Linnea Leino telkkarissa siellä, Linnea Leino elokuvassa täällä. Hänet nähdään syksyn isoimmaksi katsojahitiksi nousseessa elokuvassa Lapua 1976. Hänellä on rooli Spede- leffassa ja viime vuonna kansainväliseksi menestykseksi nousseessa elokuvassa Tytöt tytöt tytöt. Hän on ilmestynyt tänä syksynä tv-ruutuun ohjelmissa Ei saa nauraa ja Tämä on tämä.

Hän sai viime keväänä ensimmäisen Valkokankaan valopilkku -Jussin, joka myönnetään näyttelijälle, joka on erityisesti koskettanut, ilahduttanut, pelottanut, itkettänyt, provosoinut tai viihdyttänyt kyseisen vuoden rooleissaan.

Vaikka Linnean ura näyttää olleen nousukiitoa menestyksestä toiseen, hän on käynyt läpi pitkän ja vaikean matkan.

Vuonna 2020 Putouksen siniseen paitaan sujahti tuntematon nimi Linnea Leino. Ennen Putousta näyttelijää oli nähty pienemmissä tv-rooleissa, kuten nuorten hittisarjassa Nörtti: DragonSlayer666 ja Aikuisissa. Nyt kyseessä oli lauantai-illan suuri show, jonka monista hahmokisaajista oli tullut tähtiä. Huomio oli valtava, ja somessa kuhisi.

– Ennen ensimmäistä lähetystä sovimme Putous-näyttelijöiden kesken, että kukaan ei seuraavana päivänä mene googlaamaan omaa nimeään. Tämä oli vinkki myös kaikilta konkareilta.

Ensimmäisen lähetyksen jälkeisenä sunnuntaiaamuna Linnea kuitenkin googlasi nimensä ja vastassa oli hirveä mylly.

– Se iski kuin nyrkki naamaan. Mielipiteitä oli laidasta laitaan, mutta en voi väittää, etteikö minua olisi varoitettu. Ja vaikka olisi ollut 50 hyvää kommenttia, se yksi jäi mieleen, missä luki tyyliin ruma paska, mene pois mun telkkarista. Miksi sen pitääkin mennä juuri niin päin?

Harva Putousta katsonut tiesi, millaisen tien lavalla kaikkensa antanut Linnea oli käynyt päästäkseen unelma-ammattiinsa.

Ennen kuin hän oli päässyt opiskelemaan, hän masentui niin pahasti, että lähimmäiset ohjasivat hänet terapiaan.

Linnea Leino aloitti koulunkäynnin kuusivuotiaana Ranskassa, jonne hänen perheensä oli muuttanut vanhempien töiden vuoksi kahdeksi vuodeksi.

Eläväinen Linnea piti jo pienenä esiintymisestä.

– Päätin jo silloin, että haluan näyttelijäksi. Sysäys syntyi, kun näin Romeo ja Julia -musikaalin Pariisissa. Mahtipontisuus ja musikaalinumerot tekivät ison vaikutuksen.

– Kun palasimme parin vuoden päästä Suomeen, aloitin näyttelemisen lasten teatteriryhmässä. Jatkoin koulunkäyntiä Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa ylioppilaaksi asti.

Vuonna 2014 ylioppilas Leino haki näyttelijäopintoihin Tampereen yliopistoon.

– Olin aivan ulapalla ja yksin enkä oikeastaan tiennyt, mihin haen. Monet muut näyttivät tuntevan toisensa. En ollut sillä tavalla teatteripiireissä, koska en ollut käynyt Kallion ilmaisutaidon lukiota.

Jännitys tiivistyi. Näyttelijätyön opintoihin hakeneiden viimeiseen karsintavaiheeseen edenneet nuoret seisoivat hiljaa jännittyneinä. Lehtori luetteli sisään päässeitä aakkosjärjestyksessä.

– Muistan sen valahduksen tunteen, kun L-kirjaimesta mentiin ohi.

Linnea oli päätynyt ensi yrittämällään varasijalle. Vaikka varasija oli jo hieno saavutus, Linnealle oli kova isku, etteivät ovet auenneet.

– Olin hirveän surullinen. Miten sydäntä raastavaa oli ottaa juna takaisin Helsinkiin, näyttelijä huokaa.

Kun Tampereen näyttelijätyön linjan ovet sulkeutuivat ensimmäisen kerran, Linnea suuntasi Lahden kansanopiston näyttelijälinjalle.

– Siellä opin hirveästi siitä, mitä näytteleminen on. Sain lisäbuustia, että tämä on juuri sitä mitä haluan.

Seuraavana vuonna Linnea päätti onnistua. Nyt hän haki Helsinkiin ja Teatterikorkeakouluun ja pääsi pääsykokeissa viimeiseen vaiheeseen asti.

