Vielä lukiossa Tuija Siltamäki oli hikari, joka tavoitteli kirjoituksissa laudatureja – Nyt toipuva suorittaja kertoo keski-ikäisille, miten nuorten ongelmia ei ainakaan korjata

Viime kesänä aloin vähitellen olla toipunut edellisestä operaatiosta, kun sähköpostiin saapui ehdotus seuraavasta.

WSOY etsi tekijää nuorten tietokirjalle. Rivien välistä oli luettavissa, että kyseessä oli jonkinlainen vastapuheenvuoro kaikenlaiselle Espoolainen lapsinero ja supersuorittaja kirjoitti 11 laudaturia, valmistui vuodessa maisteriksi ja nyt hän kertoo, miten teidän muiden luusereiden pitäisi elää -höpötykselle.

Tulikohan tämä nyt ihan oikeaan osoitteeseen? Eihän minulla ole vähäisintäkään pätevyyttä kertoa muille, miten "otetaan rennosti".

Yläasteella elämäni merkittävimmäksi päämääräksi muodostui olla mahdollisimman hyvä kaikessa. Opiskelin ja luin kokeisiin kuin hullu. "Vapaa-ajalla" ratsastin ja tein tallitöitä. Jos se ei riittänyt, juoksin. Lukiossa murruin yhtenä päivänä, kun en osannut laskea kaikkia tehtäviä lyhyen matematiikan ylioppilaskirjoitusten harjoituskokeesta. Toisena tajuttuani, etten pysty saamaan pitkästä saksasta laudaturia. Kirjoitusten jälkeen olin niin väsynyt, etten tajunnut pääsykoekirjasta enkä etenkään pääsykokeesta mitään. En päässyt minnekään enkä oppinut kokemuksesta mitään.

Joten tietysti suostuin ehdotukseen.

Viime vuodet olen paikannut käyttötilini puutteita kertomalla vakavailmeisille aikuisille, mikä nuorisoa vaivaa. Eiköhän tuolla myy rahakasta puhujakeikkaa seuraavat pari vuotta, kaverini kommentoi uusinta hanketta.

No parasta olisi, koska minä todella tarvitsen niitä rahoja. Jos olisi varaa käydä ratsastustunneilla edes kaksi kertaa viikossa, kehittyisin paljon nopeammin kuin nyt.

Kirjoitin nuorten pahoinvoinnista viimeksi tällä viikolla enkä jaksa enää kovin montaa kertaa siteerata samoja tutkimuksia, joten käydään nämä nopeasti läpi.

Helsingin yliopiston tutkimuksen mukaan pandemian aikana opiskelijoiden hyvinvointi romahti ja uupumus lisääntyi voimakkaasti.

Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan kolmasosa opiskelijoista kärsii masennus- tai ahdistusoireista.

Kouluterveyskyselyn mukaan sekä lukiossa että ammattikoulussa opiskelevien tyttöjen koulu-uupumus on voimakkaassa kasvussa.

Mieli ry julisti viime vuonna Suomeen nuorten mielenterveyskriisin.

Ja niin edelleen.

Kuten asioille yleensäkään, ei myöskään nuorten pahoinvoinnille ole yhtä syytä tai selitystä. Se näkyi myös WSOY:n kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa.

Opintopsykologina työskennellyt Julia Sangervo kertoi, että monen opiskelijan pahoinvointi kumpuaa tehokkuus- ja suorituspaineista. Ajatellaan, että oma arvo on sidoksissa siihen, miten paljon saa aikaan.

SYL:n puheenjohtajana toiminut Konstantin Kouzmitchev piti yhtenä ongelmana riittämätöntä toimeentuloa ja vaati hallitukselta lisää opintotukea.

Psykologi Anne Haikola nimesi yhdeksi pahoinvoinnin syyksi yhteiskunnan rytmin kiihtymisen ja piti sen eräänä seurauksena ihmisten kaipuuta mielenterveyden diagnooseihin. Koronapandemian aikana ADHD:ta itsellään epäilevien ihmisten määrä räjähti käsiin.

Osa pahoinvoinnin syistä on tilapäisiä, osa pitkän kehityksen tulosta.

