Testipakkauksessa kehotetaan antamaan virtsanäyte aamulla. Silloin tulos on varmin. Li Andersson ryhtyy toimenpiteeseen unenpöpperössä toukokuisena kevätaamuna. Hän on matkustanut mökilleen Pohjanmaalle yhdessä puolisonsa Juha Pursiaisen kanssa edellisenä iltana pitkää viikonloppua viettämään.

Mökki Kristiinankaupungin Siipyyssä on Anderssonin paratiisi. Siellä hän on viettänyt lapsuutensa kesiä, ja sinne hän matkustaa niin usein kuin vain on mahdollista. Alkujaan tontti on ollut Anderssonin isovanhempien mutta siirtynyt sittemmin Lin ja tämän äidin omistukseen. He ovat rakentaneet tontille uuden mökinkin vanhan ja kosteusvaurioituneen tilalle. Valtioneuvostolle Andersson on ilmoittanut ottaneensa mökkipaikkaa varten 39 029 euroa lainaa.

Anderssonin ensimmäinen tunne on ilo: hän on raskaana! Mutta samalla tulee epävarmuus, eikä Andersson halua kertoa raskaudestaan vielä ulkopuolisille. Olisi painajainen, jos odotus ei jatkuisikaan, ja hänen pitäisi puhua menetyksestään julkisuudessa.

Nyt pitää odottaa hetki, ennen kuin muut saavat tietää.

Li Andersson saapuu tapaamiseen Turun pääkirjastolle sähkönsinisellä, pienellä Peugeotilla. Ministeriauton kyydissäkin hän olisi voinut tulla, mutta ei hän yleensä kulje kotikaupungissaan sillä tavalla. Täällä Andersson kävelee – paitsi tänään, koska aamulla on näyttänyt sateiselta.

Andersson tervehtii rennosti ja jatkaa kävelyä kohti pääovia. Hän vaikuttaa virkeältä siihen nähden, että on lokakuun viimeinen maanantai. Tummasta ja väljästä vaatetuksesta ei voisi päätellä hänen olevan raskaana, ellei se olisi yleisessä tiedossa.

Vastapäätä kirjastoa on Bar Ö, Anderssonin lempibaari, ja sen vieressä yökerho Dynamo, jonka lattioita ministerikin on tampannut useita kertoja öiseen aikaan. Mutta ei tässä elämäntilanteessa käydä Dynamossa. Vasemmistoliiton puheenjohtajana ja opetusministerinä se ei olisi rentouttavaa, sillä koko ajan pitäisi murehtia, ottaako joku hänestä valokuvia, eikä raskaana nyt muutenkaan tulisi mieleen käydä.

Aamukahvien lisäksi suunnitelmissa on tehdä kävelylenkki Anderssonin vanhalle lukiolle ja yläkoululle. Anderssonin ja Pur­siaisen kotiinkin on tarkoitus tehdä lopuksi tupatarkastus. Pursiainen on ehkä kotona tai sitten ei. Puoliso saa kuulemma itse päättää, kuinka paljon haluaa itsestään ja isyydestään puhua julkisuudessa.

Andersson kulkee kirjaston läpi aamukahville kahvila Siriukseen, kun päivälehtihyllyjen takaa ilmestyy hahmo. Valtioneuvoston turvamies ilmoittaa olevansa paikalla ainakin vähän aikaa. Kahvilassa mies jää istumaan hyvän matkan päähän mutta tuijottaa kohti herkeämättä. Andersson riisuu Pride-kasvomaskinsa ja hakee kupin suodatinkahvia. Toisin kuin joillain, raskaus ei ole vienyt hänen kahvinjuontihalujaan. Hän kertoo muutoinkin voineensa ”tosi hyvin”. Ainoastaan toukokuussa oli parin viikon pahoinvointijakso.

Andersson ei ole halunnut antaa raskaushaastatteluja lehdille. Häntä ärsyttää, että työn ja perheen yhdistämisestä kysytään edelleen lähinnä vain naisilta. Sen sijaan hän on julkaissut raskaus­uutisensa syyskuussa Instagramissa.

Tämän yhden haastattelun hän kuitenkin haluaa antaa, tai oikeas­taan sitä on jopa tarjottu.

Ministerit eivät tietenkään anna haastatteluja summamutikassa, vaan siihen liittyy aina tarkkaa harkintaa. Valta esittää itsensä aina jollain tavalla.

Sitä paitsi halusi Li Andersson sitä tai ei, hänen raskautensa on poliittista. Henkilökohtainen on.

Ennen kuin puhutaan Anderssonin vanhemmuudesta, kannattaisi ehkä verrytellä keskustelulla kouluista, lapsista ja kasvatuksesta ylipäätään. Andersson on nimittäin ollut opetusministerinä suoraan sanottuna ripeäliikkeinen.

