Succession – HBO. Onko Billions mielestäsi viihdyttävä, mutta pari piirua turhan normisaippuainen draamasarja? Ovatko syksyn kohukirjassa Huipputuloiset – Suomen rikkain promille haastatellun äveriäistön sanomiset ja asenteet köyhiä kohtaan huvittaneet kaikessa ylimielisyydessään? Kaipaatko uutta, terävästi kirjoittua tv-sarjaa elämääsi?

Jos vastaat edellisiin kyllä, tee itsellesi palvelus ja hakeudu välittömästi HBO Nordicin Successionin pariin. Se on toisella tuotantokaudellaan entistä myrkyllisempi, dramaattisempi ja samalla hauskempi.

Royn perheen omistuksessa olevan mediakonsernin päämies Logan Roy (hyperkylmä Brian Cox) aikoo jakaa perheelleen enemmän vastuuta ja jopa luopua vallasta tai ainakin uskottelee niin. Samaan aikaan tarkoituksena on ostaa toisen suvun omistama mediatalo kymmenien miljardien dollarien kaupalla.

Logan Royn julmuus ja piittaamattomuus ryöpsähtelee esiin pitkin matkaa. Avustaja kertoo Loganille tämän vanhasta kumppanista: ”Mo´lla on enää viikko tai kaksi elinaikaa.”

Logan: ”Muistuta siitä parin viikon päästä.”

Uusiin ulottuvuuksiin noustaan kolmannessa jaksossa, jossa Logan kyykyttää lähipiiriään tavalla, jossa Game of Thronesin julmimmat nöyryytykset kohtaavat Kärpästen herran.

Sarjassa riittää kompleksisia ja kiehtovia hahmoja. Loganin pojista Roman Roy (Kieran Culkin) on ympäristöönsä myrkkyä kekseliäin keinoin kylvävä ristiriitapesäke.

Ensimmäisen tuotantokauden luokkatragediallaan huipentanut Kendall Roy (Jeremy Strong) antaa zombiolemuksineen kasvot kliiniselle depressiolle.

Connor Roy (Alan Ruck) taas on mieslapsi, joka nolaa koko suvun presidenttihaaveillaan. Connorin pitämä, hänen vaimonsa kirjoittama hautajaispuhe kuuluu sarjan hillittömimpiin hetkiin.

Loganin tyttärellä, johtoasemaan kaavaillulla Shiv Roylla (Sarah Snook) riittää kasvoja ja rooleja moneen lähtöön, kun taas hänen miehensä (Matthew Macfadyen) on nolo keskinkertaisuus, joka ei ymmärrä olevansa pelkkä heittopussi.

Greg, siunatun hyvätahtoinen ja -uskoinen hölmö (Nicholas Braun), on suunnilleen ainoa, jossa on edes jonkinlaista viattomuutta ja kosketusta normaalimaailmaan jäljellä: ”Uskomatonta. Olen yksityiskoneessa. Aivan kuin kuuluisin bändiin. Valkoiseen, rikkaaseen bändiin. U2:een.”

Successionissa ei ole tehty kompromisseja. Sarjan brittiläinen luoja Jesse Armstrong on onnistunut rakentamaan kaikessa korskeudessaankin realistiselta tuntuvan tarinan hyperrikkaista, joiden varallisuus vaikuttaa olevan suorassa suhteessa heidän ongelmiensa määrään ja syvyyteen. Successionin huumori on pikimustaa, epäsovinnaista ja juuri siksi niin toimivaa.