Image

Miksi palaisimme toimistolle? Koronapandemia teki utopiasta realismia

Miksi palaisimme toimistolle? Koronapandemia teki utopiasta realismia
Etätöissä vietetyn kevään jälkeen vanha avokonttori ja päivittäiset työmatkat sinne eivät välttämättä enää houkuttele. Kun työ siirtyy kotiin, se vaatii myös uudenlaista itsekuria.

Toimistolla on joskus kivaa mutta yleensä ankeaa. Työpaikoilla joutuu viettämään päiviä, viikkoja ja vuosia ihmisten kanssa, joita ei ole itse valinnut. Usein toimistot ovat myös epäviihtyisiä, ilmeettömiä tiloja, joissa aikeet ja suunnitelmat latistuvat työpajoiksi ja innostus projekteiksi.

Osin sama koskee matkoja kotoa töihin ja takaisin. Istumme liikennevälineissä tuntikausia viikossa, vaikka voisimme käyttää elämämme paremmin.

Vielä helmikuussa istuimme aamu-, päivä- ja iltapäiväpalavereissa ja näyttelimme tärkeää. Pukeuduimme työvaatteisiin ja hissihymyyn, ohjelmoimme päivämme sekuntikellolla ja raahasimme lapsemme hoitoon epäinhimillisen aikaisin vain, jotta ehtisimme lusia riittävät tunnit työpaikalla.

Tuo häsellys tuntuu nyt absurdilta. Miksi haluaisimme palata vanhaan maailmaan, jos se on kömpelöä, aikaa vievää ja tehotonta?

Mitä jos tämä entinen olikin huono normaali?

Pandemia-ajan suurin yllätys on ollut, kuinka helposti tietotyöläiset sujahtivat tekemään etätöitä. Kun oli pakko opetella virtuaaliset työtavat ja ottaa vastuuta tekemisistään, kaikki tapahtui helposti. Yhtäkkiä ei ollut enää pomoa kyttäämässä, eikä kukaan nähnyt, jos otti torkut tai masturboi kesken työpäivän. Hommat hoituivat eikä mikään räjähtänyt.

Ihanaa.

Moni meistä konttorirotista on voinut paremmin kuin vuosiin. Toimisto- ja asiantuntijatyöläisten liikkumista ja sykettä kehoantureilla mittaava First Beat kertoi toukokuussa, että mittareista näkyy, kuinka tietotyöläisten stressi on vähentynyt, liikunta lisääntynyt ja palautumisaika lisääntynyt puolella tunnilla vuorokaudessa. Myös yöunet ovat pidentyneet vartilla.

Muutos on todellinen ja ainakin alkuhuuman perusteella haluttu. Ylen huhtikuun alussa tilaaman tutkimuksen mukaan puolet noin miljoonasta kotitoimistoihin siirtyneestä suomalaisesta haluaa tehdä tulevaisuudessa enemmän etätöitä. Toukokuun lopun uutiset asuntokaupan kehityksestä keväältä kertoivat samaa: pientalojen kysyntä on kasvanut myös Helsingissä.

”Kun koronaisku tuli, oltiin että helvetti, nytkö kaikki meni nurin. Mutta kohtalaisen nopeasti huomattiin, kuinka ihmiset arvostavat ja haluavat tukea meitä”.
Pitsayrittäjä Jaakko Luomanen

”Suomeen on odotettavissa ihan mieletön etätyöbuumi ja digiloikka”, analysoi Taloustutkimuksen tutkimus- ja asiakkuusjohtaja Juho Rahkonen Ylen artikkelissa. Työelämän ennustetaan muuttuvan, ja varsinkin kiinteistöbisneksessä on mielenkiintoista myllerrystä luvassa, kun toimistotilat tyhjenevät.

Miksi haluaisimme palata työpöytiemme ääreen? Tai vielä pahempaa: monitoimikonttoreihin, joissa ei saa vallata edes pientä omaa tilaansa kaaoksesta vaan joutuu joka jumalan päivä etsimään uuden turvapaikan kuulosuojaimistaan ja läppäristään?

