Apu Juniori

Noidan nuuskarasia 1 – Apu Juniorin jatkokertomus


Sami, Joni ja Liisa saavat käsiinsä taikuri Artturi Merlinin hävitettäväksi tarkoitetun nuuskarasian. Varoituksista huolimatta ystävykset haluavat tietää, miksi upea rasia pitäisi hävittää. Pian heille valkenee, ettei kaikkia salaisuuksia ole hyvä paljastaa...
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Antti Nikunen

Sami ja Joni kääntyivät polkupyörillään ­Tivolikadun kulmasta kohti toria, kun kauhea rysähdys sai Samin sydämen pomppaamaan kurkkuun. Joni jarrutti niin äkisti, että Sami törmäsi tämän takapyörään.

– Hei varo vähän! Sami kivahti.

Jalkakäytävällä oli muovinauhoilla eristetty korkeareunainen roskalava, johon kulmatalon yläkerroksista heiteltiin tavaroita hirveällä rytinällä. Sami ei voinut käsittää, miksi ihmisten piti aina metelöidä niin hirveästi. Vähemmästäkin ihminen sai sydänkohtauksen. Joni katseli suu ammollaan ilmojen halki syöksyvää tuolia, joka pamahti lavalle ja räsähti rikki.

– Keisari Leopoldin aikainen pianotuoli, oletteko järjiltänne! Joni parahti.

Sami ymmärsi ystävänsä järkytyksen, sillä Jonin suvulla oli ollut osto- ja myyntiliike ainakin sata vuotta. Korkeuksista lensi pieni pöytä, joka pirstoutui äänistä päätellen ihan säleiksi.

– Joku tyhjentää asuntoaan raskaalla kädellä, Sami sanoi.

– Mieletöntä! Tuosta tuolista olisi saanut ainakin kaksi sataa! Kuka hullu heittelee antiikkia roskalavalle?

Joni otti kypärän päästään ja haroi joka suuntaan harottavia valkoisia hiuksiaan. Sami tiiraili korkeuksiin ja taas kolmannen kerroksen ikkunaan ilmestyi jykevän työmiehen ylävartalo. Mies pudotti pahvilaatikon, joka räsähti keskelle roskalavaa. Äänestä päätellen laatikossa oli ollut astioita.

– Hei! Te siellä! Onko päässänne vikaa? Tulkaa käymään täällä, minulla on asiaa! Joni kiljui ja heilutteli käsiään.

Ylhäältä kuului murahdus ja tavaroiden heittelijän tumma varjo katosi ikkunasta.

– Pitikö sinun alkaa huudella? Ukko saattoi suuttua ja nyt se tulee vääntämään meidät solmuun, Sami hätääntyi.

– Eikä väännä. Mies kiittää meitä, kun kerron, että hän voi saada tavaroistaan rahaa sen sijaan että hän tuhoaa kaiken, Joni sanoi.

Sami ei ollut asiasta lainkaan varma. Aikuiset eivät pitäneet siitä, että heidän asioihinsa puututtiin.

– Kuule, eiköhän häivytä? Liisakin odottaa näitä lakuja, jotka kävin ostamassa hänelle, Sami ehdotti.

– Sinähän ostit ne itsellesi, Joni ihmetteli.

Sami olisi protestoinut ankarasti, mutta sinisiin haalareihin pukeutunut kookas, kiharatukkainen mies törmäsi alaovesta kadulle ja harppoi heidän luokseen.

– No, mikä hätänä? Ei kai teihin osunut mitään?

– Ei osunut, paitsi hirveä kauhu. Tiesitkö, että heittämäsi tuoli oli antiikkia ja nyt se on pirstaleina tuolla lavalla? Joni sanoi.

Mies irvisti ja hieroi korvannipukkaansa. Samin oli helppo kuvitella, että noin suurilla kourilla oli helppo vetää solmuun vaikka pari näsäviisasta poikaa.

– Kyllähän se hirvittää. Mutta kun omistaja maksoi minulle, että huoneiston irtaimisto tyhjennetään roskalavalle, eikä sitä saa missään nimessä myydä tai edes lahjoittaa kenellekään.

– Kuka hullu sellaisia ohjeita antaa? Joni ihmetteli.

Työmies vilkaisi olkansa yli ja astui hiukan lähemmäs.

– Waldemar Merlin. Tuo oli hänen isänsä asunto, mutta Artturi Merlin on kadonnut aikoja sitten ja julistettu kuolleeksi. Waldemar halusi tyhjentää asunnon ja tuhota kaikki, mies sanoi.

– Onko nuo Artturi Merlinin tavaroita? Ihmeellistä! Joni innostui.

– Ihmeellistä tai ei, minun pitää ikävä kyllä palata hommiin. Menkää vähän kauemmas, ettei satu vahinkoja, kiharatukkainen mies sanoi ja katosi takaisin porraskäytävään.

– Mikä tässä oli niin ihmeellistä? Silmäsi loistavat taas siihen malliin, että alan pelätä pahinta, Sami huolestui.

– Artturi Merlin oli taikureiden kuningas. Hänen temppunsa olivat niin vaikeita, että häntä pidettiin oikeana noitana, Joni sanoi.

– Eiköhän häivytä. Mitä se…

Ylhäältä kuului taas humaus, pahvilaatikollinen roinaa rysähti lavalle ja jokin metallinen kilahti katuun. Joni syöksyi salamana poimimaan esineen talteen.

– Katso! Mielettömän upea metallirasia!

– Kuule, juurihan meille sanottiin, että nuo kaikki pitää hävittää.

– Roskalavan tavarat, mutta tämähän tuli melkein syliini. Haetaan Liisa ja mennään näyttämään tätä isälle.

Sami osasi haistaa ikävyydet ja nyt käryä oli ilmassa niin, että hiukset nousivat pystyyn. Joni ei haistanut mitään, hän sitaisi kypärän päähänsä ja polkaisi liikkeelle.

Tämä on osa 1/10. Jatkuu seuraavassa Apu Juniorissa 2/2019...

Julkaistu: 30.1.2019