Hallitus antoi lokakuussa eduskunnalle uuden lakiesityksen oppivelvollisuuden laajentamisesta, ja sen on määrä tulla voimaan jo ensi vuonna. 129 miljoonan euron uudistus on yksi suurimmista hankkeista, joita Marinin hallitusohjelmassa on. Sitä voisi hyvin kuvailla ”historialliseksi”, niin kuin politiikan kielellä tapana on.

Viime kesänä lakiehdotuksesta jätettiin yhteensä 262 lausuntoa. Esimerkiksi Kuntaliiton mielestä lain aikataulu oli liian tiukka, ja sen voimaantuloa olisi pitänyt siirtää ainakin vuodella. Edes korona ei kuitenkaan pysäyttänyt Anderssonin hanketta. Päinvastoin, hänen mielestään tarve lakimuutokselle vain korostui koronan myötä.

Oppivelvollisuuden laajentamisen lisäksi Andersson on saanut aikaan muutakin.

Reilu vuosi sitten syksyllä hän julkisti Oikeus oppia -kehittämisohjelman. Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen laatu- ja tasa-­arvo-ohjelmiin on korvamerkitty yhteensä 305 miljoonaa euroa kolmen vuoden ajalle. Sen on määrä ehkäistä oppilaiden eriarvoistumista.

Sitten on vielä koulutuspoliittinen selonteko. Edellisen kerran vastaava selvitys on tehty vuonna 2006. Vertailun vuoksi: esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko tehdään yleensä kerran vaalikaudessa. Paperissa on tarkoitus paneutua esimerkiksi siihen, miten muutokset Suomen väestön ikärakenteessa vaikuttavat kouluihin. On ennustettu, että vuonna 2030 Suomessa on 80 kuntaa, joissa syntyy alle 15 lasta vuodessa. Se on vähemmän kuin koululuokallinen.

Voi vain kuvitella, kuinka stressaavaa opetusministerin työ näinä aikoina on. Eikä siinä vielä kaikki. Yksi ministerin suurimmista huolenaiheista on, että koululaisten oppimistulokset ja koulut eriytyvät Suomessa. Erot esimerkiksi poikien ja tyttöjen oppimistuloksissa ovat selviä erityisesti peruskoulun päättyessä.

Eriytymistä kiihdyttää se, että joissain suurissa kaupungeissa voidaan jo puhua koulushoppailusta: vanhemmat eivät pane lapsiaan enää lähikouluun vaan siihen oppilaitokseen, jonka he mieltävät hyväksi. Polarisaatio kasvaa: ne, joilla menee hyvin, menestyvät, ja ne, joilla menee jo valmiiksi huonosti, kärsivät entisestään. Miten eriytymiseen oikein pitäisi puuttua opetusministerin mielestä?

”Saaks mä antaa pitkän vastauksen?” Andersson kysyy.

Saahan hän.

Eriarvoistuminen ja eriytyminen ovat Anderssonin lempiaiheita, joista hän blastaa mielellään. Ennen kuin kävelylenkki lukion ja yläkoulun pihoille pääsee alkamaan, Andersson on ehtinyt puhua melkein tunnin huolestuttavista kehityskuluista suomalaiskouluissa – ja toimenpiteistä, joihin joko on ryhdytty tai ryhdytään.

Tutkimusten mukaan oppilaiden kotitausta vaikuttaa aiempaa enemmän oppimistuloksiin. Muutos on käytännössä tapahtunut 2000-luvun aikana. Anderssonista juuri tämä trendi on kaikkein huolestuttavin. Opetusministeri on tarjonnut lääkkeeksi koulujen ja toisen asteen oppilaitosten moniammatillistumista: kouluihin ja toiselle asteelle on tulossa pysyvä mitoitus koulukuraattoreita ja -psykologeja eli tietty laissa säädetty määrä uusia ammattilaisia oppilaitoksiin. Esitys annetaan eduskunnalle keväällä.

”Opettajat ovat opettamisen ja pedagogiikan ammattilaisia, mut ne ei pysty samanaikaisesti olemaan sosiaalityöntekijöitä ja poliiseja ja psykologeja.”

Pelkkä aikuisten määrän lisääminen kouluissa ei kuitenkaan välttämättä riitä ratkaisemaan koulutuksen ongelmia. Olisi puhuttava enemmän siitä, miten koulujen kulttuuria voidaan muuttaa. Andersson sanoo kuulleensa joiltain opettajilta sellaista viestiä, että opettajankoulutuksessa ei riittämiin käsitellä, miten erilaisten oppijoiden kanssa työskennellään.

