Ovesta sisään käytävään odottamaan. Pian pyydetään sisään tutkimushuoneeseen. Telineessä on levymäinen laite, paljon valoja ja johtoja.

Hoitaja asettaa päähän myssyn, joka on elektrodien täplittämä. Päänahkaan hierotaan suolaliuosta ja hiuksia siirrellään sivuun sensorien alta, jotta ne mittaisivat aivojen sähkökentän muutokset mahdollisimman hyvin.

Tämän jälkeen voidaan alkaa näyttää kuvia tai soittaa nauhalta ääniä, puhetta tai musiikkia. Näiden avulla voidaan mitata aivoaktiivisuutta. Elektrodien kautta EEG-laite mittaa sekunnin tuhannesosien tarkkuudella aivojen sähkövirran muutoksia, siis ihmisaivojen reagointia tiettyihin ärsykkeisiin.

Kun testi on ohi, lääkäri tarkastelee tuloksia ja antaa diagnoosin muutamassa minuutissa: keskivaikea masennus. Tuloksista voi päätellä senkin, että tässä tapauksessa auttaa parhaiten lyhyt psykoterapia.

Masennus sairautena voidaan kenties tulevaisuudessa määrittää näin. Mutta ei vielä. Aivojen toimintaa voidaan kyllä tarkkailla EEG:n avulla ja näistä havainnoista voidaan jo nykyään erottaa masentuneet ja ei-masentuneet ihmisryhmät melko hyvin. Tarkkuus ei kuitenkaan riitä vielä yksittäisten ihmisten tilan tulkintaan.

Masennustilan eli depression, kuten monien muidenkin mielenterveyshäiriöiden määrittelyssä, nojataan edelleen pitkälti hoitavan ammattilaisen tulkintaan. Tämän tukena ovat toki vankat hoitosuositukset ja useita erilaisia testejä.

Masennus, kuten myös ahdistuneisuus, on kuitenkin myös osa jokaisen elämää. Kaikki tuntevat joskus masentuneisuutta, ovat ahdistuneita ja ehkäpä kärsivät jonkinlaisesta pakko-oireilusta (suljinko nyt aivan varmasti ulko-oven, kun lähdin töihin?).

Työterveyshuollon erikoislääkäri Eira Roos Lääkäri­keskus Aavasta selvittää työssään myös masentuneisuutta. Hänen mielestään oleellista on ymmärtää, että jokaisella ihmisellä on jossain vaiheessa jonkinlaisia mielialahäiriöitä.

– Jos ajatellaan, että on jatkumo nollasta sataan, jossa nolla on täysin vailla häiriöitä, kaikki me olemme jossain kohti sillä jatkumolla, kukaan ei ole nollassa. Se oli minulle itselleni opiskeluaikana hyvin avaava oivallus.

Ehkä tämän liukuvuuden vuoksi juuri masennuksen kohdalla puhutaan monesti medikalisaatiosta. Siis siitä, että aivan normaalisti ihmiselämään kuuluvat ikävät tuntemukset määritellään nykyään usein sairaudeksi.

Viime aikoina julkisuudessa on ollut esimerkiksi kulttuurihistorian tutkijan Annastiina Mäkilän valmisteilla oleva väitöskirja. Siinä Mäkilä tutkii masennuksen käsitteen muutosta. Hänen selvitystensä perusteella esimerkiksi Suomessa masennusta ei ymmärretty nykyisellä tavalla sairaudeksi vielä 1980–1990-luvuilla. Melko pitkiäkin lamaantumiskausia pidettiin normaalielämään kuuluvina, jos elämäntapahtumat ne selittivät.

Tällainen masennuskäsitys on historiallisesti hyvin vahva. Jo lääketieteen isänä pidetty kreikkalainen Hippokrates määritteli masennuksen sairautena varsin modernilla oireluettelolla: masentuneen mielialan lisäksi sairastunut kärsi muun muassa ruokahaluttomuudesta, unettomuudesta ja levottomuudesta. Masennuksesta tosin puhuttiin tuolloin ja hyvin pitkään sen jälkeenkin melankoliana.

