Sari Paukkunen kärsi nuorempana ujoudesta ja syömishäiriöstä – Nyt hän on maailman vahvin nainen, joka vetää rekkaa yleisön edessä

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.

Maastavetoa 170 kiloa painavalla tangolla. Leuanvetoa 20 kilon lisäpainolla. Noin 110 kiloa painavan pyöreän kivenmurikan kiepsauttamista syliin ja pungertamista hyllyn päälle.

Esimerkiksi tällaista on juvalaisen yrittäjän Sari Paukkusen, 42, treeni. Sillä hänestä on tullut 65-kiloisten sarjassa seitsenkertainen Suomen vahvin nainen ja kolminkertainen maailman vahvin nainen.

Saavutus on kova etenkin, kun ei treenaaminen edes ole Paukkusen elämässä tärkeintä.

– Ykkösasia on perhe. Sen ehdoilla mennään, sanoo kahden lapsen äiti ja kahdettakymmenettä hääpäiväänsä juuri juhlinut vaimo.

Työkin vie aikaa. Paukkunen on liikunta-alan yksinyrittäjä, joka valmentaa muita urheilijoita ja liikuttaa viikossa vähintään kymmeniä kuntalaisia. Viime helmikuussa Juvan kunta valitsi hänet vuoden 2024 liikuttajaksi.

Paukkusen elämä vaatii vahvoja lihaksia, mutta se on vaatinut myös vahvaa mieltä. Hänestä ei koskaan pitänyt tulla yleisön edessä kilpailevaa urheilijaa, saati ryhmäliikuntaohjaajaa. Nuorena naisena Paukkunen inhosi esiintymistä.

– Olin tosi, tosi ujo.

Vahvin nainen -kilpailuissa yleisö tuijottaa osallistujia herkeämättä, mutta pokkaa vaaditaan kisojen ulkopuolellakin. Suomalaiset seurasivat erityisesti 1990-luvulla miesten voimailukisoja ja ihailivat niiden suurimpia tähtiä, kuten Riku Kiriä ja Janne Virtasta.

Naisten voimailuintoon on suhtauduttu epäilevämmin.

– Minulta on kysytty, miksi harrastan tällaista miesten lajia. Moni mieltää, että vahvan naisen täytyy olla hirveä mörssäri, jolla on järkyttävät reidet, Paukkunen kertoo.

Paukkusen olemus on naisellinen ja jopa pieni, mutta hauis toki näkyy. Se saakin näkyä. Suomen vahvinta naista harmittaa, miten moni nainen vieroksuu tai jopa pelkää voimaharjoittelua, vaikka juuri se olisi tärkeää etenkin ikääntyvän naisen toimintakyvylle.

– Vanhemmat naiset ovat todenneet jumpissa minulle, etteivät halua niin paksuja reisiä kuin minulla on tai pohtineet mahtuvatko paidat sitten vielä päälle. Sanon aina, että ei huolta, lihaksista pääsee kyllä tarvittaessa nopeammin eroon kuin olet ne hankkinut, Paukkunen nauraa.

Paukkunen itse halusi aikanaan vahvin-kisoihin siksi, että touhu vaikutti tarpeeksi monipuoliselta ja kiinnostavalta. Painonnostossa vain nostetaan tankoa, mutta vahvin-kisoissa osallistujat työntävät, vetävät, kantavat ja siirtävät. Selviytyä pitää esimerkiksi tukinnostosta, farmikävelystä ja rekanvedosta.

Paukkunen innostui lajista vuonna 2016 alettuaan työskennellä Juvalla kuntosalilla. Salin yrittäjä oli hankkinut vahvin-lajeihin sopivia treenivälineitä ja järjesti kunnan keskustassa saman vuoden kesänä pienet vahvin-kilpailut. Paukkunen ei osallistunut, mutta kiinnostui. Kuntosalin yrittäjä alkoi valmentaa häntä.

Vajaan vuoden kuluttua, keväällä 2017 Paukkunen osallistui ensimmäisiin SM-kisoihinsa ja voitti.

Siitä asti hän on voittanut tiukan dopingvalvonnan alaisuuteen kuuluvan Suomen Voimalajiliiton vahvin-kisan Suomen mestaruuden omassa painoluokassaan joka vuosi.

– Vaikka en ole ikinä mennyt sinne voittamaan. Se on yksi vahvuuteni, etten stressaa kisoista, vaan menen sinne vain tekemään parhaani, Paukkunen kertoo.

Paukkusesta tuli verrattain lyhyellä harjoittelulla painoluokkansa vahvin, sillä hänellä on poikkeuksellisen liikunnallinen tausta. Sen takasi lapsuus ja nuoruus vanhempien maatilalla Etelä-Savossa. Heinäveden kirkonkylälle oli kotoa matkaa 37 kilometriä.

Koska kodin ulkopuolella ei ollut mahdollista harrastaa, perheen lapset keksivät tekemistä itse.

Paukkunen ja neljä nuorempaa sisarusta rakentelivat heinäpaaleista linnoja, juoksuttivat vasikoita ja roikkuivat ladon parruissa.

