollut huima.

Meistä tuli mestareita tulkitsemaan mesevuorovaikutuksen nyansseja. Tunsimme toistemme käyttämät vakiohymiöt, joita saattoi itse lisätä mesen valmiiseen repertuaariin – tosiaan, tuolloin niitä vielä kutsuttiin hymiöiksi, ei emojeiksi. 

Huomasimme heti, kun joku ei käyttänyt hymiöitä normaaliin tapaansa tai vastaili vain lyhyillä lauseilla eli “oli ankea”.

Kaisa Lindholm ei ole asiasta lainkaan yllättynyt. Kyse on siitä, että suhde syvenee ja sen syventyessä opimme tuntemaan toisen osapuolen vuorovaikutustapoja, nyansseja ja tyylejä, kuten kasvokkaisessakin vuorovaikutuksessa tapahtuu.

Joskus asia myös otettiin esille.

Lindholm on törmännyt ajatukseen, että tällainen merkitysten ja tarkoitusperien kysyminen olisi negatiivinen juttu, jolla osoitetaan ymmärtämättömyyttä. 

”Mutta toiselta voi tiedustella esimerkiksi, että tarkoititko asiaa tällä tavalla, tämä vaikutti kiukkuiselta. Mitä tästä ajattelit? Jos suhde on turvallinen ja siinä koetaan luottamusta, merkitysneuvottelut voivat syventää sitä entisestään.”

Ehkäpä meistäkin tuli noiden keskustelujen vuoksi empaattisempia ja parempia tunnistamaan ja käsittelemään sekä omia että toisten tunteita?

Mese toimi pääpiirteissään niin, että koulun jälkeen kotona rynnättiin tietokoneelle jatkamaan juttua niiden samojen koulukavereiden kanssa. Mutta kuka ihme on tämä Zingle_85? Keskusteluista päätellen joku, jonka ulkonäöltä tiesin. Hän sanoo minua keskusteluissa aina peipiksi ja pyytää laittamaan web-kameran. 

Kaikki käymämme keskustelut koluttuani keksin. Hän on täysin vieras, minua muutaman vuoden vanhempi tyyppi, joka odotti aina linja-autoasemalla samaan aikaan. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka hän löysi meseosoitteeni. 

En koskaan puhunut hänelle – paitsi mesessä. 

Oli muitakin, joiden kanssa esimerkiksi koulussa puhuminen ei olisi tullut kuuloonkaan, mutta joiden kanssa mesessä juttu luisti. Miksi?

Lindholm sanoo sen olevan ymmärrettävää. Teknologia mahdollistaa sellaiset suhteet, joita emme muuten solmisi. Joskus kasvokkaisuus tuntuu liian intensiiviseltä, ja teknologian mahdollistama etäisyys tuo turvaa. Toisaalta esimerkiksi koulumaailmassa on vahvasti läsnä vuorovaikutukseen liittyviä normistoja: kenen kanssa on soveliasta näkyä, kenelle kukakin voi jutella?

Mesessä keskustelu oli muille näkymätöntä. Sitä saattoi tehdä muiden katseilta turvassa.

Uppoan yhä syvemmälle keskusteluihin. Ne tulevat uniini ja keskusteluissa esiintyvät hahmot tuntuvat jälleen läheisiltä ystäviltä, vaikka oikeasti välimatkaa on ollut vuosia ja satoja kilometrejä.

Uniani tähdittävät menneisyyteni hahmot: niissäkin riitelemme, rakastumme, tunnemme tunteita. Päivisin olo on sekava: on vaikea muistaa, etten enää olekaan tuon mieleeni nousevan henkilön kanssa sellaisissa väleissä, että voisin tai haluaisin pitää yhteyttä. Miksi minusta sitten tuntuu siltä?

Vaikka monen henkilön kanssa ystävyys hiipunut pois, romanttinen suhde päättynyt tai elämä vienyt eri suuntiin, yhtäkkiä tuntuu, kuin tuntisin heidät jälleen, tuosta ajasta muuttumattomina.