Korona ja etäopiskelu tekivät korkeakouluopinnoista outoa yksinäistä mössöä, mutta sen aiheuttama huonovointisuus ja osaamisvaje tuskin jäävät pysyviksi. Lukiolaisten kasvaneista paineista moni puolestaan syytti korkeakoulujen opiskelijavalintauudistusta. Luultavasti senkin vastareaktiot laantuvat vähitellen. Korkeakoulut voivat itse päättää sisäänpääsykriteerinsä, eikä sisäänpääsyyn todellisuudessa vaadita kymmentä tai välttämättä yhtään laudaturia eikä etenkään pitkästä matematiikasta.

Mutta sitten on läjä pölyisiä yhteiskuntapoliittisia syitä, joista paasaavaa nuorta tai "nuorta" auditoriossa istuvat aikuiset katsovat samanlaisella säälinsekaisella liikutuksella kuin lasta, joka on juuri oppinut puhumaan.

Huoli toimeentulosta. 2010-luvulla opintotukea on muutettu "lainapainotteisemmaksi" eli leikattu opintorahaa ja siten hienovaraisesti ohjattu ottamaan enemmän opintolainaa. Etenkään suurissa kaupungeissa opintoraha ja asumistuki eivät edes riitä välttämättä edes vuokraan, joten moni joutuu nostamaan lainaa vain tullakseen toimeen.

Työelämän epävarmuus. Vaikka "tutkimusten mukaan" korkeakoulutus enteilee edelleen todennäköisempää työllistymistä ja korkeampia elinkaarituloja kuin ei-korkeakoulutus, näyttää työelämä usein epävarmalta ja silppuiselta polulta kohti projektilähtöistä loppuunpalamista.

Yhteiskunnan kantokyky. Joo, nämä ovat maailman tylsimmät sanat, mutta miettikää itse, miltä tuntuisi olla vastavalmistunut opiskelija, jolle hoetaan jatkuvasti, että velkakello tikittää, yhteiskunta romahtaa, eläkeläiset mätänevät vaippoihinsa, entistä pienemmän porukan täytyy jaksaa töissä entistä kauemmin, koska kaikki pelkäävät perussuomalaisia niin paljon, ettei työperäistä maahanmuuttoa tulla ehkä koskaan lisäämään tai helpottamaan niin paljon, että siitä olisi jotain hyötyä, eikä kukaan poliitikko tule ikinä ehdottamaan heikennyksiä muiden kuin nykyisten nuorten eläkkeisiin.

Ja toisaalta onko millään näistä mitään väliä tai koko yhteiskuntaa muutaman kymmenen vuoden kuluttua olemassa, kun tärkeämpää kuin torjua ilmastonmuutos ja luontokato on säilyttää elinvoimainen avohakkuukulttuuri, keinotekoisesti ylläpidetty elintarvikeomavaraisuus, huoltovarmuuden turvaava turvetuotanto ja jokaisen oikeus autoilla joka päivä tuhat kilometriä töihin ja lasten harrastuksiin.

Näiden ja monien muiden yhteiskunnallisten paineiden takia meille on syntynyt kulttuurinen ilmapiiri, jossa tuntuu, ettei virheisiin ole varaa.

Sitä ovat olleet luomassa poliittiset päättäjät, talouseliitti, yhteiskunnallinen höpöttävä luokka, sosiaalisen median vaikuttajat ja media. Moniääninen lehdistö taivastelee yhdessä jutussa nuorten suorituspaineita – ja hekumoi toisessa poikkeusyksilön uskomattomilla suorituksilla.

Ei siis ihme, jos on joskus hieman sekavat fiilikset.

Syitä suorituspaineisiin ja pahoinvointiin etsitään usein yksilöistä. Se johtuu paitsi edellä kuvatusta yhteiskunnallisten syiden tylsyydestä ja näennäisestä "vaikeudesta", myös perustavanlaatuisesta kulttuurin muutoksesta.

Perinteiset yhteisöllisyyttä korostavat auktoriteetit ovat menettäneet merkitystään, eivätkä kirkko, valtio, kyläyhteisö tai vanhemmat enää sanele, mikä on oikea tapa elää.

(Ja jos sanelevatkin, Instagramista löytyy kyllä tuhansia voimauttavia vinkkejä omien rajojen puolustamiseen.)

Ennen elämä kului joutuisasti, kun lipui liukuhihnaa pitkin kohti hautaa eikä turhaan miettinyt, mikä arkku kuvastaisi minun henkilöbrändiäni parhaiten.

Muutosvoimana on ollut sotien jälkeen alkanut talouskasvu ja elintason nousu. Emme ole enää samalla tavalla riippuvaisia sukulaisistamme, eivätkä hyväosaiset tarvitse kirkkoa muuhun kuin osoittaakseen arvoliberaaliuttaan paheksumalla arvokonservatiiveja.

