Apu Juniori

Noidan nuuskarasia 3 – Apu Juniorin jatkokertomus


Lapset löytävät videon, jolla taikuri katoaa savuna ilmaan.
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Antti Nikunen

Ensimmäinen osa löytyy täältä.

Toinen osa löytyy täältä.

Liisa istui sängyllä ja nakutteli kannettavaansa. Joni ja Sami mutustelivat lakuja, jotka Liisa oli jättänyt kirjoituspöydälle. Pussi olikin jo melkein tyhjä.

– Olisi ollut nopeampaa googletella teillä, mutta kun te Wirtaset elätte yhä kivikautta, Sami sanoi.

– Minkä minä sille voin, että isä vastustaa tietotekniikkaa. Eihän minulla ole edes kännykkää, Joni voihkaisi.

– Oletteko muuten ajatelleet, että sähkökin on aika turha keksintö. Tehän voisitte hankkia vaikka öljylamppuja, Sami irvaili.

– Kuule, tämän kaupungin ensimmäisen sähkölampun osti isoisoisäni, Joni kiivastui.

– Ja uutta ei ole vielä tarvinnut hankkia, Sami naurahti.

– Hei, valopäät, kuunnelkaa tätä, Liisa keskeytti poikien orastavan kinastelun.

Hän väänsi läppärin kantta niin, että ruutu näkyi paremmin.

– Vaikka Artturi Merlin onkin ollut kadonneena jo kaksikymmentä vuotta, hänestä löytyi sentään jotain. Ukko on ollut varsinainen taikurimestari. Hän on taikonut näkymättömiin Eiffel-tornin ja Kultaharjun näkötornin.

– Mutta eihän Kultaharjulla ole näkötornia, Joni muistutti.

– Ei niin, sillä Artturi oli pahalla päällä, eikä taikonut tornia koskaan takaisin, Liisa sanoi.

– Niin varmaan. Et kai yritä väittää, että tuossa rasiassa on ollut jotakin oikeaa kadotuspulveria? Sami epäili.

– Paha sanoa. Mutta Artturi katosi erään esityksen jälkeen. Löysin YouTubesta vanhan videon, jonka joku esitystä seurannut oli kuvannut. Katsokaas tätä!

Liisa napsautti pyörimään rakeisen ja värisevän klipin, jossa siniseen kaapuun pukeutunut mies heilutteli käsiään matalan pöydän ääressä. Miehellä oli melkein lattiaan asti ulottuva musta parta ja suuret, tummat silmät.

Vaikka videossa ei ollut ääntä, Sami saattoi kuvitella, että kun ukko otti tutulta näyttävästä rasiasta jotakin pulveria ja heitti sen ilmaan, valkeaa välähdystä oli säestänyt jonkinlainen pamaus. Kun sumu hälveni, ukkoa ei näkynyt missään ja video loppui siihen.

– Siinäkö kaikki? Artturihan saattoi juosta takahuoneeseen tuon savupommin suojissa, Joni sanoi.

– Niin varmaan. Mutta katsopas tätä löytämääni uutista. ”Artturi Merlin katosi, Waldemar epäilee isänsä joutuneen kidnappaajien uhriksi. Katso kuvat!” Liisa sanoi ja klikkasi selaimesta auki toisen välilehden.

Kopio vanhasta uutisesta oli linkattu Rikosmysteerit -sivustolle, jossa oli oma osio Artturi Merlinin arvoitukselle. Samin silmiin osui heti otsikko, jossa epäiltiin nuuskarasian olevan kirottu.

– Joo-o, onhan tämä jännää. Mutta mitäs jos vain vietäisiin tämä nuuskarasia sinne, minne se oli menossa eli kaatopaikalle? Sami ehdotti.

Jonin kasvot kalpenivat ja hän koppasi metallirasian käteensä.

– Tässä on hopeiset koristekuviot ja käsin taotut saranat. Tämä on erittäin arvokas antiikkiesine, hän kauhistui.

– Miten niin se oli menossa kaatopaikalle? Liisa kysyi.

Sami ei jaksanut kierrellä vaan kertoi, miten rasia oli joutunut heille. Liisan otsa kurtistui uhkaavasti, mutta Jonin ja Samin sättimisen sijaan hän alkoikin parjata Waldemar Merliniä.

– Kuka hullu heittää ehjiä tavaroita kaatopaikalle? Oletteko varma, ettei se muuttomies ollut varas? Näittekö Waldemar Merliniä?

Sami vilkaisi Jonia, joka kohautti olkapäitään.

– Ei me nähty muita kuin se tavaran tuhooja, Joni myönsi.

Liisa sipaisi mustia hiuksiaan ja huokaisi.

– Ehkä on parasta, että etsimme Waldemarin. Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys. Hän on varmasti iloinen, jos saa takaisin edes tuon nuuskarasian.

– Paitsi jos se on kirottu, Sami sanoi.

– Sinusta voileipäkin on kirottu, jos se lipeää rähmäkäpälistäsi ja putoaa voipuoli alaspäin lattialle, Liisa tuhahti.

– Mutta miksi aina minun leipäni putoavat lattialle voipuoli alaspäin? Sami vaikeroi.

– Ehkä sinä olet kirottu eikä leivät? Joni ehdotti.

– Tuokin ongelma poistuisi, jos Sami ei olisi mämmikoura. Mutta minä etsin Waldemarin osoitteen ja sitten me marssimme tapaamaan häntä. Voi olla, että hän maksaa meille löytöpalkkion, Liisa sanoi.

Ajatus löytöpalkkiosta kuulosti Samista mukavalta. Mutta vielä mukavammalta tuntui ajatus, että he pääsisivät eroon nuuskarasiasta.

Sami vaistosi, että siinä oli jotakin outoa, eikä hän erehtynyt juuri koskaan.

Jatkuu...

Julkaistu: 12.3.2019