Rakenteet, rakenteet ja rakenteet – niistä vasemmistopoliitikko Minja Koskela puhuisi loputtomiin, mutta miltä näyttää feministinen tulevaisuus Ukrainan sodan varjossa?

Voisikohan Minja Koskela leipoa jotakin? Instagramin perusteella on voinut päätellä, että hän harrastaa kakkujen tekemistä. Samalla voisi puhua politiikasta, hörppiä ehkä kupin kahvia.

Kun tapaamme kolmannen kerran, Koskela tekee työtä käskettyä ja pyöräyttää kakun. Se on vegaani­brownie, jonka reseptin hän on katsonut internetistä, tai oikeammin hän on yhdistänyt ohjeita useasta eri reseptistä yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi.

Kun brownie on valmis, Koskela arvioi sen makua. Palanut reunoilta, kuuluu tuomio.

Siitä päästään kapitalismivertaukseen. Sanonnan mukaan kakkua ei voi sekä säästää että syödä samaan aikaan, mutta Minja Koskelan mielestä kapitalismissa tapahtuu juuri näin. Joku tekee kakun todella halvalla ja saa itse palaneita reunoja, joihin fariinisokerit ovat jämähtäneet kiinni. Joku toinen sen sijaan saa onnistuneen kakun sekä pakkaseen että ruokapöytään.

Tästä päästään edelleen yhteiskunnan rakenteisiin. Niistä Koskela puhuisi loputtomiin, eikä se tavallaan ole ihme. Vasemmisto on ennenkin pitänyt esillä, kuinka hyvän elämän tavoittelu ei riipu vain yksilön omasta yritteliäisyydestä.

Kolmella Imagen haastattelukerralla Koskela on kuitenkin maininnut sanan ”rakenne” yli kolmekymmentä kertaa. Kaiken kaikkiaan hänen rakennepuheensa on niin voimakasta, että henkilökuvan koostaminen Koskelasta on paikoin työlästä. Koskela ajattelee, etteivät hänen tekemisensä ole kovin kiinnostavia. Sen sijaan rakenteet ovat.

Mutta vaikka Koskela ei haluaisikaan puhua itsestään, internetissä on monenlaisia häntä koskevia datapisteitä. Koskela alkoi kirjoittaa feminististä Bluestocking-blogia vuonna 2015, ja sen myötä hänestä tuli eräänlainen päivystävä feministi.

Koskela on opiskellut musiikkikasvatusta Sibelius-Akatemiassa sekä sukupuolentutkimusta Tampereen yliopistossa ja valmistunut tuplamaisteriksi. Tätä nykyä hän viimeistelee musiikkikasvatuksen alaan kuuluvaa väitöskirjaansa. Hän on aiemmin työskennellyt musiikinopettajana.

Koskelalla on aviomies, ohjaaja ja käsikirjoittaja Oskari Sipola, ja pian kaksivuotias tytär, Else. He asuvat Helsingin Herttoniemessä.

Koskela on kirjoittanut myös tietokirjoja. Ennen kaikkea feministi -teoksessaan hän popularisoi feminismin klassikkoja ja kävi läpi elämäänsä ja aikuistumistaan. Äidiksi tuleminen taas on intellektuelli raskauskertomus siitä, miten kapea yhteiskunnan raskauskuvasto on ja miltä keskenmeno tuntuu. On kolmaskin kirja, yhdessä Elina Tuomen kanssa kirjoitettu esseekokoelma Toisin tehty, joka keskittyy tasa-arvoon koulu­maailmassa.

Suuren yleisön tietoisuuteen Koskela nousi viimeistään vuoden 2021 kuntavaaleissa, joissa hän sai 5 612 ääntä ja pääsi vasemmistoliiton ääniharavana Helsingin kaupunginvaltuustoon. Vaalipäivän jälkeen MTV3:n Viiden jälkeen -ohjelmassa toimittaja kysyi Koskelalta, havitteleeko hän paikkoja vasemmistoliiton johdossa. Haastattelussa Koskela totesi, että tämän keskustelun aika on joskus myöhemmin.

Käytäisiinkö se nyt?

Taideyliopiston Agora-aulassa Musiikkitalossa on muutamia ihmisiä maskit kasvoillaan. On tammikuun alku, kun tapaamme Koskelan kanssa ensimmäisen kerran.