Olennaista oli kuitenkin se, missä elämäntilanteessa melankolia ilmeni. Esimerkiksi läheisen kuoleman yhteydessä sitä pidettiin normaalina, ei sairautena.

Tämän käsityksen vallan mursivat vasta 1980-luvulta lähtien käyttöön otetut tautiluokitukset, joissa korostuvat taudin oireet, ei ihmisen elämäntilanne.

Masennuksesta on tullut viime vuosikymmeninä suomalainen kansansairaus, mikä on kiistatta auttanut myös ymmärtämään masennustiloja aiempaa paremmin. Julkisessa keskustelussa pohditaan kuitenkin säännöllisesti sitä, erottaako masennusdiagnoosin tekijä depression aivan tavallisesta surusta ja alakuloisuudesta.

Annastiina Mäkilä pohti Helsingin Sanomien haastattelussa, että masennuskäsityksen muuttumisen seurauksena ihmiset kenties alkavat pitää vaikeisiin tilanteisiin liittyviä inhimillisiä tunteita sairautena: normaali ihminen on aina iloinen ja tehokas.

Juttuun haastatellut asiantuntijat tunnistavat tämän huolen. Heidän mukaansa masennuksen diagnosoinnissa kuitenkin saadaan erotettua masentuneisuuden tunteet ja depressio varsin hyvin.

Olennaista on nimittäin se, että pelkkä masentuneisuuden tai alakuloisuuden tunteminen ei riitä masennusdiagnoosiin. Masennus on nykykäsityksen mukaan monikirjoinen sairaus, siinä on toisin sanoen monia oireita, joista synkkä mieliala on vain yksi.

Jos ystävä sanoo, että vaikkapa riitely kotona masentaa, kyseessä ei ole sairaus. Ainakaan välttämättä. Arkipuheessa masennuksella viitataan monesti alakuloisuuteen tai suruun.

Lääketieteellisesti masennus, eli depressio, on kuitenkin tauti, joka on määritelty varsin tarkasti Maailman terveysjärjestön WHO:n ICD-10-tautiluokituksessa.

– Sitä vasten lääkäri potilasta tutkiessaan selvittää, mistä häiriötilasta on kyse. Periaatteessa kaikki maailman lääkärit toimivat tämän luokituksen mukaan, selittää mielenterveyteen perehtynyt tutkimusprofessori Timo Partonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta THL:stä.

Kun sairauden laatu on saatu selville, lääkäri voi kirjata koodin potilaan tietoihin (masennus on F32 tai F33). Koodista potilaan kanssa seuraavaksi tekemisissä oleva hoitaja tai lääkäri näkee heti, mistä on kyse. Suomessa, ja monessa muussakin maassa, sairauksien hoitoon on kirjattu suotavat toimet, Käypä hoito -suositus. Siten koodi kertoo ammattilaiselle myös sen, miten potilasta kannattaa hoitaa.

Mutta mistä hoitava lääkäri tietää, että koodille on syy, että kyseessä on masennus?

– Arkikielessä ihmiset tarkoittavat masennuksesta puhuessaan yleensä tunnetilaa tai yksittäistä oiretta. Masentunut olo silloin tällöin on ihan normaalia. Masennussairaudesta aletaan puhua, jos tila haittaa arkea, salpaa toimintakyvyn ja jatkuu pitkään.

Mahdollista masennustilaa kartoittaessa kaksi viikkoa on yleensä se aika, jolta oireita etsitään. Partosen mukaan avainoireita ovat se, että ihminen kadottaa mielenkiintonsa aiemmin kiinnostaneisiin asioihin ja se, että aiemmin mielihyvää tuottaneet asiat eivät enää tuo mielihyvää. Myös uupumus on ydinoireita.

Masennuksen diagnosoinnissa käytetään tukena erilaisia lomakkeita. Niiden avulla seulotaan mahdollisia oireita: esimerkiksi mielenkiinnon häviämistä, alakuloisuutta, univaikeuksia, väsymystä, ruokahaluttomuutta tai yletöntä ruokahalua, huonommuuden tunteita, keskittymisvaikeuksia, hitautta tai kohtuutonta ripeyttä puheessa ja liikkeessä tai toiveita siitä, että olisi kuollut.

Mutta kuten Käypä hoito -ohjeissakin korostetaan, diagnoosi tehdään vasta lääkärin haastattelun pohjalta. Haastattelussa on todettavat tietyt oireet, jotta kyseessä on depressio.

Työterveyden erikoislääkäri Eira Roos tapaa mahdollisesti masennuksesta kärsiviä ihmisiä työssään työterveydessä lääkäriasema Aavalla.

– Henkilö voi itse huolestua tilanteestaan, tai sitten hänen läheisensä voi huolestua. Tai sitten voimme havaita työterveydenhuollon seurannassa, että tietyllä työntekijällä on vaikkapa poikkeuksellisen paljon käyntejä työterveydessä tai paljon poissaoloja. Silloin voimme pyytää hänet terveystarkastukseen.

Kun on edetty siihen, että selvitellään, onko kyse masennuksesta, lomakkeita käytetään käytännössä aina apuna.

– Jos ihminen pohtii, voisiko kyse olla masennuksesta, lähetän hänelle monesti lomakkeita täytettäväksi. Siinä lomaketta täyttäessä ihmiselle tulee jo sellainen ajatus, että eihän tämä sovi ollenkaan minun tilanteeseeni. Tai sitten alkaa tuntua, että tämä osuu juuri kohdalleen.

Roos kertoo, että tutkimuksissa suljetaan pois myös mahdolliset somaattiset, ihmisen ruumiilliseen terveyteen liittyvät syyt. Esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta tai matala hemoglobiini voivat aiheuttaa masennusoireiden kaltaisia tiloja.

Masennuksesta keskusteltaessa tulee usein esiin huoli siitä, ettei ihmisen elämäntilannetta huomioida riittävästi. Toisin sanoen voisi käydä niin, että vaikkapa läheisensä menettänyt diagnosoitaisiin depressiiviseksi, vaikka tämä olisi masentuneella mielellä vain surunsa vuoksi.

– Toisinaan puhutaan surun medikalisoinnista. Mutta silloin ei ole kyse masennuksesta, jos ihminen on surullinen. Surussa ja masennuksessa on kuitenkin paljon samaa, raja on veteen piirretty.

Surun ja masentumisen erottamista varten etsitään aiemmin mainittuja oireita. Roos myös korostaa toimintakykyä. Vaikka läheisen kuolema voi viedä toimintakyvyn, sen pitäisi alkaa palata jo päivien sisällä.

– Pitäisi alkaa jaksaa pestä hampaat, ehkä keskittyä lehden lukemiseen.

Lääkärille jää paljon tulkittavaa, sillä esimerkiksi kyselylomakkeet eivät juuri kartoita ihmisen toimintakykyä. Ne eivät myöskään huomioi vastaajan elämäntilannetta. Lääkärin on selviteltävä näitä keskustelussa ja pääteltävä saamansa tiedon pohjalta, onko kyse masennuksesta.

– Suurin piirtein kaikilla ihmisillä on mielialahäiriöitä joskus. Mutta jos vaikkapa masentuneisuus häiritsee elämää ja on pitkäkestoista, kyseessä voi olla sairaus.

Depression Käypä hoito -suositusten laatimisessa mukana ollut sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola on samaa mieltä siitä, että ihmiselämään kuuluva masentunut olo on osa depression oirekuvaa. Hänen mielestään on kuitenkin löydettävissä raja, jonka jälkeen kyse on sairaudesta.

– Alleviivaan sitä, että depressioon kuuluu masentuneisuuden lisäksi muita oireita, kuten keskittymis- ja aloite­kyvyttömyyttä sekä ruokahalun ja unen muutoksia.

Depression vakavuus päätellään siitä, miten paljon lisäoireita ilmenee. Jos oireita on paljon, depressio on vaikea.

Myös Pirkola mainitsee huolen medikalisoitumisesta. Hänen mielestään onkin oleellista pitää mielessä, että masennuksella tarkoitetaan myös normaalia alakuloa.

– Se on aivan normaali olotila, jos tulee vaikkapa työpaikalla tai perheessä takaiskuja. Mutta on myös äärimmäisen tärkeää, että ihmiset, jotka tarvitsevat apua masennustilaan, sitä myös saavat.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Suomi eli nousukauden viime vaiheita, vaikkei sitä moni aavistanutkaan. Saksa yhdistyi, Neuvostoliiton valtapiiri mureni. Maailma muuttui ja talous kukoisti. Silti vuonna 1990 Suomessa saavutettiin huippu, tai ennemminkin aallonpohja. Peräti puolitoista tuhatta suomalaista kuoli oman käden kautta.

Siitä lähtien itsemurhien määrä on laskenut Suomessa lähes vuosi vuodelta. Vuonna 2019 itsemurhiin kuoli 750 suomalaista. Puolet vähemmän kuin 30 vuotta aiemmin.

– Masennussairaus on keskeinen syy itsemurhien taustalla. Valtaosalla itsemurhaan kuolleista on ollut masennussairaus lähimenneisyydessä, Timo Partonen sanoo.

Vuonna 1994 lääketieteellisen aikakauskirjan Duodecimin arvioitiin vain harvan masennustilasta kärsineen itsemurhan tehneen kansalaisen saaneen asianmukaista hoitoa. Tässä on menty eteenpäin.

Masennuksen medikalisoinnista puhuttaessa onkin hyvä muistaa tämä tilasto. Partonen arvioi, että olennaista on ollut masennuksen parempi tunnistaminen ja parempi hoitaminen. Myös uudentyyppisiä masennuslääkkeitä alkoi tulla markkinoille juuri 1990-luvulla.

Entä jutun alussa mainittu teknologia? Aivojen toiminnan suora havainnointi aivosähkökäyrän tai muun aivokuvantamismenetelmän avulla?

Jossakin vaiheessa masennuksenkin voi ehkä havaita sitä kautta, mahdollisesti niin, että sopiva hoitokin voidaan valita saman tien.

Jyväskylän yliopiston Aktiivinen mieli -tutkimusryhmässä selvitetään, löytyykö masennusta sairastavan ihmisen aivotoiminnasta merkkejä masennuksesta, siis biomarkkereita sairaudesta.

Aiemmasta tutkimuksesta tiedetään, että masentuneisuuteen liittyy negatiivisen tiedonkäsittelyn vääristymä.

– Elämme jatkuvasti valtavassa ärsykevirrassa. Vääristymä tarkoittaa käytännössä sitä, että masentunut ihminen kiinnittää huomiota tässä virrassa negatiivisiin asioihin, esimerkiksi kielteisiin äänenpainoihin, kasvonilmeisiin ja ilmaisuihin. Katukuvassa hän huomaa vaikkapa likaiset roskakorit, apulaisprofessori Piia Astikainen psykologian laitokselta kertoo.

Teorian mukaan kielteiset asiat ärsykevirrasta nappaava havainnointi ylläpitää masennusta. Syntyy negatiivinen kierre, joka ruokkii itseään.

Mutta voiko aivosähkökäyrätutkimuksella eli EEG:lla havaita, jos ihmisen havainnointi on kääntynyt negatiivisesti vääristyneeksi?

– Kyllä. Se on havaittavissa, kun koehenkilölle näytetään esimerkiksi kuvia kasvoista.