”Varsinkin kun Suomessa on haluttu inklusiivisen opetuksen hengessä myöskin integroida erityistä tukea tarvitsevat oppilaat yleisiin opetusryhmiin.”

Toinen asia, josta Andersson saa viestejä, on kodin ja koulun välinen yhteistyö.

”Että miten sä luot luottamuksellisen suhteen vanhempiin, joilla ei välttämättä ole samaa kieltä koulun kanssa? Jos oppilaalla on käyttäytymisongelmia koulussa, miten pystyy luomaan luottamuksellisen suhteen vanhempiin niin, että he eivät koe häpeää?”

Ne ovat isoja kysymyksiä. Joitain vastauksiakin Anderssonin mukaan on jo yksittäisissä kunnissa. Esimerkiksi Vantaalla oli viime syksynä järjestetty Wilma-työpajoissa tulkkausta ainakin somaliksi, arabiaksi, englanniksi, vietnamiksi, viroksi, venäjäksi ja albaniaksi.

Suomessa on edelleen pienet erot koulujen välillä, mutta isoissa kaupungeissa trendi on hiljalleen muuttunut. Anderssonista koulushoppailuilmiötä pitäisi hillitä nykyistä paremmin nimenomaan kunnissa. Käytännössä se tarkoittaisi kaavoituspolitiikkaa, asuntopolitiikkaa ja liikenneinvestointeja – sellaisia toimia, joilla vasemmisto puuttuisi kaupunkirakenteen eriytymiseen. Turku, jonka kaupunginvaltuustossa Anderssonkin vaikuttaa, on hänen omasta mielestään onnistunut tässä ”tosi huonosti”.

”Jos se kaupunkirakenne pääsee eriytymään, niin silloin käy helposti niin, että meidän lähikouluperiaate johtaa sellaiseen lopputulokseen, että meillä on luokkia, joissa ei ole yhtään oppilasta, joka puhuu suomea tai ruotsia äidinkielenään. Se ongelma on se, että luonnollinen kielen oppiminen, jota tapahtuu välitunneilla ja luokkahuoneen ulkopuolella, niin se jää pois.”

Opetusministeri kantaa myös erityistä huolta pojista. Hänestä Suomessa on kaksi vaihtoehtoista puhetapaa, jotka leimaavat poikien koulutaivalta: sellainen, joka väittää, että pojat eivät pärjää koulussa, piste, ja sellainen, jonka mukaan pojille on ok pärjätä koulussa, jos nämä eivät ole ponnistelleet oppimisen eteen.

”Siitä tulee helposti itseään täyttävä profetia myöskin, et koko kuvasto pojista on kouluihin sopimatonta. Se on aika vaarallinen puheenparsi.”

Turvamies seuraa Anderssonia, kun hän kävelee Aurajoen vartta pitkin. Se on hieman ”out of the ordinary”, sillä yleensä turvamies kuuluu valtioneuvoston protokollaan, kun ministerillä on julkinen esiintyminen. Imagen haastattelu ei ole sellainen.

Pian Andersson seisoo entisen lukionsa pihalla ja muistelee nuoruuttaan. Turun ruotsinkielisen lukion verkkosivujen slogan ei ainakaan turhia kainostele: ”KATEDRALSKOLAN I ÅBO. Äldst och bäst i Finland.”

On vaikeaa kuvitella yläluokkaisempaa miljöötä lukiolle. Rakennuksen vieressä on Vanha suurtori, Suomen vanhin kaupunkikeskusta. Toisella puolella Uudenmaankatua sojottaa Turun tuomiokirkko. Joulurauha julistetaan läheiseltä parvekkeelta.

”Ehkä jonkun mielestä suomenruotsalainen lukio on aina automaattisesti eliittilukio, mut niinhän se ei ole”, Andersson sanoo.

Turussa on vain yksi ruotsinkielinen lukio. Anderssonin nuoruudessa hieman alemmalla keskiarvolla olisi päässyt sisään Paraisten lukioon, joka olisi ollut toiseksi lähin ruotsinkielinen vaihtoehto. Anderssonin ei kuitenkaan tarvinnut miettiä keskiarvoja: hänellä se oli yli yhdeksän yläkoulun lopussa.

Yläkouluikäisenä Anderssonilla oli skeittaavia poikakavereita, ja hän itse pyöri nuorisotalolla ja Hansa-korttelissa siihen malliin, että turkulaisittain opetusministeriä olisi voinut kutsua Hansa-lapseksi. Teatteria hän harrasti intohimoisesti Turun Nuoressa Teatterissa. Anderssonin yläkoulu S:t Olofsskolan näyttää ulkoapäin paljon karummalta kuin Anderssonin vanha lukio. Ruotsinkielisiä yläkoulujakin on Turussa vain yksi.