Koskela käy istumaan aulan värikkäille tuoleille, laskostaa ulkotakin ja kaulaliinan viereensä. Hän vaikuttaa hieman jännittyneeltä.

”Mulle kuuluu tosi hyvää”, hän sanoo sitten.

Kulunut syksy tosin oli raskas. Se oli paitsi Koskelan ensimmäinen syksy kaupunginvaltuustossa ja kaupunginhallituksessa, myös syksy, jonka aikana hän puski väitöskirjaansa kasaan. Paino sanalla puski, siltä se välillä tuntui.

Vuoden aloituskin on ollut hektinen. Haastattelua edeltävänä päivänä Koskela on aloittanut uudessa työssä Suomen musiikkioppilaitosten liiton toiminnanjohtajana, jota varten hän hakeutui virkavapaalle vakituisesta työstään vasemmisto­liiton poliittisena asiantuntijana.

Koskela sanoo olleensa aina luonteeltaan alanvaihtaja ja kokeilleensa erilaisia työpaikkoja. Ensin hän lähti virkavapaalle opettajan työstä kirjoittamaan väitöskirjaa. Sitten hän vaihtoi akateemisesta maailmasta politiikan pariin, töihin vasemmisto­liiton puoluetoimistolle Helsinkiin. Ennen sinne siirtymistä Koskela ehti työskennellä hetken myös feministisen puolueen Helsingin kaupunginvaltuustoryhmän poliittisena sihteerinä.

Suomen musiikkioppilaitosten liittoon Koskela on mennyt hakemaan johtamis- ja esihenkilökokemusta.

”Mut ensisijaisesti hain sinne siksi, että siinä operoidaan musiikin kanssa. Se on mulle tosi tärkee asia, ja se on muistunut taas mieleen, kun on väikkäriä tehnyt. Että miksi alun perin lähti opiskelemaan musiikinopettajaksi ja miksi on halunnut tehdä siitä väitöskirjaa. Sitä maailmaa on vähän kaivannut, kiva mennä takasin sinne.”

Samasta syystä Koskela on valinnut tapaamispaikaksi Musiikkitalon: hänen juurensa ovat täällä. Vielä tarkemmin ne sijaitsevat Sibelius-Akatemian Pitäjänmäen-toimipisteellä, jossa Koskela aloitti musiikkikasvatuksen opiskelun vuonna 2006. Työn alla oleva väitöskirja käsittelee populaarimusiikki­kasvatuksen demokratiaa.

”Nyt mun pitäis ehkä tarkistaa se otsikko, mikä on vähän noloa, koska se on kuitenkin lähes valmis.”

Tiivistetysti Koskela tutkii sitä, onko populaarimusiikki sittenkään niin kovin demokraattinen musiikkityyli koulun musiikinopetuksessa kuin on luultu. Tutkimuksen näkökulmaa voisi kutsua intersektionaaliseksi, sellaiseksi, mitä Koskelan edustama feminismi muutoinkin on.

”Mä niinku pohdin sitä, mihin ne väitteet perustuu. Oisko mahdollisuuksia miettiä niitä vähän uudestaan? Että ottaaks se oikeasti huomioon oppilaiden moninaisuuden ja moninaiset identiteetit. Kun sanotaan, että populaarimusiikki on nuorten omaa musiikkia, mitä se tarkoittaa? Keitä ne on ne nuoret, joista me puhutaan, ja millaisten linssien läpi me niitä katsellaan? Pyrin tavallaan hajottamaan sitä normatiivista linssiä intersektionaalisen näkökulman kautta. Että pystyis aidosti tarkastelee sitä moninaisuutta ja sen suhdetta myös ympäröiviin rakenteisiin ja sitä, tuleeks niistä lopulta demokraattisia. Intersektionaalisuus on keskeinen linssi, mutta sit mä käsittelen sitä myös radikaalin demokratian kautta.”

Soittaminen ja laulaminen ei ole koskaan ollut Koskelalle mitään puuhastelua, päinvastoin. Hän aloitti silloisessa kotikaupungissaan Lahdessa Päijät-Hämeen konservatorion musiikkileikkikoulussa kolmevuotiaana, ja kun tuli aika valita instrumentti, Koskela valitsi viulun. Sellolinjallekin hän haki muttei päässyt. Ensimmäisen oman bussikortin Koskela sai kolmannella luokalla, sillä musiikkiluokka sijaitsi toisessa kaupunginosassa kuin koti Metsäkankaalla.

Kun Koskela teininä koitti lopettaa musiikkiharrastuksen, äiti antoi vaihtoehdot: halusiko tämä mieluummin imuroida vai tiskata sen ajan, joka oli aiemmin kulunut soittoläksyjen harjoitteluun? Koskela päätti, ettei hän lopetakaan.

Helsinkiin hän muutti Sibelius-lukion takia lukion toisena vuonna. Yliopistoon Sibelius-Akatemiaankin hän pääsi musiikki­taustansa ja soittotaitonsa vuoksi.

”Mä aina sanon, et musiikki teki musta feministin”, Koskela sanoo.

”Musta tuntui, et mun sukupuoli oli rajoittava tekijä eikä mua otettu vakavasti. Se oli mun kokemus yläaste- ja lukioikäisenä. Mut mä en silloin osannut hahmottaa, et mist se johtui.”

Lukion jälkeisenä syksynä Koskela kävi Nick Caven keikalla Helsingin Finlandia-talossa. Lavalla bändin viulisti soitti niin vimmaisesti, että jouhet katkeilivat jousesta ja soittajan piti repiä niitä siitä irti. Klassisen musiikin koulutuksen saaneen Koskelan päässä takoi yksi ajatus: miksei kukaan ollut kertonut, että noinkin saattoi soittaa?

Jokin käänne tapahtui lukion jälkeen, kun Koskela perusti ystäviensä kanssa Mitäs tytöt -kollektiivin. Kollektiivilla oli verkkosivutkin, eräänlainen blogi sekin, ja se järjesti feministisiä tapahtumia. Sivustolla 23-vuotias Minja kirjoittaa:

19-vuotiaana lukion selvittänyt nuori nainen löytää musiikki­yliopistosta linjan, jolla aikoo opiskella. Linjalla miehiä on vain noin viidesosa, mutta sähköisten instrumenttien soittajista ei siitäkään huolimatta löydy juurikaan naisia. Ympäröivällä musiikilla on miehen hahmo, joka havaitaan vain kun nainen tekee musiikkia: naisista koostuva yhtye on tyttöbändi ja säveltävä nainen on naissäveltäjä.

Koskela oli alkanut ymmärtää.

Kello oli lyönyt kahdeksan illalla. Minja Koskela nakutti päivitä-painiketta Ylen tulospalvelussa kännykkä pihapöytää vasten kopisten.

Ilta oli ollut rento, he olivat juoneet kuohuviiniä muutaman ystävän kanssa Koskelan ja Sipolan silloisen kodin takapihalla Helsingin Toukolassa. Erään päivityksen jälkeen ruudulle ilmestyi numeroita ja Koskelan kuva. Uutiseen oli listattu paljon ennakkoääniä saaneita kunta­vaaliehdokkaita.

Koskela aivot raksuttivat. Mitä hänen kuvansa siinä teki? Koskela meni sisälle, siellä puoliso ja lapsikin olivat. Tuntui kuin hän olisi menettänyt puhekykynsä. Puoliso elehti käsimerkein innosta, jottei lapsi heräisi ääniin. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut?

Koskela jäi istumaan niille sijoilleen ja tuijotti ruutua. Sitten puoluetoimistolta kutsuttiin: tule tänne vaalivalvojaisiin. Toimittajatkin alkoivat soitella.

Kaikki tuntuivat kysyvän, kuka oli tämä vasemmiston ääniharava, joka lopulta oli kerännyt yhteensä 5 612 ääntä. Se oli enemmän kuin esimerkiksi puolueen konkarilla Paavo Arhinmäellä ja vihreitten Maria Ohisalolla. Vaikutti siltä, että erityisesti vallilalaiset olivat äänestäneet Minja Koskelaa.

Kuntavaalituloksen jälkipyykissä Koskelan kerrottiin olevan Instagram-poliitikko. Se oli sinänsä ihan totta: hän oli tehnyt korona-ajan vaalikampanjaa lähinnä sosiaalisessa mediassa. Silti Koskelaa vaivasi analyysin ohuus. Jotkut väittivät, että hän oli feministipoliitikko, joka teki identiteettipolitiikkaa – käsite, joka Koskelasta muutoinkin tuntui hähmäiseltä ja alkuperäisen merkityksensä kadottaneelta. Hän itse ajatteli tehneensä kampanjan, joka piti sisällään teemoja hyvinvoinnista, kulttuurista, ilmastonmuutoksesta, koulutuksen tasa-arvosta ja julkisten palveluiden resursseista. Hän oli puhunut paljon poliittisista utopioista, siitä, miten tärkeä työkalu feministisen maailman kuvittelu olisi ihan konkreettisessa kunta­politiikassakin.

Yksi asia oli Koskelalle kuitenkin vaikea: siirtymä feministi­aktivisti Minja Koskelasta poliitikko Minja Koskelaksi.

Koskela huomasi, että vaalipostausten kirjoittaminen oli ihan erilaista kuin joidenkin muiden tekstien, joita hän oli aiemmin kirjoittanut. Tone of voice oli yhtäkkiä muuttunut. Siinä, missä aktivisti-Koskela oli jakanut henkilökohtaisia anekdootteja elämästään ja tehnyt niiden kautta yhteiskunnallisia huomioita, poliitikko-Koskela halusi käydä yhteiskunnallista keskustelua puhumalla rakenteista.

Vaalikampanjan aikana Koskela oli lukenut Kertomuksen vaarat -kirjan ja alkanut ajatella, että yksityiselämästä kertominen nyyhkytarinan muodossa on ongelmallista – puhumattakaan siitä, että yksityisistä kokemuksista tekisi yhteiskunnallisia johtopäätöksiä.

Ylipäänsä 20-vuotiaan Minja Koskelan feminismi oli ollut ”oman valkoisen navan kaivelua”, niin kuin Koskela nyt asian muotoilee. Poliitikko-Koskela halusi puhua ideologioista, oikeiston omimasta talouspuheesta, eriarvoisuudesta, ilmasto­kriisistä. Tehtävää oli sanalla sanoen paljon.

Siksi ehkä jo kuntavaalivoiton aikoihin Koskelan päässä alkoi vahvistua yksi ajatus. Musiikkitalon Agora-aulassa hän virkkoo sitten:

”No, mä sanon nyt tässä, että aion lähteä eduskuntavaaleihin ehdolle. Ja sitten, jos sen kampanjan haluu tehdä kunnolla, se pitää aloittaa ajoissa.”

Ehkä se oli oppilaskunnan hallituksen jäsenyys yläkoulussa, tai ehkä sittenkin Irakin sodan vastainen kynttilämielenosoitus Lahdessa teini-iässä.

Minja Koskela ei oikein osaa sanoa, oliko hän jo nuorena poliittisesti valveutunut kansalainen. Lapsuudenperhe, johon kuuluivat poliisi-isä, suuhygienisti-äiti sekä Minjan kolme nuorempaa siskoa, ei ollut poliittisesti kallellaan oikein mihinkään suuntaan. Kotona opetettiin, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita.

Ainoa kotona koettu arvoristiriita, jonka Koskela haluaa haastattelussa jakaa, liittyy lävistyksiin. Teini-Minja väänsi asiasta vanhempiensa kanssa parin vuoden ajan, ja sen jälkeen hän sai kulmakorun. Aika perustarina murrosiästä, siis.

”Tää liittyy hyvin paljon Beverley Skeggsin respectabilityn käsitteeseen. Tää liittyy siihen, miltä saa näyttää”, Koskela sanoo, kun tapaamme toisen kerran. Kävelysuunnitelmamme on vaihtunut alkoholittomiin oluisiin Herttoniemen Treffi­pubissa, sillä lähiseudun lenkkeilymaastoja riivaa pääkallokeli.

Skeggs on yksi Koskelan lempiteoreetikoista. Tiiviisti esiteltynä respectabilityn eli kunniallisuuden käsitteessä on kyse siitä, millainen nainen saa yhteiskunnan silmissä olla. Ihanne on keskiluokkainen, sopivasti – mutta ei liikaa! – meikkaava nainen, joka ei vie turhan paljon tilaa tai myöskään kiroile. Kunniallisuuden ideaa vasten työväenluokkaisuus näyttäytyy aina jonain, jossa on jotain vähän liikaa: joko nainen kiroilee liikaa, käyttää meikkiä liikaa tai pukeutuu liian paljastaviin vaatteisiin.

”Se on ollut mulle hirveän tärkeä käsite luokka-ajatuksen ymmärtämisen näkökulmasta. Ja ylipäänsä se, että teoria opettaa.”

Teoria todellakin on läsnä Koskelan puheessa. Välillä hänen seurassaan tuntuu siltä kuin olisi suorittamassa sukupuolentutkimuksen perusopintoja. Koskela puhuu hegemonioista, diskursseista ja normatiivisuudesta.

”Niin. Mä sain just taannoin kritiikkiä siitä, että mä käytän liian vaikeita sanoja. Sen postauksen yhteydessä se oli… otin kritiikin vastaan ja se oli aivan validia”, hän on sanonut jo ensimmäisellä tapaamiskerralla.

Kaupunginvaltuustossa Koskela on tehnyt toistaiseksi kaksi valtuustoaloitetta. Toinen niistä liittyy koronapandemian sukupuolivaikutusten arviointiin ja toinen on yhdessä Titta Hiltusen kanssa tehty aloite nuorisopsykiatrian lähete­käytännöistä. Mutta vaikka konkreettinen kuntapolitiikkatyö on Koskelasta tärkeää, vähintään yhtä tärkeänä hän pitää keskustelua niistä puhetavoista, joilla yhteiskunnallista keskustelua käydään (spoiler: Koskelasta puhetavat pelaavat usein oikeiston pussiin).

On teoria opettanut Koskelaa itseäänkin, vaikka hän ei itsestään haluakaan puhua. Koskela on uupunut kahdesti. Sellaisesta toipuminen on hidasta ja sahaavaa.

”Tämä ei oo kysymys siitä, miten Minja Koskela järjestää arkensa, vaan et miten tämä yhteiskunta järjestetään. Kun sen oivaltaa, on helpompi sanoa, et mä en suostu tähän. Et mä en halua tehdä näitä asioita. Se asettaa oman mindsetin vastakkaiseen asentoon hegemonisen yksilökeskeisen tsemppaus­kulttuurin kanssa, se mahdollistaa erilaisen navigoinnin sen kanssa.”

”Ja tääkin on tosi ongelmallista puhetta, koska mä itseni kautta sitä toistan.”

Ehdimme tavata Koskelan kanssa vielä yhden kerran ennen kuin Venäjä aloittaa hyökkäyssodan Ukrainassa.

Tammikuun lopussa treffaamme Koskelan kotona Herttoniemessä. Juuri sillä kerralla Koskela myös leipoo brownien. Kesken intensiivisen haastattelun ja kokkailun Koskela yhtäkkiä muistaa, että häneltä ja hänen ystävältään Tapio Viitasaarelta, Team Play -yhtyeeltä, on ilmestymässä levy. Koskela melkein unohti mainita siitä, mutta sellainen on joka tapauksessa tulilla. Nyt, lehden ilmestyttyä, ensimmäinen single Keep Me In The Dark on ollut julki jo jonkin aikaa.

Tapaamisen aluksi Koskela on myös halunnut tarkentaa aiemmin sanomiaan asioita. Samalla tavalla on tapahtunut myös edellisellä tapaamiskerralla (Koskela halusi tarkentaa, että 1) sivistys on hänelle arvo sinänsä ja 2) jokainen instituutio, joka jättäytyy me too -liikkeen ulkopuolelle, jättää tunnistamatta oman valta-asemansa).

Minja Koskela siis on paitsi todella aikaansaava ihminen, myös hyvin tarkka ja huolellinen. Tämän on huomannut myös Koskelan läheinen työpari Helsingin kaupunginhallituksessa, pitkäaikainen vasemmistopoliitikko ja Helsingin apulaispormestari Paavo Arhinmäki. Arhinmäen mielestä Koskela suoriutuu poliitikon työn tylsästä puolesta erinomaisesti – siis asioihin perehtymisestä ja taustatyön tekemisestä.

”No siis Minjahan on ollut hyvin vähän aikaa puoluepolitiikassa. Musta Suomessa poliitikko-sana ymmärretään liian usein synonyyminä puoluepolitiikassa toimimiselle. Minja on hyvin pitkään toiminut politiikassa, tehnyt politiikkaa”, Arhinmäki sanoo puhelimessa.

”Mut on vakuuttanut se, miten tarkkaan hän perehtyy asioihin, selvittää asioita ja haluaa oppia, vaikka Minja ei ole ollut kuntapolitiikassa pitkään mukana eikä voi Helsinkiä tuntea niin syvällisesti.”

Puolueen sisälläkin voi olla kuplia, Arhinmäki sanoo sitten. Hän kuului niihin, joille Koskelan valtava äänimäärä kuntavaaleissa tuli yllätyksenä.

”Se on jännä huomio. Meillä kai on ikäeroa noin kymmenen vuotta. Mun pääkanava on Facebook, Minjalle se on Insta­gram.”

Kun Arhinmäki asettui ensimmäisen kerran kuntavaaleissa ehdolle Helsingissä vuonna 1996, vasemmistoliitosta puhuttiin auringonlaskun puolueena. Puolueaktiivit olivat pääsääntöisesti keski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, hyvä jos Helsingissä oli muutamia alle 30-vuotiaita ehdokkaita.

Vielä silloin kun Merja Kyllönen valittiin eduskuntaan 30-vuotiaana naisena vuonna 2007, vasemmistoliiton eduskuntaryhmä oli eduskunnan miesvaltaisin ja vanhin. Pikku hiljaa puolueessa alkanut sukupolvenvaihdos kuitenkin eteni. Kun Arhinmäki valittiin Helsingin apulaispormestariksi ja hän luopui kansanedustajuudesta kesän 2021 lopuksi, hän oli eduskuntaryhmänsä konkari, joka istui valtiopäiväikänsä puolesta täysistuntosalin eturivissä. Puolueen eduskuntaryhmä puolestaan oli naisvaltainen ja nuorentunut.

Vasemmistoliiton linjat ovat niin ikään muuttuneet 20 vuodessa Arhinmäen sanoin ”aidosti punavihreiksi” ja poliitikkojensa näköisiksi – siis esimerkiksi vastaamaan sisällöllisesti neljännen aallon feminismiä, jota Minja Koskelakin edustaa.

”Kukaan ei enää puhu vasemmistoliitosta puolueena, jossa ei olisi nuoria toimijoita. Minja on selkeästi tätä sukupolvea. Ja Minja on myös selkeesti kärkinimiä niistä, jotka eivät tulleet mukaan puoluerakenteen tai puoluehierarkian kautta”, Arhinmäki sanoo ja viittaa Li Anderssoniin ja ministeri Hanna Sarkkiseen, jotka ovat kumpikin vaikuttaneet puolueen nuoriso­järjestössä.

Tänä keväänä vasemmistoliiton piti kuitenkin jälleen uudistua, eikä uudistumisella ollut tällä kertaa mitään tekemistä nuorennusleikkauksen kanssa. Vladimir Putinin Venäjä oli aloittanut hyökkäyssodan Ukrainassa, ja nyt puolueen piti määritellä uudelleen kantansa Suomen mahdolliseen Nato-­jäsenyyteen.

Luotisuojaliivit, kypärät, paarit ja ensihoitoaseman varustus tulevat varmasti tarpeeseen, mutta Ukrainassa tarvitaan aseita.

27. helmikuuta Minja Koskela on päätynyt siihen, että Suomen pitää viedä aseita Ukrainaan, ja hän kertoo siitä Twitterissä. Virke on sellainen, että vielä pari viikkoa sitten Koskela ei olisi ikinä kuvitellut voivansa kirjoittaa mitään sellaista.

Sellainen vaikutus Venäjän aloittamalla hyökkäyssodalla on kuitenkin ollut. Ulkopolitiikka on luikerrellut myös Helsingin kuntapolitiikkaan, kun kaupunginhallitus päätti helmi-maaliskuun vaihteessa tukea Ukrainaa yhteensä 350 000 eurolla.