Erään sähköpostiosoitteen kohdalla pysähdyn. Muistan yhtäkkiä yläasteelta tuon tyypin, jonka olemassaolon olin täysin unohtanut. Muistan, kuinka häntä kiusattiin, koska toinen vanhemmista oli pikkukaupungin pubeista tunnettu alkoholisti.

Selaan myös muutaman myöhemmin itsemurhan tehneen nuoruudenystäväni kanssa käymiäni keskusteluja. Ensin minua hirvittää: mitä, jos siellä on asioita, joista olisi pitänyt huomata jotakin? Lukiessa keskusteluja minut kuitenkin täyttää ontto olo. Valtaosa niistä on arkipäiväistä höpsöttelyä, läpän heittoa. Noin tavallisia juttuja, hyväntuulisia, ja samalla ruudun toisella puolen on lymyillyt valtava kärsimys.

Emme kai olisi voineet huomata mitään, ja se vasta tuntuu pahalta.

Sitten on ihminen, joka oli monta vuotta todella masentunut ja puhui siitä minulle mesessä hyvin aktiivisesti. Muusta emme itse asiassa puhuneetkaan – tietenkään, sillä ei masentuneen nuoren mieleen mahdu muuta. Teini-Emma oli noissa keskusteluissa aina aika hukassa, eihän hänellä ollut mitään käsitystä masennuksesta.

Sellainen oli ajan henki: ei silloin kerrottu omista henkilökohtaisista haavoista julkisesti somessa ja saatu vertaistukea ja ymmärrystä. Ei haettu apua, kun ei osattu. Tai jos haettiin, ei saatu.

Minäkin kerroin mesessä asioita ja jaoin tunnepurkauksia, joista en olisi koskaan uskaltanut puhua ihmisille livenä. Illalla oman huoneen hämärässä se oli turvallisempaa ja helpompaa.

Keväällä 2004 minulla oli uusi ystävä, kutsutaan häntä vaikkapa Janiksi. Olin lisännyt hänetkin meseen jättimäisestä ryhmäkeskustelusta. Juttelimme paljon. Hän tykkäsi minusta, minä hänestä. Olimme iloisia, että olimme ”ystävystyneet”. Jani alkoi silti seurustella Liisan kanssa. Minä suutuin siitä, vaikka puhuin Janille jatkuvasti ihaillen Heikistä. Haukuin muiden kanssa Liisaa, haukuin Janin kanssa Heikkiä, koska ihmeellinen säätäminen hänen kanssaan oli kauheaa. Heikille en kertonut, kuinka ihastunut häneen olin. Itse taas en ymmärtänyt, etten oikeasti ollut ihastunut Heikkiin, vaan Janiin.

Kukaan ei myöskään sanonut sitä minulle, vaikka jauhoin mustasukkaisena Janin valinnoista jokaisessa mesekeskusteluikkunassa, vaan ystäväni todennäköisesti puhuivat asiasta selän takana – kuten tapana oli.

Näin parikymmentä vuotta myöhemmin tilanteen näkee itsekin melkoisesti selkeämmin. Ja taas nolottaa.

Samanlaisia todella omituisia ihmissuhdepelejä keskusteluistani löytyy useita. Olisivatko suhteet kulkeneet toisin ilman meseilyä?

Teini-ikä näyttäytyy mesekeskustelujen kautta pelkältä leikkielämältä, ihan kuin se ei olisi ollut ollenkaan oikeaa. Kaikki ihmissuhteet ovat olleet valtavaa säätöä, ja sitä on taatusti buustannut mahdollisuus käydä niitä vaikeitakin keskusteluja messengerin välityksellä.

Onneksi kukaan ei kertonut, etteivät monet noista murheistani ole vielä oikein mitään, vaikka silloin ne tietysti olivat ihan kaikki.

Yhtäkkiä minulle valkenee, miksi näitä keskusteluja on ahdistanut lukea. Olen keskusteluissa vieraalta tuntuva, rääväsuinen ja arkailematon teini, enkä ole halunnut päästää tuota tyyppiä osaksi tarinaani.