Anderssonin koulumuisteloista erottuu yksi asia: hän puhuu paljon harrastuksistaan, kaveriporukoistaan ja vapaa-ajastaan – siis asioista, jotka eivät suoranaisesti liity oppimiseen tai koulutyöhön.

”Kyl se kertoo jotain siitä koulun sosiaalisesta merkityksestä myöskin, et ne vahvimmat muistot liittyy sosiaaliseen puoleen eikä varsinaiseen opetukseen”, hän sanoo.

Koronakevään aikana kävi muutenkin selväksi, että opetusministeri ei kannata etäkoulua. Anderssonille oli ehdottoman tärkeää, että lähiopetukseen päästiin palaamaan edes kahdeksi viikoksi ennen kesälomia. Hänen mielestään koulujen sulkemista pitää jatkossakin välttää viimeiseen asti.

Julkisuudessa kerrottiin, että jotkut koulukiusaamisen uhrit saivat tarvitsemansa rauhan ja levon etäkoulumallissa. Nimimerkki ”Koulukiusatun äiti” kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosastolla, kuinka kouluväkivallan uhriksi joutunut tytär voi paljon paremmin, kun tämän ei tarvinnut mennä fyysisesti kouluun.

Tänä syksynä koulussa tapahtuvasta väkivallasta saatiin karvas muistutus Vantaalla, kun yksi uhri loukkaantui niin vakavasti, että paikalle piti kutsua ambulanssi.

Andersson on tarjonnut toimenpidelistastaan varhaista puuttumista. ”Se tarkoittaa sitä, että puututaan heti. Puututaan kaikenlaiseen epäasialliseen puheeseen ja käytökseen. Ajatus siitä, että tietyt asiat kuuluvat lasten maailmaan, kannattaa heittää romukoppaan.”

Mutta on helppo sanoa, että pitää puuttua varhain. Se kuulostaa politiikan liturgialta. Epäselväksi usein jää, mitä konkreettista koulussa työskentelevät aikuiset voisivat tehdä, jotta koulukiusaaminen saataisiin kitkettyä pois. Miten Andersson tämän hoitaisi?

”Aika paljon toimintamallit perustuvat siihen, että on tunteja, aikaa erikseen lukujärjestyksessä, erikseen ryhmäytymiseen ja oman ryhmän kanssa työskentelemiseen, jossa voidaan käydä läpi eri harjoituksia liittyen esimerkiksi tunnetaitojen kehittämiseen ja yhteisöllisyyden painottamiseen”, hän sanoo.

Entä onko sitä tarpeeksi? Ei varmasti ole, opetusministeri vastaa. Sitten hän lisää, että varhaiskasvatukseen ollaan perustamassa hanketta pienten lasten tunne- ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseksi. Kiusaamisen vastainen toimenpideohjelmakin valmistuu tammikuussa.

Kun Anderssonista tuli ministeri, hänelle tuli myös identiteettikriisi. Yhtäkkiä hänellä oli autonkuljettaja, joka kuskasi häntä Turku–Helsinki-välillä ja muuallakin. Siihen kuitenkin tottui. Ministerin aikataulussa ei ole liikkumavaraa mennä kahvitauoille tai kävelylle keskellä päivää.

”On avautunut se, että miksi halutaan kontrolloida sitä, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan.”

Viime aikoina Andersson on koettanut tunnustella itsessään, olisiko vanhempainvapaan myötä tuloillaan uusi identiteettikriisi. Hän on ollut yli neljä vuotta vasemmistoliiton puheenjohtajana, ja kuten hyvin on yleisessä tiedossa, poliitikon identiteetti rakentuu voimakkaasti politiikan tekemisen ympärille.

Hän nostaa kätensä ilmaan ja on pudottavinaan langat käsistään. Sellainen tuntuu Anderssonista oudolta, koska juuri johtamiseen hän on viime vuosien aikana tottunut. Mutta toisaalta: vielä mitään kriisin tunnetta ei ole ilmaantunut.

”Luulen, että se tulee tekemään mulle vain hyvää just se lankojen irti päästäminen. Ja sit mä luulen, että se on myös puolueelle hyvä. Neljä vuotta ei ole pitkä aika Timo Soiniin verrattuna, mutta ehkä se on politiikassa aika pitkä aika. Kun kukaan ei ole korvaamaton missään tehtävässä, et sitten tulee vähän vaihtelua ja uusia kasvoja.”

Se onkin kiinnostavaa. Vasemmistoliiton ongelmana on ollut, että vaikka Li Andersson on hirvittävän suosittu, puolueen kannatus ei ole vastaavalla tavalla noussut. On vaikea keksiä yhtä nimeä, joka olisi lähellekään Anderssonin veroinen. Onkohan Andersson tästä huolissaan?