Twitter ja Facebook ovat ilmoittaneet, ettei etätyöstä ole pakko palata toimistolle. McKinsey-konsulttiyhtiön johtajat Kevin Sneader ja Shubham Singhal kirjoittivat blogissaan ”contact-free economystä” eli talousjärjestelmästä, jossa emme tapaa fyysisesti, ja arvelivat COVID-19-pandemian olevan lopullinen käännekohta, jossa digitalisaatio viimein ottaa jättimäisen loikan. Somejättien lisäksi moni muukin kansainvälinen firma on ilmoittanut pysyvästä työnteon muutoksesta, vaikka suomalaiset yritykset ovat olleet vielä asiasta hiljaa.

Kuinka irvokkailta nyt näyttävätkään ne lapsellisilla väreillä maalatut työpaikkojen hyvinvointihuoneet, joissa voisi periaatteessa ottaa päiväunet säkkituolilla, jollei oven vieressä päivystävä Simo raportoisi laiskottelua lähiesimiehelle, joka sattuu olemaan Simon sulkapallokaveri.

Kotona on se kaikki: oma tila ja sotku ja hyvinvointihuone, jota kutsutaan pihaksi tai makuuhuoneeksi. Ja ihmiset, jotka on itse valinnut tai synnyttänyt.

Miksi siis kiipeäisimme takaisin ruuhkabussiin?

Korkeintaan siksi, että uudessa atomistisessa etätyöajassa on otettava enemmän vastuuta itsestään. Samalla kun vapaus lisääntyy, kasvaa myös huoli: ”Mitä jos en pärjääkään uudessa normaalissa? Mitä jos palveluitani ja osaamistani ei enää halutakaan ostaa?”

Huoli on perusteltu. Etätyöhön perustuva digitaalinen maailma on muutakin kuin aamulenkkejä, päiväunia ja kivasti sisustettuja kotitoimistoja. Se on myös haahuilua ja oman merkityksen etsimistä. Ja yksinäisyyttä.

Kun työt siirtyvät koteihin, seuraa uudenlainen uupuminen, etätyöapatia. Ei saa asioista kiinni, kun ei ole ryhmäpainetta eikä työmatkasta, työkavereista, lounaasta ja palavereista syntyvää rytmiä. Ei keksi, miksi ryhtyisi toimeen, kun voi vain istua sohvalla ja miettiä elämän tarkoitusta. Kaljaakin tekee koko ajan mieli, ja internetistä löytyy vaikka mitä kiihottavaa tai muuta jännää. Tämä on todellinen haaste, jonka minä ja muut freelancerit ja digisäätäjät tunnistamme niin että sattuu.

Kukaan ei käske töihin.

Toimistolla voi sentään edes esittää tekevänsä töitä esimerkiksi osallistumalla työpajaan, mutta kotona ahkeran feikkaaminen on pelkästään surullista.

Näennäistekemisen katoaminen tarkoittaa enemmän tehokkaita työtunteja päivään, mutta tutkimukset kertovat, ettei ihminen pysty tekemään tehokkaasti töitä kuin muutaman tunnin vuorokaudessa uupumatta. Lisääntyneestä vapaa-ajastakin tulee huono omatunto.

Voi meitä.

Vaaditaan uudenlaista ryhtiä, eikä se synny ilman pakottavaa hätää. Kun potkut uhkaavat tai rahat loppuvat, myös tekosyyt loppuvat. Tulee ottaa ”itseään niskasta kiinni”, kuten kaikille syrjäytyneille tai syrjäytymisvaarassa oleville on hoettu iät ajat. Tarvitaan itse ohjautuvuutta ja itsekuria.

“Se jää sitten päälle. Kun jengi huomaa, ettei tarvitsekaan ajaa 200:aa kilometriä ja että tämähän toimii, aletaan etäyhteyksiä käyttää sielläkin, missä niihin ei olla totuttu.”
Ninchatin toimitusjohtaja Ville Mujunen

Korporaatio-robotin on pakko kasvaa isoksi pojaksi tai tytöksi nopeasti. Moni meistä on roikkunut työpaikassaan sosiaalisten taitojen ja kaverisuhteiden avulla, mutta kun tapaamme työkaverimme vain Zoomissa, meidät on helppo irtisanoa.

Sosiaalinen liima eli small talk, vitsailu ja yhteiset illanvietot vähenevät. Moni hauskuuttaja joutuu kilometritehtaalle ja moni introvertti puhkeaa kukkaan. The Office-sarjasta tuttu absurdi ryhmädynamiikka on antiikkista ja outoa.

