Apu

Noidan nuuskarasia 4 – Apu Juniorin jatkokertomus


Miten käy, kun lapset uskaltautuvat tapaamaan Waldemar Merliniä?
Kuvat Antti Nikunen

Ensimmäinen osa löytyy täältä.

Toinen osa löytyy täältä.

Kolmas osa löytyy täältä.

Waldemarin talo oli kaupungin laidalla. Se oli punatiilinen hökötys, jonka pyöreä, vihreäkattoinen torni raapi matalalla roikkuvia pilviä. Naakat kiertelivät tornia mustana, repaleisena parvena.

– Oletko varma, että osoite on oikea? Talo näyttää hylätyltä, Joni sanoi ja potkaisi pihalla lojuvan tyhjän säilykepurkin nurmikolle.

– Minä maksoin näistä osoitetiedoista melkein kaksi euroa, joten Waldemarin on parasta asua täällä, Liisa sanoi ja marssi portaat ylös etuovelle.

– Joopa joo, ei näytä hyvältä, Sami huokaisi.

Kadunpuoleisten ikkunoiden edessä olevat luukut oli naulattu laudoilla umpeen. Etupihaa kiersi ruosteinen metalliaita, jonka portti oli avatessa kirskunut korviavihlovasti. Liisaa ei tietenkään pelottanut, hän paineli jo ovikelloa niin, että omituinen kilinä kantautui ulos saakka.

– Siellähän kaikuu kuin hautaholvissa, Sami huomautti.

– Oletko joskus ollut hautaholvissa, jossa soi ovikello? Joni ihmetteli.

– En, mutta kohta sekin asia korjaantuu.

Liisa oli juuri painamassa vielä kerran ovikelloa, kun raskas ovi työnnettiin auki.

Oviaukkoon ilmestyi jykevä pää, jota reunustivat punainen hiuspehko ja takkuinen parta. Miehen jäänsiniset silmät tuijottivat rauhanhäiritsijöitä tuimasti.

– En osta keksejä, en karkkipusseja, en joulukalentereita. Jos teillä ei ole rahaa luokkaretkeen, kerratkaa matematiikkaa! mies puuskahti.

– Kerrattu on, kiitos vinkistä. Oletko Waldemar Merlin? Liisa kysyi.

Ukko suoristi selkänsä ja avasi ovea hiukan lisää.

– Olen. Haluatteko tehdä haastattelun? Olen kyllä melkoisen taitava taikuri.

Sami vilkaisi Jonia, mutta tämä vain mutristi suutaan ja puisteli vaivihkaa päätään. Ehkä Waldemar oli kuuluisa jossakin Urutiassa tai Etelä-Jukatassa. Liisa ei häkeltynyt vaan hymyili Waldemarille aurinkoisesti.

– Kyllä, me teemme taikureista esitelmää kouluun.

Waldemar nosti leukansa pystyyn ja siirtyi sivuun.

– Tulkaa sisään. Vaikka en pidä itsestäni meteliä, olen taikureista paras.

Sami marssi Jonin ja Liisan perässä kolkkoon aulaan. Lattialla oli pieni, pyöreä matto, seinustalla pöytä ja yksi tuoli. Portaikkoja katosi yläkerroksiin kaksin kappalein. Waldemar johdatti heidät saliin, jossa oli kaksi nojatuolia ja puulaatikosta tehty pöytä. Kirjahyllyt olivat tyhjät ja seinissä oli tummia laikkuja niissä kohdissa, joissa oli joskus ollut tauluja.

– Onkohan tänne iskenyt ulosottomies? Joni sipisi Samin korvaan.

– Onpa mukavaa, että edes koulussa älytään, millainen suurmies täällä asuu. Kai tiesitte, että olen esiintynyt New Yorkissa ja Pariisissa? YouTubeen tekemääni temppuvideota on katsottu kuukaudessa ainakin kaksikymmentä kertaa! Waldemar julisti ja suki punaista partaansa rinta kaarella.

– Sehän on hienoa. Etkös sinä ole loistava taikuri jo toisessa polvessa? Isäsi oli mainio Artturi Merlin, katoamistemppujen mestari, Liisa sanoi.

Waldemarin kasvot muuttuivat hiljalleen niin punaisiksi, että Sami pelkäsi miehen räjähtävän. Joni oli jo ottanut nuuskarasian taskustaan mutta hänkin jähmettyi aloilleen.

– Isäukko oli surkea silmänkääntäjä! En halua kuulla hänestä yhtään mitään! En tajua, miksi ihmiset yhä puhuvat hänestä, vaikka minä olen paljon parempi taikuri!

– Isäsi parhaita temppuvideoita on katsottu netissä viisitoistamiljoonaa kertaa, Sami huomautti.

– Ei määrä korvaa laatua! Minä osaan kadottaa mitä vaan! Isäni omaisuudenkin olen kadottanut. En halua nähdä mitään, mihin isäukko on koskenut! Waldemar raivosi ja alkoi polkea jalkaa kuin pikkulapsi.

– Tuota noin, ehkä me tehdäänkin se juttu vaikka muurahaisista, Liisa sanoi ja työnsi Jonia kohti aulaa.

Waldemar kauhistui ja nyt hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi.

– Ei! Odottakaa, näytän teille mainion tempun!

Kun Waldemar säntäsi kirjahyllylle etsimään jotakin, Liisa huitoi kohti ovea.

– Nyt mennään!

Samia ei tarvinnut toista kertaa käskeä. Waldemar oli varmasti taikonut järkensä kadoksiin, eikä häntä kiinnostanut Artturi-isänsä kohtalo vähääkään.

– Hei, minne te menette? Odottakaa!

Sami ei välittänyt punaparran huudoista vaan säntäsi aulan läpi, ovesta ulos ja pihan poikki kadulle. Joni ja Liisa seurasivat hänen perässään. Waldemar ilmestyi vielä oviaukkoon kiljumaan, mutta kolmikko pinkoi matkoihinsa.

Jatkuu...

Julkaistu: 16.3.2019