”No siis, se huoli, mikä mulla on, on lähinnä se, että tietyn tunnettavuuden rakentaminen vie aikaa. Siinä ei voi oikaista hirveesti, se vain vaatii töitä ja ajankäyttöä siihen. Mutta mä en oo kovin huolissani puolueen näkökulmasta, koska mä tiedän, et media tykkää painottaa puheenjohtajien merkitystä, mutta se nyt ei ehkä loppupeleissä ole niin keskeinen varsinkaan kuntavaaleissa.”

Tarkkaan ottaen ministerillä ei ole mahdollisuutta saada tilapäistä vapautusta ministerin tehtävästä äitiyden tai isyyden vuoksi. Anderssonin pitää pyytää tehtävästään eroa, ja vanhempainvapaan jälkeen hänet valitaan uudelleen ministeriksi. Se asettaa nais- ja miesministerit eriarvoiseen asemaan, sillä perheenlisäystä saavat miesministerit pystyvät jatkamaan tehtävissään. Lapsen syntyessä ministeri voi käyttää ministeripalkkiolain mukaisia, vuosilomaan rinnastuvia vapaita ja todeta olevansa vanhempainvapaalla. Niitä on 30 päivää kalenterivuodessa.

Tällä vaalikaudella Andersson on jo toinen ministeri, joka joutuu vanhemmuuden takia eroamaan tehtävästä hetkellisesti. Annika Saarikko vapautettiin ministerin tehtävästä kesällä 2019, ja tänä vuonna hänet nimitettiin tehtävään uudestaan.

Anderssonin sijaisena opetusministerinä keväällä toimii puolueen varapuheenjohtaja Jussi Saramo, joka on vasemmistoliiton ensimmäisen kauden kansanedustaja Vantaalta.

Andersson on ajatellut hoitaa puolueen puheenjohtajana kuntavaalit, kenties niin, että lastenvaunujenkin kanssa voisi joskus mennä Yliopistonkadun kävelykadulle pyörimään. Toisaalta ei voi tietää, onnistuuko sellainen oman vauvan kanssa.

”Nyt lähden siitä, et mä pyrin hoitamaan, mutta mulla ei ole minkäänlaisia sankariambitioita tässä. Jos en ole nukkunut tai mun ei ole järkevää hoitaa niitä, niin sit en hoida niitä.”

SDP:n silloinen puheenjohtaja Antti Rinne käytti puolueen kesäkokouspuheessaan elokuussa 2017 sanaa ”synnytystalkoot”. Sanavalintaa parjasivat omatkin, ja kohu oli valmis.

”Ei voi mitään, mutta #synnytystalkoot tuo mieleen kolmannen valtakunnan ja kansallissosialismin. #sorivaantoverit”, twiittasi pitkäaikainen demarivaikuttaja Liisa Jaakonsaari silloin.

Anderssonilta kuitenkin löytyy ymmärrystä Antti Rinteelle. Hänen mielestään julkisuus oli Rinteelle kohtuutonta. ”Eihän hän tarkoittanut mitään pahaa”, Andersson sanoo, ”vaikka se oli tosi epäonnistunut muotoilu.”

Epäonnistunut siksi, että kaikki eivät tahdostaan huolimatta voi saada lapsia.

Epäonnistunut siksi, että päättäjien kannattaisi vääntää perhe­politiikasta sen sijaan, että valtionjohdosta patistetaan yhtään ketään synnyttämään.

Perheen politiikkaa ovat Andersson ja Pursiainenkin viime aikoina miettineet. Ainakin näillä näkymin heidän mallinsa on 6+6: ensin Andersson on puoli vuotta kotona, sitten Pursiainen. Mitään täysin varmaa Andersson ei kuitenkaan halua sanoa siitäkään.

”Mulle on tärkeetä henkilökohtaisesti, etten lyö lukkoon liian kiveenhakattuja suunnitelmia ennen kuin tiedän, mikä se mun ja vauvan olotila on.”

Sitä kun ei voi etukäteen tietää.

Joitain asioita on kuitenkin jo lyöty lukkoon. Andersson haluaa, että molemmista vanhemmista tulee yhtä paljon vanhempia ja että vastuuta ei ala vaivihkaa valua enemmän synnyttävälle osapuolelle. Siksi Pursiainen on ollut mukana jokaisella neuvolakäynnillä. Kotityöt jaetaan tasan – vaikka kyllä ne ehkä tälläkin hetkellä vähän enemmän kuormittavat Pursiaista, koska Anderssonilla on niin vaativa työ.