Vaurastumisen myötä on tullut mahdolliseksi miettiä muutakin kuin selviytymistä tai yhteisön palvelemista: etenkin sitä, mitä minä haluan elämältä. Tavoitteiden tilalle tuli unelmia.

Samalla yhteisöllisistä suorituspaineista on siirrytty yksilöllisiin suorituspaineisiin. Ne ovat vapauden hinta.

Kun perinteiset auktoriteetit eivät tarjoa valmiita vastauksia, on mietittävä itse, millaista elämää minä haluan elää, millaiset minun arvoni ovat, millainen ihminen minä haluan olla.

1970-luvulla maalaisteinit kutoivat itse slipoverinsa ilmaistakseen itseään ja kun muoti ja sen myötä käsitys itsestä muuttui, slipoveri purettiin ja kudottiin samoista langoista uusi. 2000-luvulla etsimme muiden puolimaalaisten teinigoottien kanssa kirppareilta liituraitahousuja ja unelmoimme, että olisi varaa ja vanhempien lupa verkkokauppoihin.

2020-luvulla keskivertoteini voi ilmaista itseään Kiinasta tilatulla roskalla niin perusteellisesti, että monien Afrikan maiden tekstiiliteollisuus on joutunut ongelmiin, kun länsimaiset lahjoittavat aiempia itseilmaisun välineitään niihin niin avokätisesti.

Nuoruuteen kuuluu olennaisesti se, että vertailee jatkuvasti itseään muihin ja pelkää olevansa rumempi, lihavampi, tyhmempi ja köyhempi kuin kaikki muut. Somen ansiosta tuli mahdolliseksi havaita, että se on täysin totta.

Pitkään tutkijat välttivät linjaamasta liian tiukkaan, että sosiaalisen median ja nuorten mielenterveysongelmien välillä olisi yhteys. Helmikuussa yhdysvaltalainen sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt rikkoi hiljaisuuden.

Haidt kokosi yhteen viime vuosien tutkimuksia, ja niiden perusteella tulos on selvä: sosiaalinen media on aivan olennainen – vaikkei ainoa – syy nuorten masennukseen ja ahdistukseen ja sitä kautta niiden seurauksiin, kuten itsetuhoisuuteen ja pahimmillaan itsemurhiin. Yhdysvalloissa teini-ikäisten nuorten hyvinvointi alkoi romahtaa samaan aikaan, kun älypuhelimet yleistyivät.

Omiin suorituspaineisiini ja pahoinvointiini ovat pääasiallisesti vaikuttaneet muut syyt kuin some. Muistan kyllä kadehtineeni jonkun muotibloggaajan laihoja jalkoja, mutta kun Facebook tuli Suomeen, olin jo lukiossa, ja silloinkin palveluun kirjoiteltiin lähinnä jäätelöstä. Ensimmäisen älypuhelimeni sain vasta parikymppisenä, ja kun Instagram löi läpi, olin jo niin syvällä omissa kyynisissä somekuplissani, etten kerta kaikkiaan käsittänyt, miksi olisin seurannut itseäni kauniimpia ja rikkaampia tuntemattomia ihmisiä, kun kaverini julkaisivat lämpimän lääväisiä postauksia juhlimisesta ja lihamukeista.

En erityisesti piittaa nykyaikaisista tunnustamisrituaaleista, mutta myönnetään: oli etuoikeus kasvaa ilman sosiaalista mediaa.

1990-luvulla lapsuuttaan eläneille "julkkikset" olivat niin saavuttamattomia keskiaukeamien julisteita, että he olivat käytännössä fiktiivisiä. 2020-luvulla jokainen lapsi voi ruutuaikansa puitteissa seurata jokaisen supermallin fiktioksi filtteröityä elämää ja löytää loputtomasti inspiraatiota itseinhoon. Ja jos kaikki muut ovat somessa, ei olo parane somen käyttöä vähentämällä.

On eri asia nähdä superihminen televisiossa tai lehdessä kuin oman puhelimen näytöllä tekemässä samanlaisia asioita, joita itsekin periaatteessa tekee. Se herättää tarpeen vertailla. Siinä on jotain omahyväistä harhaisuuttakin. Hittihistorioitsija Rutger Bregmanin mukaan 1950-luvulla vain 12 prosenttia nuorista oli samaa mieltä väittämän "Olen aivan erityinen" kanssa. 2010-luvulla aivan erityisenä itseään piti jo yli 80 prosenttia nuorista.

