Järjestökonkari mielenterveyden kriisistä: Näin rajusti hallituksen leikkaukset jo näkyvät ja pahin on vasta tulossa

Mihin lopulta johtaa se, että Petteri Orpon (kok) hallitus leikkaa sotejärjestöiltä? Onko päättäjillä käsitystä siitä, mitä sotejärjestöt edes tarkkaan ottaen tekevät, mistä ne huolehtivat ja miksi niiden merkitys hyvinvointialueilla on aivan olennainen?

Keusoten eli Keski-Uudenmaan sotealueella toimivan Keski-Uudenmaan Yhdistysverkoston toiminnanjohtaja, järjestötehtävissä pitkälti kolmatta kymmentä vuotta vaikuttanut Saana Sandholm uumoilee, että tietämys on heikkoa. Kuvitellaan ehkä, että siellä ne tädit ja sedät työskentelevät suojatyöpaikoissa ja keksivät itselleen jotakin puuhaa.

Mutta ei. Järjestöjen muodostama niin sanottu kolmas sektori paikkaa ja ennaltaehkäisee, sujuvoittaa ja tukee kohdissa, missä julkisten palvelujen tontti loppuu. Sandholm miettii, tajuavatko päättäjät esimerkiksi sitä, että kriisipuhelimet toimivat liki aina järjestöpohjalta.

Pahinta on, että työssään järjestöjen ja hyvinvointialueiden solmukohdassa Sandholm saa jatkuvasti viestiä siitä, miten suomalaisten mielenterveysasiat järkkyvät.

Ja kun järjestöiltä ja hyvinvointialueilta leikataan ja joka puolella käydään yt-neuvotteluja, tulevaisuus näyttää yhä synkemmältä.

Ensi vuonna paukkuu toden teolla. Silloin leikkaukset oikeasti iskevät, vieläpä aiemmin suunniteltua aikaisemmin.

Millaisia viestejä Sandholm on siis saanut? Kevään mittaan Keski-Uudellamaalla on järjestetty useita mielenterveysasioita käsitteleviä tapahtumia, ja niihin on osallistunut iso joukko ruohonjuuritason toimijoita.

Ja siksipä Sandholm uskaltaa puhua mielenterveyden kriisistä. Niin, vaikka termistä on purnattu ja sitä pidetty suorastaan liioitteluna, hänen näköalapaikaltaan tilanne näyttää nimenomaan siltä.

Millä perusteella?

Sandholm sanoo, että alueen palvelut ovat usein tukossa. Avun tarve yksinkertaisesti ylittää tarjonnan.

– Olen saanut viestiä, että kun mielen ongelmista kärsivät eivät pääse hoitoon, he hakeutuvat sellaisten toimijoiden luokse, joilta voisi herua edes jotakin, hän huoahtaa.

Yksi esimerkki on erään uusimaalaisen kaupungin liikuntaneuvoja, joka kertoi, että häneltä pyydetään terapeuttista apua. Eri somaattisten sairauksien vertaisryhmiin on valtaisa tunku ihmisistä, jotka tarvitsisivat ammattimaista mielenterveystukea – samoin järjestöjen koordinoimiin niin sanottuihin avoimiin olohuoneisiin.

Ja onpa samanlaista viestiä tullut myös ihan toisilta ammattiryhmiltä, yleensä niiltä, joissa ollaan lähikontaktissa ihmisten kanssa: kampaajilta, hierojilta, jalkahoitajilta. Myös apteekkien henkilökunta tuntee paineen työssään.

Niiltä, jotka ovat jo päässeet ammattiavun piiriin, niistetään puolestaan käyntikertoja. Sandholm kertoo, että järjestötapahtumassa muuan alan hoitaja kertoi, miten ennen potilaalla saattoi olla kolme tapaamista viikossa, mutta nyt vain yksi. Tällainen potilas on alun alkaenkin ollut intensiivisen hoidon tarpeessa.

Odotusajat hoitoon ovat pidentyneet. Sosiaalinen kuntoutus on vähentynyt. Toisinaan julkiselta puolelta ohjataan hakemaan apua suoraan järjestöiltä.