”En halua, että mulle tulee tietoa vauva-arjesta, jota hänelle ei tule. Koska silloin se tarkoittaa sitä, et se on mun vastuulla. Mä haluun et meillä on se sama tietopohja kaikesta, että voidaan tehdä ratkaisuja ja valintoja yhdessä.”

Toinen asia on syntyvän lapsen julkisuus. Tähän saakka Andersson on murehtinut eritoten äitinsä oikeutta yksityisyyteen, tämä kun ei ole ollut millään tavallaan julkisuuden henkilö ennen Lin poliittista uraa. Lin kanssa äiti on kuitenkin esiintynyt julkisuudessa, esimerkiksi ET-lehdessä.

Mutta lapsesta ei laiteta tunnistettavia kuvia sosiaaliseen mediaan. Andersson on ajatellut, että on reilumpaa suojata tätä, jotta lapsella olisi joskus mahdollisuus päättää itse omasta julkisuudestaan. Rehellisyyden nimissä: se on myös turvallisuuskysymys.

Virtalukko ei käänny mihinkään eikä Andersson saa autoaan käyntiin Turun pääkirjaston parkkipaikalla. Tarkoituksena on ajaa hänen ja Pursiaisen kotipihaan Turun Pohjolaan, mutta auto vaikuttaa olevan jonkinlaisessa rattilukossa.

”Fuck. Mikä tää on. Hmh. Ei oo niinku… Todella outoo. Tää on just tyypillistä. What the fuck. Ehkä mä soitan Juhalle nopee.”

Jo pelkkä Juhan ajatteleminen tuntuu auttavan, sillä lukkotila antaa seuraavassa hetkessä periksi. Automatka Turun keskustan ohi voi alkaa.

Andersson on esitellyt aiemmin kaksiotaan Maria Veitolan Yö­­kylässä-ohjelmassa: Puutalo, jonka alakerrassa on puulämmitteinen sauna. Yhteinen asukaspiha, jossa Anderssonilla kuitenkin on oma puutarharyhmänsä. Yläkerta ja alakerta. Ei turhaa tavaraa, ja lukuisille kirjoille oma komeronsa.

Vauvan syntymä ei toistaiseksi vaikuta pariskunnan asumisjärjestelyihin. Pohjolan-kodin lisäksi Anderssonilla on Helsingin Roihuvuoressa vuokra-asunto, jossa he ovat Anderssonin töiden takia viikoittain. Turusta on kuitenkin tarkoitus tehdä koko perheen kotikaupunki, ei Helsingistä.

Pursiaista ei näy, kun astumme sisään. ”Ei se nyt ainakaan oo täällä”, Andersson toteaa.

Yläkerrassa on toistaiseksi pariskunnan sänky ja vaatekaappi. ”Tänne tulee lipasto, jonne tulee vauvan kamat. Ja sit tulee sen sänky jonnekin, somewhere here. Sit ku saadaan kaikki hankittua”, Andersson viittoo.

Alakertaan on muuttanut piano. ”Mä olen erittäin epämusikaalinen. Mä toivon, että vauva perii Juhan geenit tässä suhteessa.”

Mutta vakavasti puhuen: onko Andersson miettinyt, millainen vanhempi hän haluaa olla?

”Oi, miten iso kysymys”, hän sanoo.

On tiettyjä perusasioita, joita Andersson on omissa vanhemmissaan arvostanut. Ehkä tärkein on se, että hän on kokenut tulleensa kohdelluksi kaltaisena.

”Mun vanhemmat on suhtautunut muhun vakavasti ja on huo­mioinu mun mielipiteitä ja halunnut käydä mun kanssa keskustelua. Ja sit se, että molemmilla on ollut aikaa mulle. Sen tajuaa vasta aikuis­iässä myöskin, miten tärkeetä se on ollut. On helppo sanoa, kun olen projektin alkuvaiheessa, mutta must tuntuu, et vanhemmuudesta on tullut sellainen, et monet lataa aika paljon vaatimuksia siihen. Että kaikkein tärkein asia on kuitenkin se läsnäolo, että lapset kokevat tulevansa nähdyksi ja kuulluksi oikeina ihmisinä.”

Onhan niitä kaikenlaisia paineita. Vanhemmuus on sosiaalisen median perusteella myöskin aikamoista kilpavarustelua. Pitäisi tietää, mitkä lastenvaunut ovat parhaat, mitkä vaatteet ekologisimpia ja muodostaa kanta sormi- ja purkkiruokailuun.

”Kyllähän yhteiskunnan luokkarakenteet näkyy myös lasten arjessa. Pystyyks sitä muulla tavalla sanomaan?”