– Ehdin jo ajatella, että ehkä se nyt tapahtuu. Kun en päässytkään, romahdin täysin. Sain taas maistaa sitä fiilistä, että olen ihan hilkulla. Ehkä se johtui siitä, että olin jo päässyt sisälle siihen maailmaan, se ei ollutkaan pelkkää utopiaa. Onneksi jaksoin hakea ja pääsin mukaan Helsingin kellariteatteriin, koska sen ansiosta minulla oli syy nousta sängystä ylös. Ymmärsin, että se vie minua kohti unelmaani ja siellä tehtiin produktioita tosi kunnianhimoisesti.

Kellariteatteri kannatteli arkea. Ulospäin Linnea saattoi silti näyttää suhteellisen hyvinvoivalta.

– Siitä huolimatta, että siihen aikaan minun oli hyvin vaikea katsoa ihmisiä silmiin. Minulla oli niin paha olla, että silmiin katsominen oli vaikeaa. En myöskään tykännyt liikkua ulkona valoisaan aikaan. En halunnut valoa, kun sitä ei ollut omassa mielessäkään.

Linnea asui Helsingin Merihaassa ja juoksi itkien Kruununhakaan teatterille, vietti viisi tuntia treeneissä ja juoksi taas itkien kotiin.

– Sitä syksyä on vaikea irrottaa siitä tunteesta. Itku oli iso osa arkeani. Vajosin sellaiseen masennuksen tilaan, että surulla ei oikeastaan ollut enää kohdetta. Tunsin epätoivoa.

Samaan aikaan hän teki opettajan sijaisuuksia vanhassa opinahjossaan, Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa.

– En ajatellut, että masentunut ihminen voi skarpata, mutta tuntemattomien ihmisten kohdalla se onnistui. Tuttujen kohdalla ei niinkään. Käytin paljon huppuja piiloutuakseni ja hymyni hävisi, vaikka olen luonnostaan aika nauravainen ja hymyileväinen.

Linnean mukaan pahimpana syksynä tuntui siltä, että tämä ei tule koskaan loppumaan.

– Ihmiset sanoivat, että kyllä se helpottaa. Minä mietin, että milloin? Siinä epätoivossa oli todella vaikea nähdä valoa tunnelin päässä.

Linnea piti päiväkirjaa, jossa luki asioita, joita voi tehdä, kun tuntuu oikein pahalta.

– Ota värityskirja. Leikkaa dippivihanneksia. Tuollaiset pienet asiat osoittivat, että minulla oli vielä kyky tehdä edes jotain.

Pian Linnean lähipiiri pyysi Linneaa harkitsemaan terapiaa.

– En silloin tuntenut monia muita, jotka olisivat terapiassa. Ja vaikka tiedostin, että voin tosi huonosti, en halunnut mennä. Ehkä se oli jotain vierasta, leimallista. Olin myös niin huonossa kunnossa, että en jaksanut tehdä yhtään mitään ylimääräistä.

Lopulta lähipiiri vei Linnean lääkäriin, josta hänet ohjattiin terapeutille.

– Hän oli jonkun tuttuni suosittelema, joten se oli helpompaa kuin hakea Kelan korvaamaan terapiaan.

Terapian kautta Linnea pääsi purkamaan tuntojaan ja alkoi hiljalleen voida paremmin. Sitten eteen tuli kolmas hakukerta teatteriopintoihin. Nyt ovet aukesivat näyttelijäopintoihin Tampereella.

Linnea alkoi tuntea olevansa vihdoin ulkona pahimmasta mielenalhosta.

Sittemmin Linnea on käynyt usealla terapeutilla.

– Olen tosi onnellinen, että sain rikottua sen muurin ja menin terapiaan. Vannon sen nimeen täysin. Käyn tälläkin hetkellä aivan ihanalla terapeutilla, hän auttaa minua pohtimisessa. Vaikka ihmisellä ei olisikaan erityisen rankkaa, arjen asioiden läpikäyminen ulkopuolisen kanssa ääneen vie ajatuksia eteenpäin. Terapia voi myös olla omaa aikaa.

Hän kertoo olevansa ahdistukseen taipuvainen ihminen.

– On hyvä päästä purkamaan sitä omaa rullaa, joka alkaa herkästi pyöriä päässä.

Tänäkin päivänä Linnea tarkkailee jatkuvasti mielentilaansa.

– Kävelen muutenkin paljon. Ja jos tulee rankkoja kausia, menen kävelylle. Siitä tulee pystyvä olo, pääsee konkreettisesti tuulettumaan. En pelkää, että masennus uusii, mutta en myöskään pidä sitä mahdottomana.

Vaikeiden vuosien jälkeen teatteri, televisio ja elokuva ovat antaneet Linnealle onnistumisen tunteita ja mahdollisuuksia tähdätä elämässä ja uralla korkealle.

– Olen onnellinen, että saan tehdä rakastamaani työtä. Ajattelen myös, että kukaan ei ole erityisempi kuin toinen.

Sitä hän ei ole unohtanut, että kerran hän oli tyttö, joka kulki huppu päässä itkien Helsingin kaduilla.

– Nyt samassa tilanteessa oleville nuorille sanon, että vaikka ei pääse heti haluamaansa, kannattaa harrastaa rakastamaansa asiaa ja ottaa apua vastaan, kun sitä tarvitsee.