Etätyöläiselle tulee paine löytää ammatti, josta on oikeasti kiinnostunut ja jonka osaa paremmin kuin muut. Itseään niskasta kiinni ottaminen ei se ole helppoa, kerron kokemuksesta. Mutta toivoa on. Elämästä voi tulla täydempää. Kunhan opimme myymään itseämme ja muutumme yrittäjiksi tai palvelumyyjiksi ja tuotamme palveluita verkostoille, joissa on muita osaajia, asiakkaita ja yrityksiä. Ja huolehdimme ihan itse, että osaamistamme halutaan käyttää ja ostaa.

Nyt kun ihmiset ovat oppineet ostamaan internetistä elektroniikkaa, ruokaa ja palveluita, voimme vihdoin kysyä: mitä sellaista osaan, josta muut haluavat maksaa? Alanko myydä verkon yli konsultointia, suunnittelua, koodausta, joogaa vai kitaratunteja?

Strippaanko?

Alun pitäen ketterät startupit ovat pärjänneet, kun asiakkaat ovat siirtyneet verkkoon.

Suomalainen Yousician esimerkiksi kehittää applikaatiota, jonka avulla kuka tahansa oppii soittamaan kitaraa, pianoa, ukulelea tai bassoa. Maksullisessa Yousicianissa saa myös automatisoituja laulutunteja, kun sovellus kuuntelee hoilotusta ja korjaa, jos ääni ei osu nuottiin.

Viime vuonna yrityksen liikevaihto oli jo 26 miljoonaa euroa, ja pandemia lisäsi sovelluksen käyttömääriä rutkasti, kun ihmiset löysivät nurkissa lojuneet soittimensa ja alkoivat rämpyttää.

Toinen tuore hyvä startup-uutinen Suomessa on ollut myös etäterapia-startup Meru Healthin rahoituskierros. Suomalainen, Kaliforniassa päämajaa pitävä Meru Health nosti 7,5 miljoonaa euroa pääomasijoituksena keskellä pahinta lockdownia. Ehkä juuri pandemia sai sijoittajat avaamaan kukkaronsa Meru Healthille, sillä etäyhteyksillä tehty hoitotyö on lisääntynyt pandemian rajoittaessa kohtaamista kasvokkain.

Contact-free economystä kirjoittaneiden Sneaderin ja Singhalin mukaan suurin mullistus suhteessa entiseen koetaan verkkokaupassa, etälääketieteessä ja automaatiossa.

Myös Suomessa lääkärit ovat siirtyneet ihmeen sulavasti verkkoon.

”Ollaan autettu kahta tuhatta lääkäriä perustamaan etävastaanotot”, kertoo suomalaisen chat-palveluita rakentavan Ninchatin toimitusjohtaja Ville Mujunen korona-ajan pöhinästä.

"Oulun kaupungille kahdessa päivässä infobotti koronasta, Ensi- ja turvakotien liitolle etäyhteys asiakkaisiin, Finnveralle lainatakausbotti, Epilepsialiitto, Mannerheimin lastensuojeluliitto. Ulkomailta Hollannin poliisi ja Saksassa pari apteekkia.”
Ninchatin toimitusjohtaja Ville Mujunen

Melkoinen suoritus, varsinkin kun lääkärit ovat tunnettuja muutosvastaisuudestaan teknologian suhteen ja koko terveysala on puhkisäännelty.

”On tässä tietynlainen kysyntäpiikki ollut”, Mujunen sanoo vaatimattomasti.

”Ollaan sellaisella alalla, missä myyntiprosessi kestää normaalisti vuodesta kahteen, nyt otetaan yhteyttä, että tarvitaan chatteja heti.”

Vuonna 2011 perustettu yhtiö toimittaa teksti- ja videochatteja ”ulkoiseen asiointiin” eli esimerkiksi terveydenhuoltoon, mielenterveysjärjestöille ja muille organisaatioille, joille pelkkä Zoom tai Messenger ei riitä. Ninchatin palvelussa huolehditaan tietoturvasta ja käyttäjän tunnistamisesta tiukimpien standardien mukaan.

Asiakkaiden vuosia kestänyt tuumailu ja myyntijumitus vaihtui viikossa tehtäviin ostopäätöksiin, ja Mujusen firma palkkaa nyt uutta väkeä ja toimittaa etäratkaisuja vaativille asiakkaille liukuhihnalta.