Anderssonin laskettu aika on tammikuun alussa. Lokakuun loppuun mennessä hän ei ole kauheasti ehtinyt lastentarvikkeita hankkimaan, mutta seuraavassa kuussa hän on ajatellut aloittaa. Andersson on ilmoittanut lapsellisille kavereilleen, että kaikenlainen kierrätettävä tavara kiinnostaa. (Marraskuussa hän saakin Annika Saarikolta Kaarlo-pojan entisiä vauvatarvikkeita. Sitä ennen Kaarlon tavarat ehtivät kiertää Antti Kaikkosen perheessä.)

Anderssonin isä ja tämän puoliso ovat ilmoittaneet, että Anderssonin 17 vuotta nuoremman pikkuveljen lastenvaunut ovat edelleen ihan hyvässä kunnossa. Voi olla, että Andersson ja Pursiainen saavat lastenvaunut sieltä.

Muovikrääsää ei kauhean mielellään perheeseen oteta. Vaaleanpunaisen ja vaaleansinisen Andersson on bannannut.

Matematiikan, luonnontieteiden ja lukutaidon osaamista 15-vuotiailla mittaavassa kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa on kysytty joka tutkimuskierroksella myös erilaisia tausta­kysymyksiä. Yksi niistä on ollut kodin kirjahyllyn pituus. Kysymyksen avulla tutkimuksen tekijät ovat halunneet selvittää, kuinka paljon oppilaan kotona on kirjoja.

Vaikka se on vain taustakysymys, kirjahyllyn pituus yksittäisenä muuttujana antaa kiinnostavaa tietoa oppilaista. Suuri kirjojen määrä kotona nimittäin korreloi hyvien oppimistulosten kanssa.

Lapsena Li Anderssonkin oli kova lukemaan. Hän luki niin paljon, että isänsä luona ollessaan hän teki sitä salaa ruokapöydässä. Pian Lin tavasta tuli myös isän tapa yhteisillä illallisilla.

Tämän tarinan Andersson kertoo opetus- ja kulttuuriministeriön uudella kampanjavideolla. Hankkeen nimi on Lukumimmit, ja siinä Andersson sekä tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko kertovat omista lapsuuden lukumuistoistaan.

Lukumimmeissä taitaa olla kyse myös esimerkistä ja representaatioista. Siitä, että näytetään, että ministeritkin lukevat mielellään. Andersson itse uskoo vahvasti esimerkin voimaan.

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi on tutkinut sitä, millä taidoilla lapset aloittavat ensimmäisen koululuokan Suomessa. Tuloksista käy ilmi, että jos lapsi lukee itse tai hänelle luetaan, harrastuksesta on hyötyä niin matematiikan kuin äidinkielenkin oppimisessa. Viimeisin Pisa-tutkimus puolestaan kertoo, että lähes kaksi kolmasosaa pojista ei lue ollenkaan, ellei heidän ole pakko.

”Mä oon sanonut, että kaikki urheilijat, jotka haluu perustaa lukupiirejä, please, tehkää näin. Ja kaikki muutkin rallikuskit ja rokkistarat ja niinku… kaikki. Mun puolesta ne vois pistää jonnekin Big Brotheriin myöskin kunnolliset kirjahyllyt kehiin, että tavallaan saadaan normalisoitua se niin laajasti kuin mahdollista kaikkialla ikään kuin tää kirja kädessä -oleminen, että se voi olla jokaisen juttu”, Andersson on tähdentänyt jo aamukahvilla kirjastossa.

Myös Anderssonin vanhempainvapaassa on kyse esimerkistä: uran ja perheen välillä ei ole pakko valita edes unelmatyössään ministerinä.

”Sitä mä pohdin silloin tosi pitkään, että onko mahdollista tehdä tämmönen valinta. Ja mä tiedän, että moni pohtii tätä, koska aina tuntuu, että on vähän väärä ajankohta.”

Vanhemmuus ei hänen mielestään kuitenkaan voi olla identiteettipolitiikkaa: ei voi olla niin, että osaaminen jossain asiakysymyksessä olisi kiinni siitä, onko henkilökohtaisesti kokenut juuri sellaista elämässään.

”Sehän johtais ihan älyttömiin lopputuloksiin. Lapsen asioista päättäminen vaatis vanhemmuutta tai eläkeläisten asioista päättäminen vaatisi sitä, että on eläkkeellä. Hyvä päätöksenteko huomioi myös sellaiset elämäntilanteet, kokemukset ja ihmiset, jotka ovat kaukana sun omasta elämänpiiristä.”

Yhdessä asiassa Andersson on joutunut itsekin yllättymään. Hän oli ajatellut saavansa osakseen arvostelua siitä, että jää vanhempainvapaalle nyt, kun hän on puolueen puheenjohtaja ja vasemmistoliitto on mukana hallituksessa.