Jos kaikki ovat erityisiä, ei kukaan ole erityinen. Ehkä nykyajan suurin haaste ei olekaan sietää muiden erilaisuutta vaan erityisyyttä.

Sosiaalinen media ja teknologinen kehitys ovat mahdollistaneet myös sen, että ihmisellä on aivan erinomaiset mahdollisuudet tarkkailla, mitata ja kontrolloida itseään.

Illanistujaisissa keski-ikäiset keskiluokkaiset esittelevät toisilleen askeleitaan ja älykellojaan. Saaks tolla uinnin kanssa? Ne ovat epäilemättä hyödyllisiä huippu-urheilijoille, ja data voi auttaa unettomuuden rääkkäämää ihmistä paikantamaan unettomuuden syitä ja seurauksia. Tarjonnan takia on syntynyt harhaluulo, että kaikki tieto olisi hyödyllistä ja hyödynnettävissä. Täysin turhan lisäksi se voi olla myös harhaanjohtavaa ja haitallista.

Kun olin talvella 2022 matkalla jälleen kohti yhtä ylikuormitusta, vierailin työterveydessä aikomuksenani hankkia kassillinen unilääkkeitä, jotta saisin edes joskus nukuttua ja taukoa viheliäiseksi muuttuneesta elämästäni. Ikään kuin en olisi kärsinyt jo riittävästi, jouduin ennen reseptien saamista keskustelemaan laupeakatseisen työpsykologin kanssa kuormituksestani. Hän lähetti kotiini vittumaisen oloisen muovinpalan, joka mittasi kolmen päivän ajan sykevälivaihteluani ja palautumistani. Pärjäsin kokeissa tietenkin erinomaisesti. Sain hyvinvointianalyysistä lähes täydet pisteet, ja leposykkeeni oli järkyttävän stressin puristuksissa alle 40. Täti sanoi, ettei ole koskaan nähnyt yhtä hyvin palautuvaa ihmistä.

Sehän oli tietysti kiva kuulla, mutta mitä minun olisi tarkalleen ottaen pitänyt tällä tiedolla tehdä?

Minun stressini olisi poistunut välittömästi, jos Helsingin yliopiston ylioppilaskunta olisi lakannut tekemästä elämästäni helvettiä päätoimittajan toimenkuvaani kohdistuvilla terminointihankkeillaan. Jos pahoinvointi johtuu olosuhteista, auttaa oman näkökulman muuttaminen vain sietämään olosuhteita. Jos ongelman haluaa ratkaista, täytyy muuttaa olosuhteita.

Datan avulla pyritään hallitsemaan kaoottiseksi koettua nykyaikaa. Mutta millaiset selviytymismahdollisuudet on lajilla, joka on vapaaehtoisesti alistunut vittuilevia muovinpaloja valmistavalle teollisuudelle, joka kertoo, miten pitää nukkua, syödä ja urheilla?

Sairaalta tuntuu sekin, millainen myriadi metodeja suorituspaineiden hallitsemiseen ja itsensä suojelemiseen on kehitetty. Puhelimeen voi ladata meditaatiosovelluksen ja asettaa ruutuaikarajoituksen. Olemme opetelleet sanoja kuten itsemyötätunto ja quiet quitting ja toistelemme niitä kuin rukouksia.

Ja niin paljon kuin nykyisten nuorten yhteiskunnallisia olosuhteita säälinkin, täytyy myöntää, että ajoittain minunkin on vaikea ottaa vakavasti sukupolvea, joka saa lietsottua itsensä suunnattomaan ahdistukseen näyttöä vapaaehtoisesti tuijottamalla.

Kolmikymppinen kaverini aloitti hiljattain uuden harrastuksen ja valitsi lajin sen perusteella, ettei hän voi mitenkään tulla siinä enää hyväksi – siitä ei siis tarvitse kokea suorituspaineita.

Oma lähestymistapani on toisenlainen. Olen kasvanut sen verran ihmisenä, että pystyn jättämään työt kesken ja käymään keskellä päivää uimahallissa, mutta kirjaan ylös jokaisen uidun kilometrin. Olen päivittänyt saliohjelmani korjaamaan virheasentojani ratsastuksessa. (Etenkin oikeaa olkapäätäni, jota ajattelen jatkuvasti.)