Olen yksilöllisyyttä ihannoivan kulttuurimme tuotos, ja pyrkinyt eheän minuuden rakentamiseen. Olen tehnyt sitä, kuten asiaan kuuluu, kertomalla itsestäni ymmärrettävää kokonaisuutta, tarinaa: olen tällainen, koska minulle on tapahtunut tällaisia asioita. Toisaalta minuus rakentuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Se koostuu siitä, mitä minulle on tapahtunut, siitä, mitä muut tietävät ja toisaalta myös siitä, mitä eivät tiedä.

Mutta keskustelut, joita nyt kaivelin kovalevyn uumenista, muuttivat perustavalla tavalla tuota tarinaa nuoruusvuosilta. Olin mesessä kaikille höpöttelevä papupata. En ajatellut, mitä kirjoitan, vaan kirjoitin, mitä ajattelin. Olin riemukas, hulvaton, hauska ja toisaalta valtavan epävarma ja siksi ilkeä, jokseenkin traaginen hahmo ja tunteeni olivat järkyttävää vuoristorataa.

Olen aiemmin sortunut nostalgisoimaan teinivuosiani. Näiden keskustelujen myötä kaikki nostalgia on kuitenkin kadonnut. Olen keskusteluissa kaunistellut asioita toiselle, liioitellut niitä toiselle. Olen ajatellut olleeni kaikkien kaveri, mutta kaikesta selän takana puhumisesta päätellen en voi enää antaa itselleni tuota titteliä. Olen ollut suora kuin raaka spagetti, ja kärkkäät ulostuloni kauhistuttavat itseänikin. Olen hyvin usein ollut itseni puolella, mutta erittäin mustavalkoisesti.

Minuutta ei ehkä kuitenkaan tarvitse kokea eheänä jatkumona, eikä kaikista itsensä versioista tarvitse pitää. Yritän siis suhtautua teini-ikäiseen itseeni lempeydellä, vaikka se on vaikeaa. Häpeän tuota versiota, ja samalla vähän säälinkin.

Keskustelujen lukemisen myötä tapahtuu kuitenkin myös jotain kummaa. Oudolla tavalla näen itseni nyt kokonaisempana.

Ymmärrän sen, miksi haluan paluumuuttaa kotiseudulle, ja sen, millainen duunaritaustainen nuoruuteni oli suhteessa nykyiseen keskiluokkaiseen aikuiselämääni. Näen oman naiiviuteni, ja se liikuttaa minua. Näen myös aloittelijan hikiset kamppailut ihmissuhteissani. Näen kaiken draamaankin keskellä keveyttä ja pirskahtelua, joka elämässäni oli läsnä. Näen ihmisen, joka ei jatkuvasti pohtinut valintojaan ja olemisensa ulottuvuuksia. Näen, miten monenlainen olen jo ehtinyt olla.

Tätä kaikkea oli teiniys.

Yksi teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen erikoispiirteistä on pysyvyys. Kasvokkaiset keskustelut tallentuvat vain ani harvoin.

Lindholm sanoo, että se mahdollistaa vanhojen asioiden jakamisen: muistatko kun juttelimme tästä, katso, kuinka puhuimme siitä opettajasta tuolloin!

Olen juuri edellisenä päivänä kopioinut pitkäaikaiselle ystävälleni keskustelunpätkän, joka todistaa meidät aivan kamaliksi, julmiksi ja itseriittoisiksi teineiksi, ja olemme huokailleet, että herranjesta, onneksi olemme kasvaneet tuosta. 

Uskon, että meistä molemmista on tämän jaetun häpeänkin rinnalla ihanaa, että jaoimme noin paljon jo silloin.

“Pysyvyys mahdollistaa suhteen historian reflektoimisen, ja se voidaan kokea hyvin merkitykselliseksi läheisyyden näkökulmasta. Sillä on paljon merkitystä, että voimme palata historiaamme”, sanoo Lindholm.

Ehkä niin. Sitten nauramme ystäväni kanssa tälle: