Kun mieli hiljenee, löytyy keho – Hälinä Mika Kukkosen päässä rauhoittui, kun hän alkoi meditoida aamuisin

Viimeiset noin viisitoista vuotta, sen jälkeen kun lakkasin lukemasta paperisia sanomalehtiä, olen pyrkinyt aloittamaan aamuni samalla kaavalla. Herään niin aikaisin kuin jaksan, teen aamupalan, keitän kahvia, ja istun uskollisen sohvani nurkkaan lukemaan kaunokirjallisuutta tai filosofiaa niin pitkäksi ajaksi kuin maalliset velvollisuudet tai aikaiset linturetket suinkin antavat myöten.

Heti herättyä olo on raskas, mutta hyvin nopeasti ihana; sohvannurkan turvasta naaratut aistiärsykkeet ja kirjoista kofeiinin voimalla tulvivat vaikutelmat sytyttävät melkein joka aamu tunnun huimaavista mahdollisuuksista.

Mutta ei mene kauan, kun iskee nostalgia ajoista, jolloin minulla vielä oli lupa syventää aamuhetkiä nikotiinilla. Nousee morkkis edellispäivän tekemisistä ja ahdistus siitä, mitä kaikkea taas olisi saatava aikaiseksi. On tartuttava kännykkään ja selattava. Lyhyesti sanoen: heräämisen jälkeisen minikirkkauden jälkeen päässä käynnistyy sellainen ilotulitus, että unohdan ajankulun, kehoni tuntemukset, kaiken mahdollisen. Ja taas ollaan myöhässä!

Oletin pitkään, että tuntemukseni ja mieleni ravaaminen ovat jotenkin väistämättömiä, osa minua. Etenkin sosiaalisiin ahdistuksiini uskoin järkähtämättömästi, olihan kyse pyhistä tunteistani.

Olkoon kliseistä ja noloa, mutta aion paljastaa liukuneeni viime vuosina salakavalasti meditaation ja sitä käsittelevän kirjallisuuden pauloihin, koska buddhalainen analyysi nykyihmisen halutaloudesta tuntuu suorastaan pelottavan osuvalta. Toki moni länsimaalainenkin ajattelija on historian varrella päätynyt suunnilleen samoille tonteille, mutta ilman buddhalaisuuden tarjoamaa lääkettä: säännöllistä meditaatiota.

Itse harrastamani länsimaalaisen tai maallisen buddhalaisuuden ytimen (moni puhuu suunnilleen samoista asioista mindfulnessina tai tietoisuustaitoina) voi pelkistää moderniin tulkintaan Buddhan neljästä jalosta totuudesta. Elämää luonnehtii epätyydyttävyys, joka johtuu kritiikittömästä samaistumisesta jatkuvaan janoamiseen. Se puolestaan johtaa helposti riippuvuuksiin tai ainakin yhä suurempien annoskokojen loppumattomaan oravanpyörään. Ongelmaa pahentaa se, miten hankalasti evoluution hioma hermostomme soveltuu nykyajan kaupunkielämän ärsyketornadoon.

Mutta, kun tajuntaan pulpahtelevia ajatuksia ja tunteita tarkastelee meditaatiossa – istumalla, kuten sanotaan – niitä torjumatta tai arvottamatta, ne alkavat vähitellen tuntua kaikkea muuta kuin välttämättömiltä tai tosilta. Se, mitä ja missä niin sanottu minä on, alkaa hapertua herkullisesti. Ja ehkä ennen kaikkea: kun mieli hiljenee, löytyy keho. Siis harjoittamaan, sitkeästi mutta lempeästi!

Nyttemmin, kun sisäiset häiriköt keskeyttävät sohvannurkkarituaalini tai muut arkiset askareeni, annan niiden tulla. Minulla on supervoima: keskityn hengitykseeni ja tarkkailen tulijoita kuin koiranpentuja, jotka aikansa tietoisuuteni valokeilassa telmittyään harhailevat jonnekin näkymättömiin.

On hämmentävää, kuinka iso osa arkisesta kärsimyksestä katoaa, kun lakkaa ottamasta ympäriinsä säntäilevää ja pölöttävää – jos toinen eläinmetafora sallitaan – apinamieltään kauhean vakavasti. Pitkään jatkuvassa tarkastelussa monet isommatkin ensimmäisen maailman ongelmat, joista sisäiset kertojamme meille jankuttavat, kuten pakottava tarve muuttaa New Yorkiin tai tulla suureksi kirjailijaksi, saattavat osoittautua hymyilyttäviksi meemeiksi.

Juuri tuon kokoiset valaistumiset miellyttävät kaltaistani agnostikkoa. En silti vastusta sitäkään, että jotkut – esimerkiksi Robert Wright mainiossa teoksessaan Why buddhism is true – viittaavat buddhalaisen meditaation tarjoamaan näkökulman vaihdokseen puhumalla The Matrix -elokuvan sinisestä ja punaisesta pilleristä.

Haluaisin ajatella, ettei jatkuva oman tajuntansa tarkkailu tee ihmisestä vastuutonta pakenijaa. Ehkä, jos elää vähemmän apinamielensä oikkujen orjana, voi olla paremmin avuksi muille, ja maailmalle. Toki pelkään myös, että luontaisesti ahne mieleni on nyt sitten takertunut elämääni hiipineeseen istumiseen ja hengittelyyn. Onneksi noitakin tajunnanvirrassa vilahtavia huolia voi tarkkailla lempeästi, samalla kun yrittää jälleen kerran, edes pieneksi hetkeksi, palauttaa huomionsa hengitykseen, ja siihen miltä oleminen tuntuu kehossa, juuri nyt.