Apu Juniori

Noidan nuuskarasia 5 – Apu Juniorin jatkokertomus


Nuuskarasian salalokerosta löytyy yllätys.
Kuvat Antti Nikunen

Ensimmäinen osa löytyy täältä.

Toinen osa löytyy täältä.

Kolmas osa löytyy täältä.

Neljäs osa löytyy täältä.

Nuuskarasia nökötti pöydällä, jonka ympärillä Sami, Joni, Liisa ja Jonin isoisä Alpertti istuivat. Wirtasten osto- ja myyntiliikkeen kellarissa oli synkkä tunnelma, eikä sitä parantanut Alpertti, joka muistutti mustassa puvussaan omiin hautajaisiinsa valmistautuvaa muumiota. Sami oli aina arastellut Jonin isoisää, joka oli varmasti kaksisataa vuotta vanha.

– Minä en voi heittää näin hienoa esinettä kaatopaikalle. Waldemar taas ei huoli sitä. Mutta en kai minä voi tätä pitääkään, kun se ei ole minun, Joni voihki.

– Minähän sanoin, että se rasia on kirottu. Siitä on pelkkää vaivaa, Sami huomautti.

Alpertti kosketti luisella etusormellaan rasian kannen käärmekoristetta. Sami hivuttautui vaistomaisesti hiukan kauemmas pöydästä.

– Tämä on Kurt von Grenbergin takoma nuuskarasia vuodelta 1609. Erittäin harvinainen esine.

– Miksi ihmeessä Waldemar halusi hävittää kaikki isänsä tavarat? Joni ihmetteli.

– Minusta näytti, että Waldemar on mestari hävittämään kaiken. Talokin oli melkein tyhjä, Liisa sanoi.

– Waldemar ei tainnut erityisemmin pitää isästään. Jos minulta kysytään, luulen, että Waldemar on itse hävittänyt myös Artturin, Sami puuskahti.

– Ei kai? Joni epäili.

– Mieti nyt. Waltsuhan oli sairaan kateellinen isälleen. Ehkä hän kyllästyi ja palkkasi jonkun kaappaamaan isänsä. Sitten hän vain jätti lunnaat maksamatta ja suuri Artturi Merlin katosi kokonaan, Sami innostui.

– Kuulostaa aika tylyltä, mutta ei Waldemar vaikuttanut kovin mukavalta tyypiltä, Liisa myönsi.

Alpertti nousi pöydän äärestä. Hän kävi hakemassa seinustan hyllystä paperirullan ja kieputti sen auki. Vanha juliste esitti Artturi Merliniä ja alla luki mainosteksti: ”En ole taikuri vaan noita!”

– Ei kukaan voi oikeasti olla noita, Sami epäröi, vaikka julisteessakin Artturin silmät näyttivät läpitunkevilta.

– Tunsin Artturi Merlinin isän. Jos joku osaa oikeasti taikoa, niin Artturi. Lapsena hän muutti sammakon jänikseksi ja kaurapuuron suklaakiisseliksi, Alpertti sanoi.

– Se olisi ollut hauska nähdä, Joni innostui.

– Hetkinen. Jos Artturi oli oikea noita, tuossa rasiassa on voinut olla oikeaa kadotuspulveria. Sinun isäsi käpälöi sitä ja minä saatoin hengittää moista myrkkyä! Missä on peili? Näytänkö jotenkin poissaolevalta tai utuiselta? Sami hätääntyi.

– Istu alas! Niin hyvää tuuria minulla ei ole, että rakas pikkuveljeni katoaisi, Liisa tuhahti.

Alpertti rullasi julisteen kasaan ja napautti sillä rasian kantta.

– Katsoitteko, mitä rasiassa on? hän kysyi.

– Isä aukaisi sen. Ei siellä ole muuta kuin pölyä, Joni sanoi.

– Oliko salalokerokin tyhjä? Alpertti kysyi.

– Mikä salalokero? Sami ihmetteli.

– Kaikissa von Grenbergin rasioissa on salalokero, Alpertti sanoi.

– Niin, tosiaan, Joni köhi ja punastui.

– Tietysti siinä on salalokero. Sehän on yhtä selvä asia kuin auringon kuumuus. Oltiinpa me taas tyhmiä, Sami irvisti.

Liisa otti rasian ja nosti sen kasvojensa eteen.

– Kuinka se aukeaa? hän kysyi.

– Kierrä käärmettä vastapäivään yhdeksänkymmentä astetta, Alpertti sanoi, tunki julisterullan kainaloonsa ja laahusti matkoihinsa.

Liisa väänsi koristekäärmettä varovasti. Kansi rahisi ja kuului terävä kilahdus. Rasian etuseinä ponnahti auki ja kapeasta lokerosta putosi pöydälle kellastunut paperinpala.

– Mahtavaa, Joni innostui.

Samista se ei ollut lainkaan mahtavaa, sillä kaikki salaviestit tiesivät ikävyyksiä. Joni taitteli paperin auki ja luki sitä otsa kurtussa.

– Vai niin. No johan on! hän puuskahti.

– Mitä siinä lukee? Liisa tivasi.

– ”Jos katoan, se on Waldemarin vika!” Joni jyrähti kumealla äänellä.

– Niinkö? Sami ihmetteli.

– Katso itse, Joni sanoi ja antoi lapun Samille.

Lapussa tosiaan oli koukeroisella käsialalla juuri ne pahanenteiset sanat, jotka Joni oli lukenut.

– Waldemar vaikutti minusta aika omituiselta. Mutta miksi hän olisi kaapannut oman isänsä? Joni ihmetteli.

– Siihen saamme vastauksen vain yhdellä tavalla, Liisa sanoi.

– Miten muka? Äläkä nyt vaan sano sitä, mitä pelkään sinun sanovan! Sami voihkaisi.

Liisa virnisti ja painoi rasian salalokeron kiinni.

– Sinä pelkäät kaikkea ja peloista pääsee eroon kohtaamalla ne. Meidän pitää tehdä uusi retki Waldemarin taloon!

Jatkuu...

Julkaistu: 19.3.2019