Puolentoista kilometrin päässä sijaitsevalle vastarannalle uitiin ja soudettiin.

Kun Paukkunen 14-vuotiaana aloitti kesätyöt 12 kilometrin päässä sijaitsevassa Valamon luostarissa, hän kulki pyörällä. Seuraavana kesänä isä osti skootterin.

– Ajoin sillä ekan päivän ja ajattelin, että onpa tylsää, tällä en aja. Mieluummin menen pyörällä, oli keli mikä tahansa.

Yläkouluvuosina Paukkunen alkoi käydä kuntosalilla Heinäveden kirkonkylällä. Niin kauan kuin hän muistaa, hän on vetänyt noin viisitoista leukaa. Moni hyväkuntoinenkaan nainen ei vedä yhtään.

Paukkunen piti liikunnasta niin paljon, että päätyi lukion jälkeen opiskelemaan liikuntaneuvojaksi. Valmistuttuaan hän ei kuitenkaan pystynyt ohjaustyöhön.

Nuori nainen oli fyysisesti vahva, mutta henkisesti arka. Hän pelkäsi esiintymistä.

– Saatoin olla jännityksen vuoksi pois koulustakin. Ajattelin, että en pysty liikunnanohjaajana olemaan ryhmän edessä ja ottamaan yksin vastuuta ryhmästä.

Paukkunen piti itseään myös ulkoisesti vääränlaisena liikunnanohjaajaksi. Syömishäiriön jäljiltä hän oli laiha.

Nuori nainen päätti vaihtaa alaa. Restonomikoulutus toi töitä Mikkelin keskussairaalan ravintokeskuksessa.

Yksityiselämässä Paukkunen meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Kun perhe muutti Juvalle, Paukkunen rohkaistui kysymään alkuperäistä koulutustaan vastaavia töitä paikalliselta kuntosalilta. Itsetuntoa oli kasvattanut rakkaus.

Hyvässä avioliitossa toisen rinnalla vahvistui ja tutustui ihmisiin itsekin.

–Pääsin pahimmasta ujoudestani mieheni avulla. Hänen tukensa on myös mahdollistanut urheilu-urani, Paukkunen kiittää.

Liikunnallisen taustan ansiosta Paukkusen keho kestää harjoittelua hyvin. Hän treenaa salilla yleensä viitenä päivänä viikossa. Liikuntaa kertyy muutenkin paljon, sillä Paukkunen vetää työkseen muun muassa ryhmäliikuntaa, tyky-päiviä ja välituntijumppia.

Liikunnan suuri kokonaismäärä on kehittymisen kannalta sekä riski että etu. Vaarana on ylikuormitus etenkin, kun Paukkunen haluaa ulkoilla myös miehensä ja lastensa kanssa.

– Kun viikonloppuisin perhe on vielä lähdössä luistelemaan tai hiihtämään, tulee mieleen, että ehkä minun pitäisi jäädä sohvalle, mutta lähden kyllä mukaan, Paukkunen naurahtaa.

Toisaalta juuri monipuolinen liikunta arjessa on todennäköisesti säästänyt Paukkusen vammoilta.

Esimerkiksi eläkeläisille vetämänsä keppijumpan ansiosta päiviin sisältyy myös kevyttä, palauttavaa liikuntaa.

– Olen sanonut olevani palkkaurheilija, koska saan palkkaa siitä, että huollan myös omaa kehoani. Yksin en todellakaan saisi tehtyä sitä tarpeeksi.

Henkisesti Paukkusta auttaa jaksamaan vahva sisäinen motivaatio. Lapsuus maalla kasvatti lihasten lisäksi työmoraalia ja pitkäjänteisyyttä.

Viiden lapsen oli osallistuttava tilan töihin, Paukkusen esikoisena vielä muitakin enemmän.

– Taustani on palvellut elämääni, kun nyt aikuisena asiaa ajattelen.

Paukkunen on huolestunut liikkumisen polarisoitumisesta. Osa liikkuu ja harrastaa aktiivisesti, toiset eivät lainkaan. Elämää voi elää hyvin passiivisena, kun koneet korvaavat siirtymistä, siivoamista ja ruuan hakua.

Paukkunen ei tiedä, mitä tilanteelle voisi tehdä, mutta iloitsee pienistä oivalluksista Juvalla.

– Olen vetänyt rapakuntoisten liikuntaryhmää. Kun jo ryhmän nimi on ollut tuollainen, monen vähän liikkuvan on ollut helpompi tulla sinne.

Omassa elämässään Paukkunen pohtii, milloin on aika luovuttaa ainakin voimailijan huippukunnosta. Vahvin-lajeissa on riskinsä. Harjoituksissa nousee painoja ja tavaroita, joiden kanssa voisi käydä vahinko.

– Olisi hyvä lopettaa, ennen kuin loukkaantuu.

Niinpä voi olla, että tämä kausi on Paukkusen viimeinen. Liikuntaa ikänsä liikkunut ei kuitenkaan jätä. Ensi kesänä kiehtoisi elämän ensimmäinen triathlon.

Joroisten kuuluisassa, presidentti Alexander Stubbinkin tähdittämässä tapahtumassa voisi pinkaista pikamatkan.