Häpeän, kun huomaan hymyileväni sille, että kuulun treenisovellukseni käyttäjien aktiivisimpaan kahdeksaan prosenttiin.

Pääsykoekatastrofin jälkeen olin liian käpertynyt itsesääliin miettiäkseni, mitä pitäisi päätellä siitä, etten laudatureista ja kympeistä huolimatta päässyt minnekään opiskelemaan. Välivuosi päättyi äidin painavahkoon kehotukseen lopettaa sohvalla lahoaminen ja siirtyä kansanopistoon. Seuraavana vuonna pääsin Tampereen yliopistoon opiskelemaan, ja nyt hän kertoo, miten kaikki muuttui.

Yliopistossa ketään ei kiinnostanut, mitä arvosanoja saan tai käynkö luennoilla ylipäätään. Eräällä historian peruskurssilla hätääntynyt kanssaopiskelija tiedusteli, millaisilla kriteereillä loppuessee arvostellaan. Lehtori vastasi, että jos essee on sellainen, että opiskelija kehtaa palauttaa sen, hän kehtaa hyväksyä sen. Kandini tutkimussuunnitelman viimeistelin baarin jälkeen sängyssä, jossa oli ennestään jo ainakin yksi sammunut henkilö, joka ei kaikesta päätellen myöskään ollut erityisen kiinnostunut keskiarvostaan. Lopetin suorittamisen ja aloitin ryyppäämisen. Hikarointi alkoi tuntua mielettömältä ajanhukalta.

Jotkut suorittavat, koska syyllistävä sisäinen ääni ei muuten jätä rauhaan. He miettivät, pitäisikö jumpata samalla, kun katsoo sarjaa, ja ahdistuvat, jos eivät tee riittävästi jotain järkevää. Heihin kuuluivat varmaankin monet epäonnistumisen pelon ja miellyttämisen halun ohjaamat kympin tytöt, ennen kuin heidätkin brändättiin uhreista supersankareiksi.

Toiset taas voivat nauttia siitä itsensä ylittämisen tunteesta, jonka lähes ylivoimaisesta työkuormasta selviäminen tuottaa. Tyhmää se tietenkin on, vähän kuin joisi saadakseen toeta krapulasta.

Suorituspaineiden kokemiseen vaikuttaa myös ympäristö. Jos ympäristö palkitsee neuroottisesta suhtautumisesta opiskelemiseen tai työpaikalla mitataan jokainen työsuoritus ja palkitaan ihmisiä niiden perusteella, on tuskin ihme, jos alkaa tuntua siltä, että oma arvo on aika tiiviisti sidoksissa suorituksiin.

Yliopistossa kavereitani kiinnosti yhtä vähän, miten he "menestyvät opinnoissaan". Meille ei myöskään hoettu päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, että opiskelijat ovat todella kuormittuneita ja voivat erittäin huonosti. Eikä Instagramin algoritmi ehdottanut joka ilta, että sinun väsymyksessäsi voi olla kyse posttraumaattisesta stressireaktiosta, tässä viisi varmaa merkkiä.

Mielenterveysongelmien normalisoimisen myötä diagnooseista on tullut yksi väline itsensä brändäämiseen. Samalla asioista, jotka ennen olivat todella yksityisiä, on tullut todella julkisia – ja niiden julkisesta käsittelemisestä jälleen yksi asia, jota somessa voi suorittaa ja jossa voi epäonnistua.

Tunteiden käsittelemisessä ja niiden painoarvossa on tapahtunut suuri kulttuurinen muutos. Joskus ei kovin kauan sitten lasten tunteiden vähätteleminen oli keskeinen kasvatusmetodi – jolla tosin ei saatu aikaan erityisen tasapainoisia lopputuloksia – kun nykyään tunteiden vähätteleminen on pahimpia loukkauksia mitä ihmiseen voi kohdistaa.

Nykyään nuoret ovat valveutuneet tarkkailemaan tunteitaan niin paljon, että ryhmätöille on vaikea löytää esittelijää, kun kaikki kokevat olevansa introvertteja. Luennoille tarvitaan anonyymejä chat-kanavia, koska opiskelijat eivät uskalla kysyä kysymyksiään ääneen. Ja koska me kaikki uskomme olevamme aivan erityisiä, osaamme myös vaatia erityiskohtelua ja oletamme muiden ilman muuta taipuvan siihen.

