Apu

Mari kertoo oman tarinansa kiusaamisesta ja siitä selviämisestä

Mari kertoo oman tarinansa kiusaamisesta ja siitä selviämisestä

"Olin seitsemänvuotias, kun kiusaamisesta tuli arkipäivääni seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Kaikki alkoi, kun en päässyt haluamaani peruskouluun. En tuntenut uudesta koulusta ketään, sillä luokalleni ei tullut lapsia samalta asuinalueelta. Koulun aloittaminen pelotti, mutta opettaja tuntui mukavalta. 

Koulupäivien aikana olin usein yksin, sillä kanssani ei haluttu olla. Toisinaan minut otettiin opettajan kehotuksesta pihaleikkeihin mukaan, toisinaan minua lyötiin. 

En muista paljoa ala-asteen tapahtumista, mutta sen muistan, etten ajatellut koulun olevan sellainenkin paikka, jossa paritöiden koittaessa pitäisi pelätä, kuka onneton jäisi vaille paria. Usein minut parikseen saanutta pilkattiin ja haukuttiin. Se oli osalle luokkalaisistani pahin mahdollinen rangaistus, ja joskus parini vaihtoikin toiseen ryhmään kolmanneksi. Minä sain tehdä työn loppuun yksin. 

Minua  lyötiin  kasvoihin, kampattiin käytävällä ja päälleni hypittiin. Toisinaan minua kohti potkittiin jalkapalloilla, joista useimmat osuivat minua päähän. Minusta valehdeltiin opettajille ja selkääni laitettiin Lyö mua -lappuja. 

Kerran minut suljettiin pimeään koppiin luistinradalla, ja kun pääsin sieltä pois, älykkyyttäni arvosteltiin. Kyllä minun olisi pitänyt osata yksi ovi avata, vaikka sitä olikin kiinni pitämässä lukuisia luokkalaisiani. Opettaja oli parin metrin päässä, muttei puuttunut millään tavalla näkemäänsä. Tätä kaikkea tapahtui usean vuoden ajan KiVa-koulu-ohjelmaan liittyneessä koulussa. Viitenä päivänä viikossa.

Vaikka kiusaajien tunnistaminen oli vaikeaa, yksi asia auttoi. Suurin osa kiusaajistani käytti koulun ulkopuolella minusta väärää nimeä. Oli helppo jättää pahat sanat huomioimatta silloin, kun kuuli Marjaa huudettavan.

Ala-asteen  ensimmäisten vuosien aikana sain muutamia, melko lyhyeksi jääneitä ystävyyssuhteita. Samalla herättelin toiveita toimittajan urasta, sillä olen aina purkanut itseäni kirjoittamalla. Kävin kirjoituskursseja ja keksin tarinoita. 

Koulunkäyntinikään ei ollut pelkkää pahaa oloa ja kiusaamista. Tutustuin ala-asteen loppupuolella yhteen luokkalaiseeni, joka oli ystävää vailla. Nopeasti kiusaaminen väheni ystävyyden syventyessä, ja pääsin myös pihaleikkeihin helpommin mukaan. Nyt olemme olleet ystäväni kanssa erottamattomat viimeiset kymmenen vuotta. 

Kiusaaminen  on  näkymätön ilmiö. Yhtä luokkalaistani oli kiusattu kuten minuakin, mutta vasta nyt aloin nähdä sen. Vuosia luulin olleeni ainoa kiusattu luokassa. Tunsin huonoa omatuntoa kiusatun luokkalaiseni vuoksi. Ajattelin, ettei hän ansainnut tätä. Puutuin tilanteeseen ja tein kaiken voitavani, jotta meistä tulisi ystäviä. Niin meistä tulikin. 

Vasta silloin ymmärsin tekojeni merkityksen, kun uusi ystäväni kirjoitti rehtorille lyhyen, mutta vaikuttavan kirjeen: ”Kaikki muut kiusaa, paitsi Mari.” 

Yläasteelle  siirryttäessä minulla oli uusi luokka, mutta kaksi ystävääni olivat yhä mukanani. Sain myös uusia ystäviä ja näin ensimmäinen laaja ystäväpiirini oli syntynyt. 

Maineeni ei ollut parantunut, ja kiusaaminen palasi. Ensin se oli harmitonta sanallista kiusoittelua, kunnes jälleen minut lukittiin luokkahuoneeseen. Kun yritin tutustua uusiin ihmisiin, he saivat muilta koulun oppilailta kehotuksen olla tutustumatta minuun. 

Koulussa kuka tahansa pystyi sanomaan minulle mitä tahansa ilkeää, mutta minä tiesin heidän kasvonsa ja nimensä. Sellainen ei satuta niin paljoa kuin se, että täysin tuntemattomat tulevat sanomaan ne melkein samat lauseet.

Tunsin itseni julkisuuden henkilöksi. Kaikki nuoret, ikää katsomatta, tuntuivat tietävän minut.

Olisin kestänyt kiusaamista kauemminkin, mutta kun se levisi myös ystäviini, minun oli pakko tehdä jotakin. Kerroin ensimmäistä kertaa koulussa kokemuksistani. Sen seurauksena peruskouluni apulaisrehtori lupasi, että kiusaaminen loppuu välittömästi.  Hieman myöhemmin puhutteluun joutuneet oppilaat toivat minulle näytille saamansa lapun, jossa heidän kerrottiin olevan kiusaaja. He vaativat, että menisin  kertomaan rehtorille, etteivät he olleet tehneet yhtään mitään. Heidän mukaansa kaikki, mitä olin puhunut, oli valhetta. 