Olemme kyllä tammikuussa puhuneet Koskelan kanssa Natosta ja Venäjästä. Keittiössään brownie-taikinaa alustaessaan Koskela kertoi vastustavansa Suomen jäsenyyttä sotilasliitossa. Maailmanpoliittisen tilanteen osalta keskustelu kääntyi silloin oikeistopopulismin nousuun.

”Tällaset ulkopoliittiset keskustelut kuntapoliitikon näkökulmasta… tuntuu yllättävältä olla tässä keskustelussa”, Koskela sanoi.

Kaikki kuitenkin muuttui helmikuun 24. päivän jälkeen. Siksi Koskela ilmestyy maaliskuun loppupuolella tietokoneen ruudulle Teams-haastatteluun. Edeltävänä viikonloppuna Li Andersson on pitänyt turvallisuuspoliittisen linjapuheen vasemmistoliiton puoluevaltuustossa, jossa hän on korostanut, ettei puolueen kannata tehdä Nato-jäsenyydestä hallitus­kysymystä.

”Vaikka rakenteista tykkäänkin puhua, niin onhan tässä tosi vaikee jättää sitä omaa, henkilökohtaista kokemusta kaiken tän ulkopuolelle. Se semmonen oma olotila on muuttunut tässä kuukauden aikana. On tullut niin fundamentaalisia kysymyksiä, joita on pohtinut liittyen Suomen turvallisuuteen, eurooppalaisten turvallisuuteen… Tietty ne kaikki uutiset, joita Ukrainasta tulee, niin niissä ei ole kyse mun tunteista. Mut eihän sitä voi sivuuttaa, että se on tehnyt tästä kuukaudesta henkilökohtaisesti raskaan”, Koskela sanoo Teamsissa.

”En olisi ikinä silloin kun viimeksi nähtiin osannut ajatella, että mä kirjoitan proaktiivisesti internetiin, että Suomen pitää viedä aseita sotaa käyvään maahan. Näin mä kuitenkin tein, ja tein sen ennen kuin hallitus oli päätöstä tehnyt.”

Kannanotosta tuli palautetta omiltakin. Joku hämmästeli sosiaalisessa mediassa, miten nuori vasemmistolainen voi hylätä rauhanaatteen. Koskela itse ajatteli tilanteesta ihan toisin: aseita viemällä Suomi puolusti demokratiaa, mikä oli hänen oikeustajunsa mukaista. Rauha oli yhä tärkeä tavoite.

Omilta tullut palaute ei sinänsä ole ihme. Militarismin ja Yhdysvaltojen kritiikki on aina kuulunut vasemmistoliiton ytimeen. Mustread-verkkomediassa päätoimittaja Anne Moilanen kysyi jutussaan, miten vasemmistoliitto enää eroaisi muista puolueista, jos se ei enää vastustaisi Nato-jäsenyyttä. Samassa tekstissä Moilanen huomautti, että 1990-luvulla perustettu vasemmistoliitto on haluton puhumaan siitä, miten aiemmin historiassa osa ”rauhanaatetta” ajaneista järjestöistä itse asiassa tuli levittäneeksi Neuvostoliiton propagandaa. Moilanen työskenteli vuosina 2012–2014 kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen erityisavustajana.

Vasta reilun puolen vuoden ajan vasemmistoliiton kunta­poliitikkona toiminut Koskelakin teroitti sosiaalisessa mediassa tuomitsevansa Putinin sodan ja Venäjän toimet mutta ei silti välttynyt vanhoilta stereotypioilta. Osallistuttuaan Nato-keskusteluun hän sai kuulla, että Nato-kannan panttaaminen oli taktista viivyttelyä.

”Kyl mä ainakin ihan aidosti pohdin asioita liittyen tähän uuteen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Puheenjohtajamme taisi juuri todeta, että politiikkaa tehdään ajassa. Ja nyt me eletään aika erilaista aikaa kuin esimerkiksi silloin, kun mä oon sun kanssa viimeksi keskustellut.”

Joten käydään läpi nyt uudestaan se Nato-kanta. Miten se on Minja Koskelalla muuttunut?

”Mun Nato-kanta on tällä hetkellä se, että se ei ole enää ehdottoman kielteinen. Ja se on se, että mä haluan harkita kaikkia mahdollisia näkökulmia ja käydä semmosen kunnollisen punninnan siitä asiasta.”