Pakko on hyvä kannustin. Kun esimerkiksi lääkäreiden lähivastaanotot lähes loppuivat, kehitysprojekteista tuli akuutteja tarpeita ja budjeteista löytyi heti rahaa. Kun Mujunen luettelee viime viikkoina pystytettyjä chattiratkaisuja, kuulijaa hengästyttää.

”Oulun kaupungille kahdessa päivässä infobotti koronasta, Ensi- ja turvakotien liitolle etäyhteys asiakkaisiin, Finnveralle lainatakausbotti, Epilepsialiitto, Mannerheimin lastensuojeluliitto. Ulkomailta Hollannin poliisi ja Saksassa pari apteekkia.”

Siinä vasta muutama Ninchatin korona-ajan kauppa. Kaikki tärkeitä projekteja, ei mitään hätäisiä maski- tai desinfiointiainesäätöjä vaan tunnollisen kehityksen hedelmien korjaamista.

”Kaikki on ollut valmista jo pitkän aikaa, on vain kyse siitä, että miten palikat loksahtavat kohdilleen”, sanoo Mujunen.

“Se jää sitten päälle. Kun jengi huomaa, ettei tarvitsekaan ajaa 200:aa kilometriä ja että tämähän toimii, aletaan etäyhteyksiä käyttää sielläkin, missä niihin ei olla totuttu.”

Mujusen tavoin moni ennustaa parin kuukauden poikkeustilan perusteella, että kaikki mullistuu. Kynnys verkkopalveluiden käyttämiseen on kadonnut, ja tulevaisuudessa ruoka ja muut perustarpeet hoituvat kotiinkuljetuksella, lääkärit pitävät vastaanottoja netissä ja liikkuminen kodin ulkopuolella vähenee. Mikä kodista sitten tulee?

Ehkä koti muuttuu tukikohdaksi, jossa tehdään töitä, jonka ovella käy lähettejä harva se päivä ja jonne tilataan digitaalisia viihdepalveluita, mistä Netflixin suosio ja jättitelevisiobuumi ovat ensimmäisiä merkkejä. Miksi lähteä elokuviin, jos olohuoneesta löytyy sadan tuuman teräväpiirtonäyttö, surround-ääni ja seurankin saa valita? Ehkä kohta maksamme sulavasti verkossa myös pienten kulttuuritoimijoiden tuotoksista, kuten kotimaisista standup-keikoista tai teatteriesityksistä. Ja nautimme JVG:n virtuaalikonserteista, kuten vappuna koettiin.

Haku- ja kuljetusruoka saattavat korostua ravintoloiden valikoimissa tai palveluissa jatkossakin. Tällöin asiakassuhteen vaaliminen sosiaalisen median ja henkilöbrändien kautta korostuu. Tunnelmaa ei luoda enää vain ravintolasalissa, minkä takia instakelpoiset ravintolat ja ravintoloitsijat pärjäävät, kun taas perusruokaloilla voi olla hankalampaa.

”Kun koronaisku tuli, oltiin että helvetti, nytkö kaikki meni nurin. Mutta kohtalaisen nopeasti huomattiin, kuinka ihmiset arvostavat ja haluavat tukea meitä”, kertoo Jaakko Luomanen, Lieminen-muusikkonimellä tunnettu pitsayrittäjä. Luomasen pitseria on ollut virkistävä poikkeus ravintolamaailmassa, sillä se on pysynyt auki normaalisti poikkeustilasta huolimatta.

Luomasen ja Helsingin Uudenmaankadun Ysibaarin omistajana tunnetun Niklas Engblomin Guido’s-pitseria avasi vapun jälkeisenä sunnuntaina toisen ravintolansa. Koronakriisistä huolimatta pitsat myytiin muutamassa tunnissa loppuun Kauniaisten uudessa toimipisteessä, vaikka markkinointiin ei ehditty liiemmin panostaa.

”Mentiin pienellä menulla, koska ravintola oli vielä ihan työmaa. Ei huonekaluja, pelkkä pitsauuni ja kassatiski.”

Luomasen mukaan ravintolabisnes saattaa koronan myötä muuttua. Voisiko tulevaisuuden ravintola olla pelkkä kioski, joka tarjoaa myös kotiinkuljetusta? Jos niitä huonekaluja ei hankittaisikaan?