Tilanne rauhoittui koulun sisällä, mutta kiusaajien toiminta siirtyi koulun ulkopuolelle.  

Tarinat ja uskomukset minusta olivat vahvoina muiden mielessä, ja niistä sain myös kuulla. En voinut olla missään tuntematta jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta. 

Minua jahdattiin mopoilla ja päälleni kaadettiin limsaa. Kehoani häpäistiin. Puhelimeeni soiteltiin ja sosiaalinen media täyttyi viesteistä. Kutsuttiin sairaaksi ja rumaksi huoraksi. Toivottiin, että hakeutuisin  pakkohoitoon tai hyppäisin junan alle.

Olin henkisesti aivan loppu. Ruokahaluni katosi ja olin jatkuvasti allapäin. Käytökseni meni omituiseksi ja koulumenestykseni laski.

Jatkuva ahdistus vei toisinaan puhekyvyn täysin ja paniikkikoh-tauksia saattoi tulla päivittäin. Peilistä katsova hahmo oli rumin ikinä näkemäni. Koulussa minua yhä tönittiin tai kampitettiin käytävillä. Suunnittelin itsemurhaa. 

Kiusaamisen  jäljet eivät lähde minusta koskaan. Minua kiusattiin korvistani, jotka olivat hieman eri asennossa kuin muiden. Sellaiseen kohtaan on helppo iskeä. Hörökorvaksi minua haukuttiin enimmäkseen ala-asteella, mutta se jatkui läpi yläasteen minun pääni sisällä. Ajattelin korvieni olevan rumat, ja piilotin ne aina mahdollisimman tarkasti huivien ja hiusten alle. Toisinaan hankin suuret korvakorut, jotka keräisivät huomion korvistani johonkin muuhun.

Kahdeksannella luokalla uskalsin kertoa vanhemmilleni korviin liittyvästä ahdistuksestani ja leikkausaika varattiin pian sen jälkeen. 

Kaikki ei kuitenkaan mennyt, kuten suunniteltiin. Vasemman korvan leikkaus ei onnistunut, ja korva tulehtui pahoin. Se ei nykypäivänäkään kestä juurikaan kylmää, ja jokainen talvi on selviytymistä kirvelevän kivun kanssa. Välillä sattuu niin, että tekee mieli kirkua. En kuitenkaan ole katkera, sillä vuosia jatkunut ahdistus on viimein poissa. 

Peruskoulun päättäneen lukuvuoden aikana en kyennyt opiskelemaan kunnolla. Keskiarvoni oli pohjalukemissa ja jatkokoulutusmahdollisuudet näyttivät heikoilta. Minua kuitenkin vei eteenpäin unelma. Toimittajan työ tuntui yhä kutsumusammatilta.

Olin yhteishaussa hakenut ammattikouluun audiovisuaalisen viestinnän koulutukseen. Pääsykokeet menivät loistavasti, ja myöhemmin kesällä sain tiedon, että minut oli valittu opiskelemaan. Se oli paras koskaan saamani syntymäpäivälahja. 

Muutto alaikäisenä kymmenien kilometrien päähän vanhemmistani oli shokki. Uudessa kaupungissa sain kuitenkin aloittaa rauhassa elämäni uudestaan, sillä kukaan ei tuntenut minua. Sain nauttia rauhasta ja yksinäisyydestä, ja harjoitella samalla ottamaan vastuuta itsestäni. 

Myöhemmin elämässäni tapahtui asioita, jotka saivat vanhat muistot valtaamaan mielen. Muutuin taas seinäruusuksi, ja opintoni kärsivät. Asianmukaisella hoidolla sain kuitenkin itseni jälleen kuntoon, oireet vähenivät ja jaksoin uskoa parempaan tulevaisuuteen. Sain rohkeutta ja itsevarmuutta.

Valmistuin media-assistentiksi keväällä 2015 ja lähdin opiskelemaan journalismia Helsinkiin Laajasalon opistoon. Sittemmin minut valittiin opiston oppilaskunnan puheenjohtajaksi.

Tiedän olevani juuri minulle tarkoitetussa koulussa, ja ura toimittajana näyttää jatkuvasti kirkkaammalta. ●

ÄLÄ VAIKENE

Vuorovaikutus. Hyvät aikuiset, jutelkaa nuorten kanssa. 

Kyselkää mitä heille kuuluu. Antakaa tilaa keskustelulle ja osoittakaa vilpitön hyväksyntä. Moni nuori toivoo, että aikuinen istuisi viereen ja olisi aidosti kiinnostunut hänen elämästään. Sitä ei vain uskalla myöntää ääneen. 

Itse en puhunut juuri mitään kodin ulkopuolella tapahtuvista asioista perheen kesken, ja siinä tein suuren virheen. Häpesin ja piilottelin kokemaani. Vanhempani eivät osanneet puuttua tilanteeseeni tai tukea minua tarvitsemallani tavalla, sillä he eivät tienneet. Väitin jatkuvasti, että kaikki oli ihan hyvin ja näin piilotin pahan oloni. Jos olisin saanut suuni avatuksi, ehkä sitä painajaista ei olisi kestänyt niin kauan.

Teksti ja kuvitus Mari Niemi 

Kirjoittaja on Laajasalon opiston harjoittelija Apu-lehdessä. 

Julkaistu: 11.5.2016