Vertaisryhmät pullistelevat, ja apua tarvitsevat tulevat niihin aina vain heikommassa kunnossa. Yksinäisyys vaivaa ja jopa 30 prosenttia alueen työikäisistä pelkää, ettei jaksa eläkkeelle asti.

Ettei saisi puhua mielenterveyden kriisistä? Kuulostaa Sandholmin mielestä hiukan erikoiselta.

Kaiken keskiössä on tietysti raha. Etenkin jo mainitut hallituksen leikkaukset, jotka kohdistuvat hyvinvointialueisiin ja järjestöihin samaan aikaan. Yritetään säästää ja saada valtionvelka taittumaan, mutta millä kustannuksella?

Sandholmin mielestä lyhyellä aikajänteellä saadaan toki säästöjä, mutta pidemmällä kustannukset saattavat kasvaa moninkertaisiksi.

– Ennaltaehkäisyhän on aina kaikkein halvin toimintatapa, Sandholm muistuttaa.

Nyt tilanne on se, että hallitus leikkaa kolmanneksen sotejärjestöjen rahoituksesta. Kevään puoliväliriihessä päätettiin leikata vielä lisää, yhteensä 140 miljoonaa euroa vaalikauden aikana.

Sandholmilla on esittää oma pikku laskelma, joka valottaa ennaltaehkäisevän työn halpuutta.

Hän sai taannoin kuulla, kuinka kaksi henkilöä oli paikallisen sydänyhdistyksen kautta hankitun sydänlaitteen ja siihen kuuluvan ohjelmiston kanssa tutkiskellut omia sydänoireitaan. Niiden avulla he havaitsivat sydämessään eteisvärinää ja hakeutuivat hoitoon.

Jos sydänvikoja ei olisi havaittu ajoissa, seurauksena olisi saattanut olla aivoinfarkti. Aivoinfarktin hoito ja kuntoutus maksaa yhdeltä potilaalta kymmeniä tuhansia euroja. Sandholm laski, että jos kaikki 197 suomalaista sydänyhdistystä pystyisivät haravoimaan kaksi tällaista tapausta, niiden toiminnan säästö olisi noin 23 miljoonaa. Summa ylittää lähes kymmenkertaisesti yhdistysten valtionavustukset.

Se vain, että ennakoiva ajattelu on tunnetusti vaikeaa. Ihminen toimii vasta kun tilanne on jo päällä.

Ja jälkipyykki maksaa. Maltaita.

Sandholm alkaa pohtia nykyistä elämänmenoa ja arvoja. Ollaan yhä yksilökeskeisempiä. Muutenkin Suomessa on vallalla asenne, että yksin ja hammasta purren vaikka toinen jalka haudassa.

– Kyllähän arvot ovat koventuneet. Yhä enemmän ajatellaan jenkkityyliin, että pärjääjät pärjää ja heikot tai jotenkin erilaiset joutavat syrjään, Saana Sandholm sanoo.

Millainenhan Suomi odottaa leikkausten jälkeen? Ainakaan aallonpohjasta ei Sandholmin mukaan nousta noin vain uudelleen. Osaamista on menetetty, rakenteet pantu uusiksi, toimintatapoja kuopattu.

Vaikka seuraava hallitus valitsisikin toisenlaisen linjan ja sitä kiinnostaisi taas panostaa kaikkein heikommassa asemassa olevien hyvinvointiin, aukko jäisi väistämättä. Vähintäänkin paikkaamiseen uppoaisi roppakaupalla rahaa ja aikaa.

Järjestöissä eletään epävarmuudessa. Ihmiset miettivät, kuinka monella on työtä ensi vuonna. Ja kun keskussairaaloissa, kuten HUS:ssa, sanotaan ihmisiä irti, Sandholmin omalla hyvinvointialueella Keusotessa on yt-neuvottelut ja leikkuri iskee lujasti järjestöihin, mitä tapahtuu apua tarvitseville ihmisille?

Siihen kysymykseen Saana Sandholm ei osaa enää vastata.