Astikaisen mukaan kiinnostavimpia kysymyksiä aivo­kuvantamisessa on nyt se, voisiko sillä erottaa masennuksen vakavuutta, erilaisia masennustyyppejä tai ylipäänsä masennuksen ahdistuksesta. Tämä olisi oleellista, sillä siitä voisi olla apua sopivan hoidon löytymisessä.

– Nyt vain puolet potilaista hyötyy masennushoidosta ja toimivan hoidon etsimisessä voi kulua pitkään, mikä on potilaalle tuskallista.

Astikaisen ryhmä tutki eräässä kokeessaan, muuttiko kuuden viikon terapiajakso niiden ihmisten aivoaktiivisuutta, joiden tiedettiin kärsivän masennuksesta. Tulos oli, että jos masennus­oireet vähenivät, myös aivoaktiivisuus muuttui.

Mutta sitä, kenelle hoito toimii ei kokeessa onnistuttu aivoaktiivisuuden perusteella ennustamaan. Toisin sanoen terapiaa edeltävien havaintojen perusteella ei voitu ennustaa, kuka hoidosta saa apua.

– Se oli harmillista, mutta sitä voi selittää sekin, ettei tutkimukseen saatu riittävän isoa otoskokoa.

Lisää tutkimusta tarvitaan paljon, mutta ongelmana on koehenkilöiden löytyminen. Masennus on kansantauti, mutta aivotutkimukseen ihmisiä ei saada. Mieluiten koehenkilöitä olisi oltava jopa satoja.

– Yksi syy tutkittavien löytymisen vaikeuteen on varmasti sairauden luonne, jaksamista tutkimukseen osallistumiseen ei välttämättä ole.

EEG-tutkimusta on tehty erityisesti ihmisillä, joilla on kliinisesti todettu masennus ja vastaavasti ihmisillä, joilla ei ole masennushistoriaa. Ryhmätasolla aivojen toiminnan erot löytyvät, mutta toistaiseksi menetelmä ei ole niin tarkka, että se toimisi yksilön kohdalla. Sen perusteella ei toisin sanoen voi sanoa, onko joku masentunut vai ei.

Erottaako aivosähkötutkija masentuneen ja surullisen ihmisen aivot?

– Tätä on selvitetty tutkimusryhmässämme aivan viime aikoina. Tulos on julkaisematon, mutta varmistettu ryhmän sisällä. Kokeeseen osallistuneille ihmisille tuotettiin surullinen mieliala surullisella musiikilla ja lukemisella. Tulos oli, että surullisuus ei aiheuttanut vastaavaa muutosta aivoaktiivisuudessa kuin kliininen masennus.

Piia Astikainen ei kuitenkaan usko, että perinteistä ammattilaisen tekemää haastattelua hylätään tulevaisuudessakaan.

– Hoitavan henkilön tukena voi olla tulevaisuudessa laaja patteristo. Aivokuvantamisen lisäksi tarvitaan muitakin biologisia markkereita, vaikkapa veren seerumeita.

THL:n ylilääkäri Jukka Kärkkäinen kommentoi viime vuonna Ylelle, ettei masennuksen Käypä hoito -suosituksia noudateta kaikkialla Suomessa. Ja kun vastaanotolle pääsee, siellä on turhan vähän aikaa käsitellä tilannetta. Kuten tässäkin jutussa on tullut jo ilmi, lääkärin tekemä haastattelu on olennainen, kun selvitetään, onko kyse masennuksesta ja jos on, millaisesta.

Kansalaisten pääsy masennushoitoon riippuu paljon myös siitä, saavatko he työterveyspalveluita vai eivät. Työnantajalle on tärkeää selvittää työntekijän työkyky ja auttaa tätä palaamaan töihin. Julkisen hoidon varassa olevan voi olla paljon vaikeampi saada hoitoa masennukseensa.

Pahan olon määritelmää tärkeämpää onkin ehkä se, että liian monelta jää saamatta apua siihen.

Jyväskylän yliopiston masennustutkimukseen tarvitaan avuksi vapaaehtoisia. Käynnissä olevaan tutkimukseen voi ilmoittautua verkossa.