”On tässä herännyt uusia ajatuksia bisnesmallista. Ravintolasalin merkitys ehkä häviää ainakin jonkin verran.”

Reikä seinässä -tyylisen ravintolatoiminnan suurin este on tällä hetkellä Woltin ja Foodoran kaltaisten lähettipalveluiden kuljetusmaksut, jotka koetaan ravintoloissa usein liian suuriksi. Kuljetuksesta maksetaan kuriiripalvelulle jopa 30 prosenttia annosten hinnasta.

Korona-ajan käynnistämä ”uusi normaali” tarkoittaa myös monien säännösten miettimistä uudelleen tai höllentämistä. Ehkä esimerkiksi ravintoloiden vessa- ja hygieniapassisäädöksiä helpotetaan niin, että kohta voimme myydä ruokaa ulos kodeistamme muulloinkin kuin ravintolapäivänä.

Pandemia on monella tapaa mahdollisuus muuttaa vanha kivemmaksi ja joustavammaksi.

”Ihminenhän on kuin lihava sika, joka ei halua muutosta kun on mukavaa. Nyt opetetaan vanhukset kuoleman uhalla ja valtavalla talouskriisillä ostamaan ruokaa verkosta."
Ville Tolvanen

Ville Tolvanen on Suomen tunnetuin digitaalisuutta saarnaava evankelista. Tolvasen mielestä korona on mahdollisuus. Tietenkin.

”Ihminenhän on kuin lihava sika, joka ei halua muutosta kun on mukavaa”, digitalisti toteaa ja sanoo, että yhteiskunta kehittyy eniten juuri kriiseissä, kuten sotatiloissa ja pandemioissa. Keinot ovat rajut.

”Nyt opetetaan vanhukset kuoleman uhalla ja valtavalla talouskriisillä ostamaan ruokaa verkosta. Mutta tämä pakottaa meidät miettimään ja antaa mahdollisuuden rakentaa parempi versio maailmasta.”

Elämme kuitenkin poikkeustilassa. On harhaa kuvitella, että juuri tämä olisi se ”uusi normaali”. Pandemia ei jatku loputtomiin, ja voi olla, että jo syksyllä hukumme korona-ajan fidget spinnereihin, kuten käyttämättömään käsidesiin ja varastoissa homehtuviin kasvomaskeihin.

Jos kaikki menee hyvin, poikkeusaikojen tehokkuudesta ja kokeiluvimmasta jäävät helmet jäljelle.

Internetissä hommat jatkuvat kuten ennenkin, ja osa meistä tietotyöläisistä puhkeaa uudenlaiseen kukkaan, mutta moni menettää työnsä kokonaan. Disruptio, luova tuho tai miksi tätä ikinä halutaankaan kutsua tarkoittaa paitsi jännää ja kivaa joillekin, myös tragediaa monille. Korona on kohdellut suurta joukkoa maapallon ihmisistä täysin sattumanvaraisesti ja epäreilusti, ja jos jotain tarvitaan nyt, niin armollisuutta ja aikaa niille, jotka eivät ehdi sopeutua.

Meille, joilla on riittävän kokoinen koti, kohtuullisen tasapainoinen elämä ja töitä, jotka voi hoitaa etänä, koti on jo paikka, jossa emme pelkästään kuluta vaan myös tuotamme palveluita ja teemme niistä kauppaa kaltaistemme kanssa.

Koska oman tilan ja rauhan merkitys kotona korostuu, saatamme etsiä isompaa asuntoa ydinkeskustojen ulkopuolelta ja toteuttaa nykykepulaisten eli citymaalaisten vision elämästä, jossa linnut laulavat ja hirsiseinissä asuu rauha, ja kerran viikossa käydään kaupungissa virkistäytymässä ja tapaamassa niitä cooleja tyyppejä, jotka ovat päättäneet jäädä kaupunkiin.

Joka tapauksessa tarvitaan nopeaa sopeutumista romahtavaan ja uudestaan rakentuvaan maailmaan. Mutta tulevaisuus voi olla inhimillisempi, mukavampi ja itsenäisempi kuin vielä ihan äsken.

Julkaistu: 25.7.2020
Kommentoi »