Toisaalta tunteet on tavallaan valjastettu järkevyyden ja tuottavuuden käyttöön. Jos oppii hallitsemaan ahdistusta, voi tehdä enemmän töitä ahdistumatta. Herkkyys ei ole enää syy saada turpaan koulun jälkeen, vaan supervoima, joka pitää valjastaa työnantajan käyttöön.

Tottakai minäkin olen huolissani siitä, miten itseäni nuoremmat ikäluokat jaksavat todellisuutta, josta halutaan leikata pois kaikki hyödytön ja jossa jo ensimmäistä kesätyöpaikkaa hakeville teineille puhutaan työelämätaidoista. Mutta en myöskään kannata kehitystä, jossa maailmasta siivotaan tunteiden ja mielenterveyden varjelemiseksi pois kaikki epämukava ja vaikea. Tärkeiden asioiden eteen kannattaa nähdä vaivaa, ja jos on kyse esimerkiksi sellaisista asioista kuin saksan epäsäännölliset verbit tai peruskunto, niin kuinka mukavaa niiden harjoittelemisen tarkalleen ottaen pitäisi olla ja miksi? Entä eikö ole hyödyllistä oppia myös laittamaan omat tunteet syrjään ja sietämään epämukavuutta? Tai edes, herran jumala, puhumaan ääneen?

Ei kukaan kysynyt minulta, haluaisitko tehdä läksyt, lukea kokeisiin, ravata vielä kierroksen, siivota karsinat, mennä töihin. Minä vain tein.

Kun paneelia, ohjelmaa tai haastattelua on jäljellä viidestä kymmeneen minuuttia ja nuorten heikkoa vointia on voivoteltu kylliksi, huolestunut aikuinen ottaa kasvoilleen opetellun vakavan ilmeen ja kysyy: No mutta mitä tälle kaikelle sitten pitäisi tehdä?

Hoito riippuu oireesta ja vaivan aiheuttajasta. Yksilöitä ei voi vastuuttaa ongelmista, jotka ovat poliitikkojen luomia.

Pahoinvointi on jo niin laajaa, että se on yhteiskunnallinen ongelma. Siksi tilanteen korjaaminen vaatii yhteiskunnallisia ratkaisuja ja yhteiskunnan muutosta. Rahaa lastensuojeluun, koulutukseen, opinto-ohjaukseen, opiskelijaterveydenhuoltoon, matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita. Jos ongelmiin saisi apua jo alkuvaiheessa, ne eivät ehtisi paisua niin isoiksi, että niiden ratkaisemiseen tarvitaan lääkäriä tai psykologia.

Mutta jos suorituspaineet ovat oikeasti vain oman pään sisällä, eikä tosiasiallisesti ole mitään väliä sillä, saako kokeesta seiskan vai kympin, tai jos ei omien neuroosien takia pysty lopettamaan työsuorituksen viilaamista ennen kuin se on täydellinen, pitää opetella uusi ajattelutapa joko itse tai psykoterapian avulla.

Samoin on vaikea nähdä, millaisiin tukitoimiin yhteiskunnan tarkalleen ottaen tulisi ryhtyä, jos yksilö on itse valinnut mädättää aivonsa meemivideoilla. Somen aiheuttamaan ahdistukseen auttaa somen käytön vähentäminen, liikkumattomuudesta johtuvaan tunkkaiseen oloon liikunta.

Muuten yksilötason ratkaisujen tuputtamisesta on syytä pidättäytyä jo siksi, että ne ovat yleensä niin kauheita. Entiset suorittajat tapaavat kertoa toipumisestaan ja oivalluksistaan omahyväisellä imelyydellä, johon vain itseensä rakastunut valaistunut ihminen pystyy. He ovat syvästi kiitollisia uudesta elämästään, jossa asutaan pakettiautossa meren rannalla, surffataan ja haistellaan kynttilöitä.

Ja sietääkin olla, sillä uupuneilla sairaanhoitajilla ja roskakuskeilla ei ole mahdollisuutta lähteä Kaakkois-Aasiaan palautumaan projekteistaan.

Jo se, että on ylipäätään aikaa kelailla, pitäisikö minun olla itselleni vähän lempeämpi ja suorittaa hieman vähemmän, kertoo melkoisen etuoikeutetusta elämästä. Roskakuskien näkee harvemmin postailevan LinkedIniin, kuinka suurta täyttymystä he tuntevat lähtiessään neljältä aamulla tyhjentämään konsulttien roskapönttöjä. Ällöttää, että joku edes kehtaa ruikuttaa väsymystään paratiisisaarella.

Tai lehdessä.