”Sit kun on huhtikuu ja tää juttu tulee ulos, niin täähän voi olla kaikki ihan vanhaa asiaa. Mut sit se vaan pitää hyväksyä. Voi olla, että siinä vaiheessa kaikki punninta on käyty, mut sit se on semmosta.”

Kuulostaa ihan poliitikko Minja Koskelan puheelta.

Kun Venäjän hyökkäyssota Euroopassa alkoi, Koskela nukkui muutamat yöt käpertyneenä entistäkin tiukemmin lapsensa viereen. Tapahtumia oli vaikea käsittää, niistä oli vaikea saada otetta. Elsen kanssa oleminen tuntui tärkeältä.

Mutta vaikka Putin eteni Ukrainassa, kaupunginvaltuuston esityslistat täyttyivät samaan malliin kuin ennenkin. Helsingissä oli lumikaaos, minkä takia jalankulkijat joutuivat harppomaan autotiellä vaarallisesti. Koskelalla oli vielä väitöskirjankin viimeistelyä jäljellä.

Oikeastaan Koskela on taipuvainen ajattelemaan niin, että juuri arjen pitää nyt pyöriä. On tehtävä niitä asioita, joita ukrainalaisetkin kenties toivoisivat voivansa olla vapaita tekemään. Olisi huolehdittava siitä, että koronan takia kotikoulua käyneet lapset saisivat tukea, että he pääsisivät viimein harrastuksiin ja tapaamaan ystäviään, että he pääsisivät osaksi yhteiskuntaa.

Tai kuten Minja Koskela asian muotoilee: että he pääsisivät toteuttamaan toimijuuttaan.

Kun MTV3:n toimittaja vuonna 2021 kysyi Koskelalta kunta­vaalipäivän jälkeen tämän suunnitelmista tavoitella paikkaa puolueen johdossa, Koskelalla oli pitelemistä pokassa. Hänethän oli vasta valittu Helsingin kaupunginvaltuustoon!

Nyt Koskela sanoo ymmärtävänsä, miksi häneltä tiedustellaan asiaa. Puolueen puheenjohtaja Li Andersson on kertonut, että seuraavat eduskuntavaalit ovat hänen viimeisensä puolueen puheenjohtajana.

”Mä aion nyt seuraavaks hakea eduskuntaan, ja mun poliittinen haave on saada mahdollisimman paljon valtaa, jotta mä voin tehdä sitä mun politiikkaa. Mut se tulee silleen pala kerrallaan ja askel kerrallaan, ja mä en voi tietää etukäteen, miten asiat menee. Ja mä toivon, että politiikka pysyy mun ammattina, että mä voin sitä tehdä.”

Ennen vaaleja on paljon muutakin tekemistä. Näillä näkymin Koskela aikoo väitellä kesällä. Väitöskirja­ohjaajalleen hän on sanonut, että jos hän ei väittele nyt, hän ei väittele vähintään vuoteen – tai kenties koskaan. Koskelalla on päivä­työ, ja lisäksi Elsen kanssa on rakennettava torneja olohuoneen lattialla, sitä Koskela haluaa tehdä enemmän kuin mitään muuta.

Kuten poliitikko sanoisi: työ jatkuu.

Koskela julkaisi Bluestocking-blogiaan A-lehtiin kuuluvassa Lily-portaalissa.

Tyyli: Matisa Nassir. Meikki ja hiukset: Tiina-Maria Valanti:

Asu: koru Eero Hintsanen, mekko Vejits, paitapusero Sand, hame Hálo.

Minja Koskela

• Syntynyt vuonna 1987 Heinävedellä. Asunut myös Hyvinkäällä, Lahdessa, Turussa, Berliinissä ja nyt Helsingissä.

• Koskela ajattelee, että ideologioiden kuuluukin kolista politiikassa. Niin tehdään näkyviksi erot puolueiden välillä.

• Julkisuudessa Koskelaa on kutsuttu Instagram-poliitikoksi. Koskelasta Instagram on ollut poliittinen jo ennen viime kuntavaaleja.

• Koskela toivoo, että politiikka pysyisi hänen työnään jatkossa.