”Mutta ei oo yhtään ollut tällaista. Se on oikeasti ollut tosi positiivinen yllätys.”

Politiikan maailmassakin on inhimillisyyttä, joka ei aina näy julkisuuteen. Lokakuussa Andersson istui sote-neuvotteluissa yöhön asti. Hän oli siellä ”sairaan väsynyt” ja mietti, oliko kokoustamisessa mitään järkeä. Oliko se edes terveellistä hänelle itselleen saati vauvalle?

Seuraavana päivänä Annika Saarikko tuli sanomaan Anderssonille, että hän muistaa vastaavat ajat omasta raskaudestaan vuoden 2019 vaalien alla. Saarikko sanoi tietävänsä, miltä Anderssonista tuntui ja mitä tämä ajatteli.

”Ja sit se tuli jotenkin sanomaan, et mä vakuutan sulle, et sil on kaikki hyvin siellä ja se pärjää siellä vaikka sä tekisit yhden pitkän työpäivän. Se oli niin kun maailman koskettavin”.

Andersson katsoo sivulle ja ylös. Hänen äänensä ei sorru, mutta silmät kostuvat hetkeksi.

Turun-tapaamista seuraavana päivänä Andersson on väsynyt. Se saattaa johtua harmaudesta, joka on laskeutunut Helsingin ylle lokakuun lopun sumuisena, vetisenä tihkuna. Ainakin Andersson syyttää olo­tilastaan säätä.

Opetusministerin työhuone sijaitsee tiede- ja kulttuuriministeri Saarikon ja kansliapäällikkö Anita Lehikoisen huoneiden välissä. Seinällä on Anderssonin edeltäjän Sanni Grahn-Laasosen valitsemat teokset, Jenni Hiltusta valtion taidekokoelmasta. Kun Andersson tuli ministeriöön töihin, pöydällä oli Grahn-Laasosen jättämä viesti: ehkä Andersson pitäisi tämäntyyppisestä taiteesta.

Grahn-Laasonen oli oikeassa. Juuri muusta vasemmistoliiton ja kokoomuksen edustajat eivät sitten olekaan olleet samaa mieltä. Koulutuksen rahoitus on viime vuosina ollut suomalaisen politiikan keskeisiä kiistakysymyksiä.

Li Andersson on muutoinkin luonut poliittista uraansa aikana, joka on ollut yhtä talouskriisiä. Vuonna 2008 hän oli ensimmäistä kertaa ehdolla kuntavaaleissa. Samana vuonna alkoi globaali finanssikriisi. Andersson kokee, että kriisipuheesta on ollut maailmalle lähinnä haittaa.

”Tää koko poliittinen establishment teki aivan helvetin ison virheen, kun se jotenkin ajatteli, et no, luovutaan nyt tulevaisuudentoivosta poliittisten sisältöjen osalta. Sit ne jätti poliittisen pelikentän aika auki niillekin, joilla on joku vaihtoehtoinen selitysmalli sille, miten saadaan asiat taas kuntoon ja hyvin.”

Yksi Anderssonille tärkeä aihe on ilmastonmuutos. Hänen mielestään olisi ”olennaisen tärkeää” viestiä, että ilmastokriisi on ratkaistavissa. Näin ei hänen mielestään ole toimittu. Hän pelkää, että nyt parikymppisten sukupolvi vaipuu katkeruuteen sen takia, että nyky-establishment ei ole ottanut ilmastonmuutosta tosissaan.

Viitteitä sellaisesta on jo. Osa nuorista ei esimerkiksi halua ollenkaan lapsia ilmastosyistä. Se saa Anderssonin surulliseksi, sillä hän tulkitsee sen osoituksena menetetystä tulevaisuudenuskosta.

”Jos mä en uskois parempaan tulevaisuuteen ja että nää kaikki suuret ongelmat ratkaistaan, ei sitten voisi olla tuomassa lisää ihmisiä maailmaan.”

Se ei silti tarkoita, etteikö Anderssonilla olisi vanhemmuuteen liittyviä huolia. Hän murehtii esimerkiksi sitä, miten jatkuvan huolen kanssa oppii elämään (”kai sitä oppii, kun kaikki muutkin ovat oppineet”) tai että miten hän osaa olla läsnä (”en halua epäonnistua siinä, mikä on mulle henkilökohtaisesti tärkeämpää kuin mikään politiikka-asia”).

Andersson tietää, että vanhemmuus rauhoittaa häntä. Jo nyt hän on ”ankkuroitunut jonnekin henkisesti hyvällä tavalla”. Syykin on selvä. Lapsi on isompi asia kuin isot asiat työelämässä.

Se on isompi asia kuin mikään muu maailmassa.